Nörttitytöt

Miltä tuntuu osallistua ensikertalaisena pöytäroolipeliin? Eräs nörttityttö kertoo, mitä tapahtuu, kun ryhmä keltanokkia suuntaa ensimmäiseen roolipeliseikkailuunsa.

Pöytäroolipelin perustarvikkeita: kaksi noppaa.

Kaksi noppaa kilisee toisiaan vasten ja kierii pöydän pintaa pitkin. Viisi silmäparia seuraa niitä tiiviisti, ja ilmassa leijailee kireä jännitys. Toinen noppa pysähtyy paljastaen kakkosen, toinen pyörii vielä hetken ennen kuin iskeytyy paikoilleen. Ykkönen. Pöydän ympäriltä purkautuu lauma pettyneitä voihkaisuja, joku painaa kasvot käsiin. Ei, emme ole kasinossa vaan elämämme ensimmäisen pöytäroolipelin äärellä.

Palataanpa vielä hiukan ajassa taaksepäin. Tilaisuus ensimmäiseen pöytäroolipelikokeiluun tuli yllättäen, kun eräs tuttu kyseli ryhmächatissa, olisiko kukaan kiinnostunut kokeilemaan pöytäroolipeliä. Hänellä itsellään on vuosien kokemus harrastuksesta, ja hän lupasi toimia pelin game masterina eli pelinjohtajana. Ilmoittauduin saman tien mukaan, ja pian meillä olikin koossa viisi pelaajaa, joista ainoastaan yhdellä oli hieman kokemusta roolipelaamisesta. Kaikki muut olivat aloittelijoita. Seikkailusta oli siis selvästi tulossa mielenkiintoinen.

Roolipeliseikkailumme sijoittuu Dungeon World -pelin maailmaan.

Odottelin ensimmäistä pelisessiota jännittyneenä ja innostuneena. Kokoonnuimme lautapelikahvila Tavernassa, jossa pelinjohtaja latoi pöydälle hahmolomakkeita, noppia, paperia ja kyniä ja selosti sitten roolipelin perussäännöt. Seikkailu sijoittui Dungeon World -nimisen pelin keskiaikatyyliseen fantasiamaailmaan, jossa elää ihmisten lisäksi myös haltioita, kääpiöitä ja puolituisia. Jokaisella pelaajalla on oma roolihahmo, johon eläydytään ja jonka tekemiset päätetään. Pelinjohtajalla puolestaan ei ole omaa roolihahmoa, vaan hän ohjaa peliä ja kuvailee esimerkiksi ympäristöä ja tapahtumia. Hänen tehtävänsä ei ole kuitenkaan selostaa valmista juonta, vaan peli etenee pelaajien päätösten varassa: pelaajat kertovat minne menevät ja mitä tekevät, ja pelinjohtaja kertoo, miten ympäristö reagoi pelaajien tekemiseen. Perussääntönä on, että aina kun yrittää jotakin, mikä voi epäonnistua, heitetään kahta noppaa. Lukemasta riippuen yritys voi onnistua täysin, osittain tai ei ollenkaan, ja pelinjohtaja kertoo epäonnistuneen yrityksen ikävät seuraukset. Tarvittaessa heitetään lisäksi 6-, 8- tai 10-sivuista noppaa, joka määrittää esimerkiksi taistelussa aiheutuneen vahingon tai parannusloitsun tehon.

