Ella Lopperin scifi-novellissa “Uhmakas sävel” sukelletaan dystooppiseen maailmaan, jossa rakenteet ja järkymättömät hierarkkiat määrittävät ihmisarvon. Novellin kertoja kuuluu kastittomiin, joiden päivät täyttyvät kurinalaisesta raadannasta, toimeksiannoista yhteiskunnan ylemmille kerroksille. Jokin kuitenkin muuttuu, kun kertoja eräänä päivänä kohtaa salaperäisen kaniinin. “Uhmakas sävel” sijoittui Nörttityttöjen kirjoituskilpailussa kärkikolmikkoon – raati kiitteli novellia unenomaisesta kerronnasta, feministisestä sanomasta ja samaistuttavista henkilöhahmoista.
Ella Lopperi: Uhmakas sävel
Vesi ei tiennyt mitä tunsin, mutta laskin itseni sen varaan. Häviävän hetken kaniini minussa ehtii kirkua: ”Pakene! Pakene!” Harmaan virtauksen tummuessa vaatteideni läpi iholle, annan kaniinin mennä ja tulla, mennä taas. Olen päätökseni tehnyt; sen ainoan, johon minulla enää on valtaa. Irrotan käteni laiturista yksi kerrallaan, vailla arvokkuuden tai runollisuuden häivää, vapisten, takellellen. ”Yksikään ihminen ei ole saari”, muistisiruni helähtää, mutta hetken verran olen oma saareni, täydellinen itsestäni, kuuluen vain itselleni ja merelle.
Rannalla puut ovat taivaan värisiä – vai liekö taivas puiden värinen? Harmaata, kaikki harmaata. Harmaa on merikin, suolainen ja vastaanottavainen. Meri ei arvostele, ei tuomitse, ei kritisoi; se vain on. Meren kylmässä, ilmeettömässä sylissä, uskallan antaa ajatusteni virrata vapaasti. En säpsähdä kyyneliä tai hymykuoppaa arpisilla kasvoillani; tässä hetkessä, tässä paikassa, rangaistukset eivät enää ulota kehooni ja mieleeni.
Lämpötila-anturi naksuttaa hätäistä viestiä kuuloluuni alla. Kytken sen pois ja käännän katseeni taivaalle. Olen levossa, ajatusteni kiitoradat kerrankin rauhoittuneena auringon täplittämäksi metsäpoluksi. Yhtäkkiä säpsähdän rannan suunnalta kuulemaani ääntä; menetän tasapainoni, keveyteni aallon yllä, ja painun pinnan alle, vihertävään hämärään. Meren tasainen kohina täyttää pääni ja korvani ja silmäni ja suuni ja poljen vettä ja huidon käsilläni ja vajoan ja murenen –
Olin neuroottinen lapsi, keskittymiskyvytön, luova; liian utelias, huonouninen, temperamenttinen ja ailahteleva. Osasin minä keskittyäkin, omasta mielestäni, mutta liian moneen asiaan samaan aikaan. Asiat lipuivat mieleni ohi kuin ikkunaruutua vasten vihmovat sadepisarat, vailla päämäärää, toisistaan piittaamatta. Ei ollut ihme, jos jätin hellan päälle, kun avasin radion ja katsoin itseäni peilistä, tai jos puolet pyykeistä oli ripustamatta narulle, kun muistin vihdoin jotain, mikä piti tarkistaa tietokirjasta. Kirjahyllylle päästyäni olin jo kaavaillut uuden soittimen rakentamista, seurannut räyskien nousua ja laskua horisontissa, miettinyt kenkiä ja keväistä loskaa.
