Square Enixin ja Disneyn pelisarja Kingdom Hearts alkoi vuonna 2002 yksinkertaisena seikkailutarinana PS2:lle, mutta on viimeisen lähes kahdenkymmenen vuoden aikana kasvanut eeppiseksi ja monimutkaiseksi, melkeinpä mytologiseksi pelisarjaksi. Niinpä pieni kertaus oli paikallaan ennen vuonna 2019 (vihdoinkin) ilmestynyttä sarjan kolmatta “pääosaa.” Aivan kaikkia sarjan kolmestatoista pelistä ei tullut kerrattua, mutta päälinjat kuitenkin. Mutta kuinka hyvin KH-sarjan pelit toimivat kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja saiko suuren juonen päästä taas kiinni?
Käytännössä työn alla oli siis Kingdom Hearts HD 1.5 + 2.5 Remix + bonuksena Kingdom Hearts Union χ -mobiilipeli. Spoileri-varoituksia ainakin muutamaan sarjan osaan!
Yksinkertainen lähtökohta…
Kingdom Hearts (PS2, 2002) on Sora-pojan tarina. Sora haaveilee matkustavansa pois pieneltä saareltaan ystäviensä Rikun ja Kairin kanssa. Kaikkien yllätykseksi Soran toive toteutuu, kun maailmojen väliset rajat aukeavat ja lapset ajautuvat kaikki eri puolille universumia. Soralle selviää, että hän on mystisen Keyblade-miekan valittu kantaja. Toisaalla Aku ja Hessu on lähetetty kadonneen kuninkaansa toimesta etsimään “avainta”, joka suojelisi maailmoja pimeydeltä. Soran, Akun ja Hessun polut kohtaavat, ja he päättävät yhdistää voimansa ja matkustaa erilaisiin Disney-maailmoihin ystäviään etsimään. Vastustajaksi nousevat Sydämettömät, Heartless, joiden voimia yrittävät omiin tarkoituksiinsa valjastaa niin mystinen Ansem kuin Disneyn Prinsessa Ruususesta tuttu Pahatarkin. Kolmikko oppii paljon toisistaan ja ennen kaikkea ystävyyden voimasta – ja siitä, että kaikki ei ehkä aina ole sitä miltä ensihätään näyttää.
Kingdom Heartsin loppu jää varsin avonaiseksi, ja sarjan seuraava peli, Chain of Memories (GBA, 2004) lähteekin liikkeelle siitä, mihin ensimmäinen osa loppui. Soran, Akun ja Hessun etsintäretki ei olekaan vielä lopussa. Tarina kuitenkin jatkuu nopeasti varsin eri suuntaan ja Sora joutuukin lopumaan kaikista muistoistaan matkan varrella. Merkittävää koko sarjan kannalta on se, että Chain of Memories esittelee äärimmäisen tärkeän uuden vastustajan, mustiin kaapuhin pukeutuneiden piikkitukkaisten, lähinnä miesten muodostaman, Organisaatio XIII:n.
Kun ensimmäistä kertaa KH-sarjaa aikanaan pelailin, en pelannut CoMia aivan loppuun asti, ja niinpä KH2:n (PS2, 2005) alku tuli yllätyksenä. Siinä kun ei heti päästäkään hyppäämään Soran isoihin animekenkiin, vaan peli esittelee toisen protagonistin, Roxas-nimisen piikkitukkaisen pojan. Roxas elää ihan normaalia elämää ystäviensä kanssa, mutta hänen muistoissaan kaikki ei tunnu olevan ihan kohdallaan. Myös jo aiemmin mainittu Organisaatio XIII tulee vierailulle. KH2 alkaa varsin hitaasti, ja kestääkin hetken ennen kuin muihin maailmoihin päästään. Vielä pidempään kestää ennen kuin oikeastaan selviää miten Soran ja Roxasin tarinoiden on tarkoitus kohdata. Pohjimmiltaan KH ja KH2 ovat kuitenkin pelattavuudeltaan varsin samankaltaisia ja samalla tavalla tässäkin reissataan Disney-maailmasta toiseen. KH2:ssa tehdään myös muutamia isohkoja paljastuksia koko sarjaa yhdistävistä identiteetin ja sydänten teemoista.