Ennen pelin aloittamista piti vielä luoda jokaiselle oma pelihahmo pelinjohtajan tuomien hahmolomakkeiden avulla. Hahmonluonnissa vierähti pari tuntia, eli melkein puolet ensimmäisestä pelisessiosta. Tähän tosin varmasti vaikutti ryhmämme kokemattomuus: minulle itselleni fantasiapelien tavallisimmat piirteet kuten hahmoluokat, rodut, kyvyt ja aseet olivat videopeleistä tuttuja, mutta ryhmässämme oli myös muutama jäsen, jonka ainoa kosketus fantasiaan olivat Taru sormusten herrasta -elokuvat. Pelinjohtaja sai siis selittää hahmolomakkeen jokaisen kohdan kädestä pitäen ja vinkkailla, millaiset kyvyt ovat hyödyllisiä esimerkiksi papille tai varkaalle. Hahmoluokan, taitojen ja varusteiden lisäksi piti myös keksiä hahmolle nimi, kuvata hiukan ulkomuotoa sekä päättää hahmon suhteet muihin ryhmän hahmoihin.

Pelin lomassa luonnostelen hahmokaavakkeen reunaan kuvan puolituisdruidistani Ivystä, joka erään pelitoverin sanoin näyttää “kasalta sammalta”.

Lopulta hahmot saatiin valmiiksi, ja olimme valmiita astumaan fantasiamaailman jännittäviin seikkailuihin. Omasta pelihahmostani sukeutui puolituisdruidi nimeltä Ivy, joka inhoaa sivilisaatiota ja kykenee muuttamaan muotoaan vuoriston eläimiksi. Tämän lisäksi joukkioon kuuluu mainetta ja maallista mammonaa janoava barbaari Anneira, pyhää kasipalloa kantava kääpiöpappi Drummond, puolivillin suden kanssa kulkeva haltiajousimies Throndir sekä vikkeläliikkeinen puolituisvaras Felix. Tehtäväksi saimme tutkia vanhaa hylättyä tornia, jossa kummitteli velhon aave. Velholla huhuttiin olevan tornissaan arvokas aarre, mutta kukaan ei ollut vielä päässyt sisälle torniin sitä suojelevan maagisen taikakehän vuoksi. Ei siis muuta kuin töppöstä toisen eteen ja kohti rikkauksia!

Retkikuntamme alkumetrit olivat kaikkea muuta kuin sulavat. Kesti jonkin aikaa totutella siihen, että peliä kuljetetaan eteenpäin suullisesti eikä mitään valmista kaavaa ole. Pelaajien pitää siis itse olla aktiivisia ja viedä tarinaa eteenpäin. Varsinkin alkuun kukaan ei kuitenkaan oikein tiennyt, mitä tehdä ja mihin suuntaan lähteä. Meillä kesti pitkään päästä edes velhon tornille asti, sillä kinastelimme muun muassa siitä, kävelemmekö tietä pitkin vai peltojen läpi, miltä puolelta lähestymme tornia ja miten tutkimme maastoa. Hämmennyin, kun hahmoni muuttui kotkaksi tutkiakseen tornin ympäristöä ja pelinjohtaja halusi tietää, kuinka korkealla hahmoni lentää – ei minulla ollut aavistustakaan, kuinka korkealla kotkat yleensä edes lentävät. Kesti myös hetki tajuta, mikä hahmon kyky vaikutti mihinkin; esimerkiksi ansojen tutkiminen vaatii näppäryyttä (engl. dexterity) ja hyökkääminen taas voimaa (engl. strength). Myös nopanheittoja kuvaavat koodit (esimerkiksi 4+1d8) aiheuttivat monta kertaa hämmennystä.

Peli alkoi kulkea sujuvammin, kun pääsimme vähitellen kaikki jyvälle pelin kulusta ja uskaltauduimme heittäytymään rohkeammin seikkailuun. Toinen pelisessio oli jo huomattavasti ensimmäistä vauhdikkaampi. Pelinjohtaja myös välillä vinkkaili lempeästi oikeaan suuntaan, kun joukkiomme oli riittävän hukassa. Omasta mielestäni peli tuntui kyllä alusta loppuun melkoiselta surkeiden sattumusten sarjalta: ansoja etsinyt varkaamme kompastui ja houkutteli paikalle vihollisia, haltiajousimiehen susikaveri karkasi omille teilleen, barbaarileidi melkein menetti henkensä jäädessään luurankolauman jalkoihin, kääpiöpappi onnistui hukkaamaan tai rikkomaan kirveensä ainakin kolmesti ja oman druidini näyttävästi alkanut hyökkäys kimppuumme käynyttä hirviötä vastaan päättyi surkeaan tussahdukseen. Ihme kyllä koko joukko selvisi hengissä ensimmäisestä ja vielä toisestakin sessiosta, mutta velhon aarretta ei vielä löytynyt.