Saatoin olla yksin tai kaksin veljeni kanssa; saatoin katsella kuinka avaruussukkulat nousivat kiihtyvällä vauhdilla kohti jotain uutta; saatoin olla väsynyt ja heikko ja tuntea kuinka jokin sairas minussa kurotteli rihmojaan pitkin suoniani. Saatoin hymyillä, ehkä väkisin, mutta jossain sisälläni tunsin aina ne alentuvat katseet. Täällä ei ole sijaa niille, jotka itkevät nähdessään jotain liian kaunista. Täällä on tehtävä töitä töiden jälkeenkin. Älä jätä oveasi lukitsematta, älä selustaasi tarkistamatta. Täällä vallitsevat pelko ja pimeä ja pahat asiat.
Veljeni syntyi kolme hengähdystä ennen minua, valmiina ja keskittyneenä, vahvana ja kauniina, hengittäen ja huutaen, vaatien jotain parempaa. Minä synnyin väkisin ja väärinpäin, poikittain, rikkinäisenä, purppuraisena rättinä; minä synnyin vieden äitimme hengen. Olin taakka, sairas ja kippurainen, itkuisa ja valmiiksi väsytetty. Myöhemmin kuulin sanottavan, että äitini sielu ei kestänyt nähdä miehensä kaltaisen lapsen syntymää. Isä vei oman henkensä jonakin harmaana ja sateisena päivänä – aikana, jolloin kaikki päivät olivat sateisia ja harmaita, ja viikot laahasivat toistensa perässä vailla elonmerkkejä.
Isällä oli ollut työ Virastolla, josta tuli ainoa pelastukseni ja turvani. Veljeni kelpasi kaikilla mittareilla jopa ilman äidin allekirjoitusta; minä olin säälittävä rääpäle, jonka ainoa tehtävä oli olla jonkun Alhaisen potkittavana ja kiviriippana. Olin riippuvainen kaikista ja kaikesta, hyväksyen pienen paikkani maailmassa, koittaen epätoivoisesti tehdä siitä itseni näköisen. Veljeäni käytettiin katsomassa minua säännöllisin väliajoin; tuskin armosta minua kohtaan, vaan jotta hän oppisi miten kohdella kastittomia. Minun tuli antaa hänen koskea vähäisiin tavaroihini aivan kuin ne kuuluisivat hänelle. Minun tuli puhutella häntä Herraksi, omaa veljeäni, omaa vertani; katsella samoja vihreitä silmiä, samoja ohimolle itsepäisesti laskeutuvia kiharoita elävässä peilikuvassani.
Heikko ja solmuinen varteni ei koskaan ottanut oietakseen; se oli kai yhtä keskittymiskyvytön kuin sitä asuttanut mieli. Virastossa ei minulle ollut tilausta, mutta sukujuureni velvoittivat sen tarjoamaan minulle kuolemaa paremman kohtalon. Paremmasta voisi tosin olla montaa mieltä, mutta sain mahdollisuuden olla utelias, ja otin siitä kaiken irti; elin kuin jokainen päivä olisi viimeinen, imien tietoa, opetellen taitoja, jotka koettiin vähäpätöisiksi. Täällä merkityksellistä on vain kova työ, kovat materiaalit ja kovat ilmeet.
Kulutin päiväni pysymällä pois tieltä, miten parhaiten taisin. Toisinaan sain toimeksiantoja Alhaisille – Ylhäisiin olin liian mitätön koskemaan – mutta usein ne päätyivät vilkkaan mieleni ansiosta moitteisiin ja kurituksiin. Kerran kuitenkin oli toisin. Kerran sain kohdata toisia, joiden uteliaisuus kietoutui omaani kuin villiviini sään pieksemään aidanseipääseen.
”Olen kuullut sinusta paljon.” Äänessä oli odottamatonta ystävällisyyttä, mutta pienet karvat niskassani värähtivät kuitenkin; kaniinin on jännitettävä lihaksensa varmuuden vuoksi, vaikka oksia rapisuttaisi vain tuulenpuuska. ”Jos sallit, haluaisin pyytää sinulta palvelusta.”