Vaikka KH2:n loppu nivoo lankoja paremmin yhteen kuin KH, ei pelisarja tai tarina kuitenkaan todellakaan pysähdy paikoilleen odottelemaan kolmatta osaa. KH: Recoded (Nintendo DS, 2011 – tosin julkaistu jo aiemmin Japanissa mobiilipelinä) palaa Soran elämään KH2-pelin jälkeen. Soran muistot ovat taas kerran korruptoituneet, ja hänen on pelastettava ne. Samalla yritetään selvitää kuka ihme on mystinen Naminé, jota Soran on kiitettävä. Myös (itseltäni pelaamatta jäänyt) Kingdom Hearts: Dream Drop Distance (Nintendo 3D, 2012) sijoittuu osien 2 ja 3 väliin. Tässä Sora ja Riku opettelevat käyttämään Keyblade-miekkojaan valmistautuessaan Suuren Pahan uuteen tulemiseen – ja osassa 3 tämä sitten uusi tuleminen realisoituukin.
…monimutkaistuu nopeasti
Osa KH-peleistä sijoittuu joko koko saagan alkuun tai keskelle tarinaa, eli ilmestymisjärjestys ei tosiaankaan noudata kronologista pelimaailman aikaa. 358/2 Days -peli (Nintendo DS, 2009) seurailee Roxasin elämää ennen KH2:n tapahtumia ja syventää sekä Roxasin hahmoa että paikka paikoin myös muita hahmoja. Pelinä 358/2 Days on valitettavasti varsin heikko ja etenkin alussa tarina ei etene lainkaan moneen tuntiin. Saa olla todellinen Roxas-fani että jaksaa pelata tämän – itse katsoin vain välivideot, joita niitäkin oli yli kolme tuntia.
Birth by Sleep (PSP, 2010) ja Union χ (Android, iOS, 2016) sen sijaan sijoittuvat aikaan ennen koko pelisarjan alkua. Toisin kuin Soran elämän aikana, aikoinaan Keyblade-miekkojen käyttäjiä oli paljon ja heitä koulutettiinkin siihen. Birth by Sleep kertoo kolmen Keybladen käyttäjän, Terran, Ventuksen ja Aquan, tarinat. Käytännössä jokaisen hahmon tarina pelataan erikseen, ja vasta kolmannen hahmon tarinan loppuun saattaminen paljastaa pelaajalle kokonaiskuvan juonesta – sekä miten tämä kymmenen vuotta sitten tapahtunut peli oikeastaan liittyy “nykyaikaan.” Kuten muissakin peleissä, tässäkin liikutaan Disneyn maailmoissa. Union χ taas sijoittuu satoja vuosia menneisyyteen, mutta siinä esitelty Keyblade-sota liittyy kiinteästi KH3-peliin. Kauan sitten Keybladen käyttäjät muodostivat ryhmittymiä, jotka näennäisesti toimivat yhteen keräten valoa mutta jotka kuitenkin ajautuivat ristiriitaan keskenään. Päähenkilö, uniikki hahmo jonka pelaaja luo, joutuu mukaan eri ryhmittymien välisiin kinasteluihin. Union χ on periaatteessa monen pelaajan mobiilipeli, mutta senkin pelaaminen yksin onnistuu oikein loistavasti. Vaikka kyse on juonellisesta mobiilipelistä, toimii se hyvin noin 10-minuutin päivittäisinä annoksina.
Kingdom Hearts 3 (PS4, 2019) -pelin piti ilmestyä jo Playstation 3 -konsolille, mutta näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Tarkoitus on kirjoittaa siitä vielä erillinen arvostelu myöhemmin talven aikana.
Yhdistää ja erottaa
Yhdistäviä tekijöitä sarjan kaikissa osissa ovat siis Keyblade-miekat, joita voi kehittää ja joita on monta erilaista – Sora saa eri maailmoissa seikkailtuaan aina uusia Keybladeja. Keybladeihin ja niiden historiaan liittyy paljon mytologiaa ja erityisiä ominaisuuksia, mutta tärkeimpänä (taistelun lisäksi) niissä on ominaisuus avata erilaisia lukkoja, niin fyysisiä kuin maailmojen välisiäkin – ja jopa ihmisten sydämissä olevia lukkoja! Kuten sarjan nimestä voi päätellä, sydämet ovat tarinoiden keskiössä oikeastaan koko ajan.
