Erika Vikin Nefrin tytär on lokakuussa ilmestynyt Kaksosauringot -trilogian viimeinen ja innolla odotettu osa. Yli viisisataasivuisen tiiliskiven on tarkoitus sitoa yhteen kaikki juonenpätkien langat ja vastata avoimiin kysymyksiin, joita on tarinan edetessä tullut yhä lisää. Aikaisemmissa osissa Aleian mysteeristä on annettu pikkuhiljaa maistiaisia juuri sen verran, että lukijan nälkä kasvaa ja mielenkiinto pysyy yllä.
Miaun tytär.
Kirjan juonta on vaikea kuvailla paljastamatta liikaa, mutta kuten aikaisemmissa arvosteluissani (ensimmäinen ja toinen), pyrin arvioimaan kirjaa sitä kuitenkaan spoilaamatta. Sellaiset kohdat, jotka ehkä vaativat avaamista, olen merkinnyt tähdillä (eli näin*) ja selittänyt lopussa, joten kirjan jo lukeneet tai spoilaamiseen vähemmän intohimoisesti suhtautuvat voivat halutessaan vilkaista sinne.
Jo kirjan nimi – kuten edellisen – sisältää arvoituksen, jonka ympärille kolmannen osan tarina rakentuu. Kolmannessa osassa vaihdetaan taas mannerta kokonaan, ja lukija pääsee tutustumaan jälleen yhteen omalaatuiseen kolkkaan Kaksosaurinkojen maailmassa. Myös maailman kansainvälistä politiikkaa avataan enemmän (kuulostaa ehkä tylsältä, mutta ei ole) ja tulilintuihin tutustutaan tarkemmin. Kuten aiemmista osista, myös Nefrin tyttärestä paistaa kirjailijan innostus ja palo tarinaansa kohtaan, ja se vetää myös lukijan mukaansa. Kuten edellisissä, myös tässä osassa olisi mielestäni ollut tiivistämisen varaa, vaikka tavallaan ymmärrän miksi niin ei ole tehty. Maailma ja sen hahmot ovat todella mielenkiintoisia, mutta kun juonen kulkuun liittyvät tapahtumat voidaan laskea yhden käden sormilla, tarinan kulku hidastuu huomattavasti – kunnes taas paahdetaan täysillä*.
Nefrin tytär on välillä (melo)dramaatisine vuorosanoineen kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta, kun taas toimintakohtaukset ovat täyttä Die Hardia. Tässä ei ole mitään vikaa, itse ainakin olen suuri toimintaelokuvien ystävä, siinä missä ihmissuhdedraama voi kiinnostaa toista lukijaa enemmän. Kirjassa on siis jokaiselle jotain. Kuitenkin joissain kohdissa kirjan tapahtumat ja kieli kuulostavat epämääräisen tutulta. Klassisten juonenkäänteiden käytössä ei ole välttämättä mitään vikaa, mutta toisinaan lukukokemus antaa hämärän déjà vu -fiiliksen**.
Vikin kirjoitustyyli on edelleen jotain omaleimaisen ja maneerisen välillä. Olen aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota anglismeilta kuulostaviin sanoihin ja repliikkeihin, joten ehkä sen takia sellaisia osui silmiini erityisen paljon tässä osassa. Asiaa pohtiessani käänsin joskus tekstejä päässäni englanniksi. Esimerkiksi vaaralliseen tilanteeseen joutunut hahmo on “kävelevä kuollut mies”, ja termin herättämät mielleyhtymät ovat ainakin itselläni erilaiset kuin englannin dead man walking. “Hän on oikea elävä persoona” ei myöskään ole sama asia kuin englannin real, living person. Tämä liittyy myös edellisessä kappaleessa mainitsemiini yhtäläisyyksiin amerikkalaisten tv-sarjojen ja elokuvien kanssa.