Jos sallit? Pyytää? Uteliaisuuteni tiivistyi kaniinin ympärille pehmeänä usvana, laskien sen valppauden takaisin uneliaaseen rauhaan. Käänsin katseeni ylös ja näin aurinkona hymyilevät kasvot. Toinen käsi oli ojennettu minua kohti, ei korotettuna, ei jännittyneenä, vaan kämmen avoinna, pelottomana. Toinen käsi kannatteli selkärepun hihnaa olalla; hartiat alhaalla, niska rentona, lantio suorana minua kohti. Pohdin todennäköisyyksiä; pohdin aamulla kohtaamaani siivetöntä lintua; pohdin keramiikan polttoa. Päätin antaa uteliaisuudelleni mahdollisuuden.
”Mitä toivotte minulta?”
Hymy pehmeni, paljastaen valkoiset hampaat. Hätkähdin. Helmirivi ei ollut hiottu ja täydellinen, kuten ylemmillä kasteilla yleensä. Vaatteet olivat kuitenkin moitteettomat, muistisiru koteloitu platinalla, valkoiset hiukset koristeltu silkkinauhoin ja lasihelmin. Kaniini pudisteli päätään usvasta.
”Huomaan, että olet epäileväinen, enkä syytä sinua siitä. Se on vain viisasta. Uskon, ettet ole tottunut kuulemaan tätä, mutta haluaisin edetä sinun ehdoillasi. Kun kuulet, mitä sinulta toivon, ymmärrät, miksi olen itsekin vaarassa”, ystävällinen ääni jatkoi. ”Saat myös kieltäytyä, vaikka toivon, ettet sitä tee. Tämä ei ole toimeksianto, saat tehdä vapaan päätöksen.”
Ei toimeksianto? Vapaan päätöksen?
Vaarassa?
Kaniini tömäytti takajalkojaan. Uteliaisuus vaimensi sen varoitukset.
”Ymmärrän”, sanoin lopulta, yllättäen itseni ääneni vahvuudella. Ojennuin kohti avointa kämmentä; kuhmuraiset sormeni kiertyivät samettisen pehmeän ihon ympärille.
Seurasin häntä pois slummien kauppa-alueelta, mutta toisin kuin odotin, emme suunnanneet Alhaisten kortteleihin. Ohitimme kaikki minulle tutut tiet, polut, kadunkulmat, ja lähestyimme vääjäämättä Ylhäisten aidattuja kartanoita. Ihoni alkoi jälleen väreillä jännityksestä, kaniini uikutti untuvaiseksi keräksi käpertyneenä. Kippurajalkani kompuroivat suurin kivilaatoin päällystetyllä tiellä, jalkapohjat kummeksuen lämmöstä hehkuvaa sileää pintaa, joista niillä ei ollut kokemusta. Saavuimme rautaiselle portille, jonka pitsisen kuvion takaa pilkotti loputtomalta näyttävä puutarha. Pohdin, kuka puutarhaa hoitaa; pohdin, oliko metalliseppä tuotu slummeilta tänne, vai vain portti valmistuttuaan; pohdin, olinko muistanut huuhdella teepannuni.
Seuralaiseni nosti repustaan avaimen; se oli karkea ja koruton, kuin vastalause portin yltäkylläisille kultauksille. Tunsin kätteni tärisevän ja jalkojeni täyttyvän sulalla metallilla. Jos sairauteni yhyttäisi minut nyt, puristaisi juurakkoiset sormensa keuhkojeni ympärille – niin, mitä jos? Tartuin kaniinia korvasta kiinni, ristin käteni tunteakseni veren kohinan, kehon tasaisen sykkeen: elossa, elossa, elossa… Kurkkuuni noussut paniikin pistelevä terä painui joka henkäyksellä kasaan, takaisin, pois minusta. Portti avautui. Astuimme sisään.