Toinen tärkeä yhdistävä tekijä ovat KH-pelisarjan ulkopuoliset maailmat ja hahmot. Suurin osa vierailluista maailmoista on Disneyn elokuvista tuttuja. Pelisarjan myötä pelaaja pääseekin seikkailemaan sekä perinteisissä Disney-prinsessamaailmoissa, kuten Prinsessa Ruususen, Tuhkimon, Lumikin tai Kaunottaren ja Hirviön maailmoissa, että myös ei-prinsessaelokuvista tutuissa paikoissa, esimerkiksi Karibian piraattien, Tronin tai Painajainen ennen joulua -elokuvien ympäristöissä. Sora päätyykin hyvin usein kohtaamaan ja päihittämään Disneyn elokuvista tuttuja pahiksia. Myös Square Enixin pelisarjoista, eli Final Fantasy -sarjasta ja The World Ends with You -pelistä, tuttuja hahmoja tavataan sarjan myötä, mutta mitä pidemmälle pelisarja etenee, sitä vähemmän näitä hahmoja valitettavasti mukana on. FF-pelejä pelanneen on kuitenkin hauska bongailla omia suosikkejaan ja esimerkiksi magia-systeemi käyttää perinteisiä FF-termejä. Ehkei kovin yllättävästi, FFVII ja FF-X(2) ovat aktiivisimmin edustettuina hahmojen joukossa. Ja tokihan FF-tyyliin mukana on myös ei-pakollisia pomotaisteluita erityisen kovia vastustajia vastaan – ja siellä pääseekin erään tietyn FF-sarjan pääpahiksen kanssa ottamaan yhteen.
Jokaisessa osassa on myös mahdollisuus kutsua apujoukkoja summon-hahmojen merkeissä. Pelimekaniikka on tuttu FF-peleistä, mutta apuun kutsuttavat hahmot taas useimmiten Disneyn tuotantoa. Erityisesti KH1:ssä summon-apurit ovat hyödyllisiä, mutta valitettavasti välianimaatiot ovat usein niin pitkiä, ettei summoneita oikein muista tai jaksa käyttää.
Kaikkiin (ainakin pää)peleihin on saatu mukaan myös erilaisia minipelejä, joista osa on pakollisia ja osa ei. Tuhannen hehtaarin metsä Nalle Puhin maailmasta toistuu sekä KH:ssa että KH2:ssa (sekä myös KH3:ssa), ja siellä pääsee “rentotumaan” ei-taistelullisten minipelejen parissa. Useammassa pelissä on myös mukana Olympos-vuoren Kolosseum, jossa pääsee mittelemään sekä KH-vastustajien, että myös FF-hahmojen kanssa universumin suurimman sankarin tittelistä. Birth by Sleepissä on myös samankaltainen areena-taistelumahdollisuus, mutta hieman eri paikassa. Myös erilaisten asioiden (materiaalit, kirjeet, kortit, tarrat, dalmatialaisten pennut) keräily toistuu pelistä toiseen.
Tärkeä minipeli osissa 1 ja 2 (ja 3) on maailmojen välillä liikkuminen gummi-aluksella. Alusta voi muokata haluamakseen keräämällä siihen erilaisia palikoita, ja mukana on kaikensorttista ammuskelua, vaikka varsin yksikertaisesta avaruuslentopelistä on kyse. Gummi-lennot ovat valitettavasti pakollisia, mutta onneksi kun reitti johonkin maailmaan on kerran raivattu, ei sitä tarvitse enää lentää uudestaan ellei halua.
Pelejä yhdistävät myös huolella tehdyt grafiikat ja erinomainen äänimaisema. Ääninäyttelyssä on käytetty mahdollisimman paljon alkuperäisnäyttelijöitä (FF-pelit), tai ainakin erinomaisia imitaattoreita – tai ainakin englanninkielisessä versiossa näin on tehty. Ymmärrettävästi osa ääninäyttelijöistä oli jo liian suuria nimiä peliääniksi (Johnny Depp, Robin Williams), tai vaihtoehtoisesti jo kuolleita (Disneyn vanhemmat hahmot), mutta esimerkiksi Ming-Na esittää taas Mulania ja James Woods Hadesia. Disneyn elokuvien suoraan videolle julkaistujen jatko-osien ääninäyttelijöitä käytettiin mahdollisuuksien mukaan. Myös KH-alkuperäishahmojen pää-ääninäyttelijät Haley Joel Osment (Sora), David Gallagher (Riku) ja Hayden Panettiere (Kairi) ovat onnistuneita.