Tunnelmia roolipelipöydän ääreltä.

Pelikokemuksena pöytäroolipeli on varsin erilainen kuin videopeli. Roolipelissä ei ole samalla tavalla valmiina laajaa visuaalista ympäristöä kuten videopeleissä, sillä se perustuu pääosin sanalliseen kerrontaan. Roolipelaaminen tuntuu ikään kuin suulliselta tarinankerronnalta, jota rakennetaan yhdessä ryhmänä. Mielikuvat ympäristöstä, hahmoista ja tapahtumista pitää luoda omassa päässä. Roolipelin tempo on myös paljon videopelejä hitaampi, ja alkuun tahti tuntuikin turhauttavan hitaalta. Pelitapaan ja tempoon kuitenkin tottui, ja pidemmän päälle aloin uppoutua pelimaailmaan ja eläytyä hahmooni aivan samalla tavalla kuin videopelejä pelatessa.

Videopelin saattaisi olettaa olevan nopeatempoisena ja visuaalisena elämyksenä pöytäroolipeliä jännittävämpi. Yllättävää kyllä, roolipeli alkoi mielestäni tuntua melkeinpä videopelejä jännittävämmältä. Roolipelissä jännitystä luo tietynlainen arvaamattomuus: muiden tekemisiä ei voi hallita, ja huonot noppalukemat saattavat pilata parhaimmankin suunnitelman. Lisäjännitystä tuo se, että toisin kuin useimmissa videopeleissä, roolipelissä kaikki teot ovat peruuttamattomia. Jos jokin tärkeä tehtävä epäonnistuu tai joku hahmoista kuolee, ei ole mahdollista palata tallennukseen.

Pelin edetessä kokemattomasta laumastamme on vähitellen alkanut sukeutua pesunkestävä seikkailijaryhmä. Jäin kuitenkin pohtimaan, olisiko ensimmäinen roolipeli ollut helpompi pelata kokeneempien seurassa. Ainakin pelin alku olisi saattanut olla sujuvampi, ja kokeneemmilta pelaajilta olisi varmasti saanut vinkkejä siihen, miten seikkailua olisi kannattanut lähestyä ja mitä taistelutilanteissa kannattaa tehdä. Ehkä kaikkea ei olisi tarvinnut oppia ihan niin kantapään kautta. Toisaalta aloittelijaryhmässä on myös puolensa. Ei tarvitse ihmetellä kokeneempien pelaajien sujuvaa roolipelislangia eikä murehtia siitä, turhauttaako muita odotella, kun tihrustat viidettä kertaa hahmosi taitolistaa ja yrität päättää mitä tehdä. Tavallaan on myös hauskaa, kun kokemus on kaikille uusi ja pääsee yhdessä tutustumaan ja ihmettelemään fantasiamaailman saloja.

Pöytäroolipelissä käytetään erikokoisia noppia. Näin montaa niitä ei tosin yleensä tarvita.

Lopuksi on vielä sanottava kiitos pelinjohtajalle, joka kärsivällisesti jaksoi ohjastaa paikasta toiseen kompuroivaa porukkaamme ja selittää yhä uudestaan säännöt. Pöytäroolipelaaminen on ollut minulle uusi ja jännittävä kokemus, ja toivon pääseväni jatkamaan sitä vielä senkin jälkeen, kun Ivyn ja kavereiden seikkailu velhon tornissa on ohi.