Suunnitelma oli niin kaunis, etten voinut olla itkemättä hiljaa. Kyyneleet valuivat tasaisena mattona arpieni ylle; kutsumattomat, mutta tervetulleet, vieraat. Osani suunnitelmassa oli mitätön, häviävän pieni, mikroskooppinen, mutta se oli minun osani, minun omani. Virastoon oli vuosien varrella soluttautunut joukko toisinajattelijoita, taistelijoita, taiteilijoita. Olin kuluttanut nuoruuteni päivät yrittäen olla mahdollisimman vähän olemassa, paeten mielikuvissani kaukaisille planeetoille, vieraisiin maailmoihin; sillä välin nämä nuoret olivat katsoneet sisäänpäin, kotiensa pihoille, kaupunkiensa kaduille. Osa kyynelistäni oli kai häpeää siitä, että olin noin vain tyytynyt osaani, etsien katoavaista lohtuani kanteleen virittämisestä, kulkukissan silittämisestä. Minut kokoukseen houkutellut hymy ei kuitenkaan värähtänyt kyynelteni edessä.
”Sinua kohtaan on tehty väärin, eikä sinulla ollut muita mahdollisuuksia. Älä moiti itseäsi. Rakenteet, jotka sinua riistävät, ihmiset, jotka niitä ylläpitävät – näitä voit moittia.”
Toisinajattelijoiden joukko oli saanut ajettua Virastossa läpi ennenkuulumattoman esityksen kastijärjestelmän purkamisesta. Tätä varten oli tarvittu poliittista voitelua, vakuuttelua varjoisilla käytävillä. Lahjonnasta tai kiristyksestä ei kukaan puhunut ääneen, mutta päättelin pälyilevistä katseista ja tummuneista silmistä, että mitään keinoja ei oltu varsinaisesti suljettu toteutuksen ulkopuolelle. Muutoksesta oli määrätty äänestys, johon poikkeuksellisesti osallistuisivat yhtä aikaa sekä Ylhäiset että Alhaiset.
”Olemme vihdoin löytäneet keinon levittää muistisiruvirusta lähes sadan prosentin osumatarkkuudella”, kiharapäinen kyberarkkitehti julisti juhlallisesti. Hän muistutti minua veljestäni, ja hetken tunsin pistävää kaipuuta, hengen salpaavaa surua. ”Ainoa haaste on, että virus pysyy toiminnassa vain niin kauan kuin sitä aktivoiva lähde on päällä. Puhun lähteestä, mutta kuten osa teistä jo tietää, kyseessä on äänentaajuus.”
Annoin katseeni vaeltaa yleisön ylle, kuvitellen tunnistavani Alhaisia muusikoita ja kastittomia soitinrakentajia; ehkä tunnistinkin. Yhtä kaikki, olimme kaikki täällä kutsuttuina Ylhäisten toimesta, mutta emme viihdykkeeksi tai potkittavaksi, vaan auttaaksemme toinen toistamme. Pohdin, miten palapelit rakentuvat osa kerrallaan; pohdin vuorovettä; pohdin niskassani kutisevaa tuoretta arpea.
Kyberarkkitehti jatkoi tehtävämme kuvailua, kerraten Ylhäisille avainroolejaan viruksen ohjelmoinnissa ja levityksessä, painottaen Alhaisille äänentaajuuden osumatarkkuutta, anoen meitä muita jäljelle jääneitä – minua – tekemään niin laadukasta työtä, kuin suinkin kykenimme. Äänestys koittaisi kolmen viikon päästä, ja tarkennukset jatkuivat pitkälle iltahämärään; omat ajatukseni olivat jo pitkällä puun syissä ja lakan väreissä.
Seuralaiseni peitti suunsa kädellään ja kurotti toista kättään kohti tuvan harmaassa valossa kimmeltävää kantta. Äkkiä hän vetäisi kätensä pois, kuin sormensa polttaneena.
”Saanko koskea?”, hän kysyi silmät odotusta hehkuen.