Pelin omasta musiikista päävastuussa olivat Yoko Shimomura ja Hikaru Utada. Kuten Square Enixin peleissä yleensäkin, musiikkiin on kiinnitetty paljon huomiota ja se onkin tunnelmallista ja mieleenpainuvaa. Final Fantasy -peleistä on myös otettu musiikkia, sekä tietenkin lukuisista Disney-elokuvista. Vaikka oikeastaan kaikki musiikit ovat hyviä, on muutamassa (Disney) maailmassa soitettu pätkä hieman liian lyhyt ja niinpä esimerkiksi Mikki Hiiri -marssi tai Tuhkimosta tuttu Bibbidi Bobbidi Boo jäävät todella häiritsevästi korvamadoiksi.
Pelityylit ja vaikeustaso
Peruspelimekaniikka on aika samankaltainen KH:ssa, KH2:ssa ja Birth by Sleepissä, eli reaaliaikainen mättö. Päähenkilö taistelee Keybladellaan, ja oppii erilaisia kykyjä – esimerkiksi taistelucomboja, väistöjä, taikuutta ja niin edelleen. Hahmon käytössä olevia kykyjä voi ja pitääkin säätää hahmoa kehittäessä, ja harvoin riittää kykypisteitä (ability points) kaiken yhtäaikaiseen käyttöön. Käytännössä kaikissa peleissä on myös mukana jonkinlainen “kilauta kaverille” ominaisuus, eli joko koko ajan mukana taistelevia hahmoja (Aku ja Hessu) tai summon-olentoja.
Chain of Memories nojaa täysin erilaiseen pelimekaniikkaan. Sora kerää kortteja, joista hän luo korttipakkoja ja pakoilla taistellaan – käytännössä kyse on melko yksinkertaisestai iso vs. pieni kortti -mekaniikasta. Valitettavasti pakan selaaminen reaaliaikaisen taistelun – esimerkiksi väistöt tehdään ihan perinteisesti nappeja painamalla – tiimellyksessä on hankalaa ja etenkin osa pääpomovastustajista oli varsin ylivoimaisia tällaiselle rähmäkäpäläiselle pelaajalle. Vaikka peli saikin pääosin hyvät arviot sekä kriitikoilta että pelaajilta, ei se meikäläisen pelityyliin sopinut ollenkaan.
Vaikeustasoltaan pelit ovat hyvin erilaisia. Viimeisimmissä julkaisuissa vaikeustason pystyy valitsemaan (alkuperäisessä vuoden 2002 versiossa ei pystynyt), ja pelasinkin kaikki pelit nyt putkeen samalla “normaalilla” vaikeustasolla. Siinä missä KHssa olin hyytyä jo ensimmäiseen isompaan pomotaisteluun (simpuran Kerberos!) ja vaati selvästi lisäharjoittelua ja grindaamistakin, oli KH2 jo merkittävästi helpompi eikä Birth by Sleep aiheuttanut enää oikeastaan minkäänlaisia ongelmia. Sama kehityskulku on ollut havaittavissa myös KH3:ssa, enkä oikein usko, että se johtuu pelaajan taitojen paranemisesta.
Loppukaneetti
No, kannattiko sitten palata pelisarjan pariin uudestaan kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kannattihan se. Vaikka sarja onkin monella tavalla ystävyttä korostavine teemoinen ja Disney-maailmoineen “lapsellinen” eikä (CoM poissulkien) erityisen vaikea pelattava, on siinä sekä nostalgista vetoa että nykypelaajalle toimivia hetkiä. Toki osa ratkaisuista (fiksatut tallennuspisteet) tuntuvat vanhanaikaisilta ja liian pitkät summon-animaatiot ärsyttävät, mutta kokonaisuus jää positiivisen puolelle. Kingdom Heartsin monipuolinen ja alati rönsyilevä maailma mielenkiintoisine piikkitukkaisine hahmoineen vetää mukaansa, ja pelaajana haluaa kyllä tietää mistä kaikessa loppujen lopuksi oikeastaan on kyse ja kuka ja mikä oikeastaan kukin hahmoista on. Pelisarja on yhtä aikaa koskettava ja humoristinen, niin kuin Square Enixin muutkin pelit ja Disneyn parhaat elokuvat.
Kuvat lainattu Square Enixin virallisilta Kingdom Hearts -sivuilta (kingdomhearts.com).
