Teatteri Takomon syksyn esitystä, Ruusuruoskaa, kuvataan teatterin sivuilla seuraavasti:
“Ruusuruoskassa kohtaavat ruumiillisuus ja aistien ilot, tuska ja nautinto. Kaksisuuntaiset voimat kuljettavat hirviöitä ja piruja suloisissa ja kipeissä tapahtumissa. Esitys pohjautuu kuvataiteilija Alpo Jaakolan vuonna 1967 ilmestyneeseen sarjakuvaan.”

Kuvaus kiteyttää jotakin tuttua Teatteri Takomon aiemmistakin tuotannoista: suloisuus ja kipeys kulkevat rinnakkain ja tunnelmasta toiseen liikutaan nopeasti. Kuten Alienissa (syksy 2018) ja Rakkaudessa ja toistossa (kevät 2019), myös Ruusuruoskassa lähdeteosta on hyödynnetty fragmentaarisesti ja inspiraatiota hakien, ei niinkään orjallisesti tulkintaa tehden.
Teatteri Takomon esitykset ovat aiemminkin olleet rakenteeltaan pirstaleisia ja sarja kohtauksia, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Alienissa keskiössä olivat pelot – niin sisäiset kuin ulkomaailmaankin kohdistuvat. Rakkaus ja toisto taas käsitteli ihmissuhteiden verkostoja, sovinnaisuutta ja hulluutta. Ruusuruoskassa tunnelma oli aiempia teoksia unenomaisempi, mutta ainakin väkivaltaa ja uskonnollisuutta käsiteltiin useammassakin kohtauksessa – ja tietenkin ruusuja. (Takomon esitysten tematisointi on tosin hyvin vaikeaa, sillä ne härnäävät, herättävät ajatuksia ja avaavat keskusteluja, mutta vaihtavatkin sitten taas yllättäen suuntaa.)
Esa Kirkkopellon ohjauksessa musiikki nousee uudella tavalla keskiöön. Eero Palviainen säestää kohtauksia barokkisoittimin ja näyttelijät laulavat toisinaan yhdessä, toisinaan yksin. Yksi vaikuttavimmista kohtauksista tapahtuu taistelukentällä, jossa kuolema ja nuori sotilas pelaavat korttia, ja Auvo Vihro laulaa surullisen balladin elämästä ja kuolemasta ja ihmisen loputtomasta tarpeesta sotia.
Näyttelijät pistävät itsensä likoon ja hoitavat kaikki roolinsa huikaisevan hyvin. Joonas Heikkinen solahtaa vaikuttavasti sekä kauppaa käyvän pirun että profeetaksi ryhtyvän tyhjäntoimittajan rooliin ja onnistuu luomaan koskettavia, monitahtoisia hahmoja lyhyissäkin kohtauksissa. Joanna Haartti on kuolemana ja boheemina herrasmiehenä hykerryttävän outo. Vierasnäyttelijät, Minna Hokkanen, Sofia Smeds ja Auvo Vihro, loistavat niin ikään rooleissaan.
Jokainen näyttelijöistä saa vuorollaan astua valokeilaan. Minna Hokkanen on hyytävän pelottava jumala, Sofia Smeds taas nauraa karmivasti surmatessaan sotatantereella miehiä ruusumiekalla. Auvo Vihro herättää katsojan säälin soittaessaan keskellä yötä auttavaan puhelimeen synnintunto raskaana sydäntä painaen.
Ruusuruoska onnistuu olemaan samaan aikaan räävittömän hauska ja katkeransuloisella tavalla lempeä. Se on outo, viisto ja eriskummallinen, eikä päästä katsojaa helpolla. Mikään mahdoton nykytaidepläjäys Ruusuruoska ei kuitenkaan ole, sillä jos katsojalla riittää rohkeutta ja asenne on ennakkoluuloton, hän lähtee varmasti kotiin taskut uusia ajatuksia pullollaan.