Aikaisemmissa kirjoissa itseäni häirinnyt tiettyjen sanojen toistelu on kolmannessa osassa enimmäkseen aisoissa, eikä kukaan esimerkiksi “urahda” kuin pari kertaa koko kirjan aikana. Osaa Vikin kirjoitusmaneereista olen käsitellyt aiemmin, esimerkiksi possessiivisuffiksin hylkäämistä (“Hän vingahti kivusta, kun jokin pisti käsivarteen”; kenen käsivarteen) ja yliselittämistä. Kirjassa toistuu sanalla “sillä” alkavat sivulauseet, jotka selittävät asioita, joita ei erikseen tarvitsisi selventää, minkä lisäksi hahmojen keskusteluilla on joskus selkeä tarkoitus selittää lukijalle jotain, jonka pitäisi olla hahmoille itsestäänselvää. Kirjan keskivaiheilla demonstratiivipronomineja viljellään jatkuvasti ja tarpeettomasti, mutta myöhemmin tahti rauhoittuu (esim. “tuon Aleian täytyi olla sama henkilö, jota nuo neljä etsivät”). Minulle on ollut alusta asti hieman epäselvää, minkä ikäisiä Aleian ja Mateon olisi tarkoitus olla, ja välillä Aleiaa kutsutaan naiseksi, kun taas loppupuolella häntä tytötellään kyllästymiseen asti (vain yhden sivun aikana tyttö siirsi katseensa, tyttö vaistosi, tyttö oli hämmenyksissä, tyttö ei ollut varma, tyttö näki…), mutta se ei onneksi jatku pitkään. Monilla aikaisemmin kritisoimillani alueilla on kuitenkin tapahtunut selvää kehitystä, ja kirjan kieli on yleisesti ottaen kaunista, monipuolista ja lennokasta. Vikillä on omanlaisensa tyyli, jolla hän saa tarinansa heräämään värikkäästi eloon lukijan mielessä.
Kirjassa on runsaasti aktiivisia ja erilaisia (tosin jokseenkin yksiulotteisia) naishahmoja. Teemoista eniten itseäni mietitytti väkivallan ja seksin vahva yhteys, mikä oli toisinaan karmivaa, mutta ehkä havainnollisti hahmojen ja tilanteiden poikkeavuutta***. Tarinassa käsitellään myös nykyajan maailman todellisia ongelmia, ja fiktio – ja varsinkin fantasia – on loistava väline niiden havainnollistamiseen. Olen pitänyt sarjaa nuorille aikuisille suunnattuna, mutta se ei tarkoita, etteikö kirjoissa otettaisi käsittelyyn myös vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä. Vikin luoman maailma on jo itsessään kiehtova ja juoni jännittävä, mutta tällainen yhteiskunnallisesti valveutunut ote tuo tarinaan lisää syvyyttä ja sävyjä. Mielestäni kolmas osa on sarjan paras ja myös kaikin puolin tyydyttävä lopetus. Vikillä on paljon annettavaa kansainvälisestikin noteeratulle suomalaiselle fantasiakentälle, ja toivon että pääsemme tulevaisuudessa lukemaan tarinoita myös Kaksosaurinkojen maailman ulkopuolelta.
ALLA SPOILEREITA! VARO!
*En oikein tiedä, mitä esimerkiksi Corildonin vanhempien ja sedän kolmiodraama antaa tarinalle. Tarkoituksena on ehkä havainnollistaa seleesien erilaista rakkauden kokemusta, mutta miesten mustasukkainen kinastelu on lähinnä vain kiusallista.
**Vankia lähdetään pelastamaan valtakunnan parhaiten vartioidusta rakennuksesta, keisarin palatsista, viemäreiden kautta. Kun pelastusyritys epäonnistuu ja yksi pelastajista jää itse vangiksi, seuraavan kerran hyökkäyksen tekevät mustiin pukeutuneet ninjat, jotka kiipeävät muurin yli heittokoukuilla. Takaa-ajon tiimellyksessä hypätään helikopterin – anteeksi, lentoaluksen – kylkeen kiinni. Tapahtumat eskaloituvat klassiseen Mexican standoffiin. Hetkellisesti ja kriittisessä tilanteessa järkyttynyt nainen saadaan heräämään suutelemalla. Kaksintaistelun osapuolet onnistuvat riistämään aseensa toisiltaan, joten he ottavat aseikseen “koristeellisesti kaiverrettuun puutauluun kiinnitetyn miekan, joka oli asetettu näytteille ristikkäin identtisen kaksoiskappaleensa kanssa”. Ja niin edelleen.
***Kriisin kohdatessa nainen saa hermoromahduksen, alkaa ahdistella miehiä ja käyttäytyy muutenkin holtittomasti ja hysteerisesti. Tai jäätyy ja paranee suudelmalla (ks. yllä). Tai on jonkin sortin psykopaatti, joka hyökkää miehen kimppuun ja yrittää tappaa tämän (koska sellaista on rakkaus), mistä seuraa seksikäs taistelu ja pari päätyy sänkyyn, minkä jälkeen mies ei uskalla nukkua, koska pelkää henkensä puolesta. Nainen voi myös olla pesunkestävä psykopaatti, jonka mielessä ja toiminnassa seksi ja väkivalta sekoittuvat jatkuvasti, joka nauttii petikumppaneidensa tappamisesta ja vangittujen kiduttamisesta.