”Saatte”, hymyilin. Käsi laskeutui hennosti soittimen kaarelle, tapaillen äänettömästi kielien punoksia.
”Se on kaunis. Ehkä kaunein näkemäni. Osaisitko soittaa jotain?”
Olin luullut jo tottuneeni seuralaiseni epäsovinnaisiin kysymyksiin kuluneiden viikkojen aikana, mutta vajosin silti hetkeksi täyteen liikkumattomuuteen. Musiikin esittämistä ei ollut tarkoitettu minun kaltaiselleni hylkiölle, kovettumien kangistamille sormille. Edes soitinten rakennus ei todellisuudessa ollut kuin oman itsepäisen uteliaisuuteni kartuttama taito; merkityksetön sivutyö oikeiden toimeksiantojeni aiheuttamia patoumia purkamaan. Olin katsellut oikeita soitinrakentajia, ahminut silmilläni heidän taitojaan, kopioinut röyhkeästi heidän luovuuttaan. Rakensin, viritin, myin pois.
Tosiasiassa seuralaiseni osui kuitenkin oikeaan, kuin uteliaisuuttani jo ennakoiden, enkä tohtinut kieltää häneltä totuutta soittotaidoistani. Tunsin olevani sen hänelle velkaa, hänen kysyvälle katseelleen ja liian pehmeille sormilleen. Nostin soittimen syliini varoen, kuin kannatellen linnunpoikasta, ja odotin kaniinin höristelevän korviaan. Pieni eläin ei kuitenkaan kohottanut päätään tiheiköistä. Annoin hartioitteni rentoutua, kätteni laskeutua, sormieni kohdata punotut kielet.
Näppäiltyäni ensimmäisen sävelen, tuvan ovi repäistiin auki, ja haalea kajo sokaisi hetkeksi minut ja seuralaiseni. Kaniini tömisytti maata, enkä osannut erottaa sen jalkojen iskua sydämeni hakkaavasta rytmistä. Seuralaiseni sulautui seinien varjoihin ja aneli silmillään hiljaa, hievahtamatta. Minua hän ei rukoillut; lasittunut katse porautui ohitseni jonnekin toisaalle, toiseen ulottuvuuteen, muihin maailmoihin.
Veljeni pudisteli tomua saappailtaan, ja astui sisään. Häntä seuranneelle henkilölle veljeni viittoi kädellään kohti seuraavaa ovea. Kun seuraaja olkiaan kohauttaen muutti suuntaansa, veljeni sulki oven rauhallisesti perässään, ja syöksyi sitten minua kohti syli avoinna. Jos olisin kyennyt, olisin parahtanut kauhusta ja pyrkinyt ulos tupani piskuisesta ikkunaruudusta, vaikka tiesin vallan hyvin sen olevan liian pieni jopa minun heiveröiselle varrelleni. Sen sijaan istuin niillä sijoillani pakokauhun kangistamana. Taistele, pakene tai jähmety. Kaniini esitti kuollutta; peto saattaisi jättää sen rauhaan, luullen lihaa pilaantuneeksi.
”Tiedän, että epäilet minua, ja tiedän, että sinulla on syysi. Usko kuitenkin, etten toivo sinulle mitään pahaa – olet sisareni, kaikesta huolimatta kannan sinua aina mukanani. Usko myös, kun sanon, että toivoisin voivani auttaa sinua enemmän.”
Veljeni piteli harteitani hellästi, odottamattoman lempeästi. Sitten hänen katseensa valui sylissäni lepäävään soittimeen, ja hän pudisti päätään raskaasti, kuin se olisi ollut puristuksissa ruuvipenkissä tai pähkinänsärkijän hampaissa. Hänen kätensä laskeutuivat soittimen kaarelle harkiten, yksi kerrallaan.
”Olen pahoillani”, veljeni sanoi kohottamatta katsettaan enää silmiini, ja nosti soittimen käsivarsilleen. Hän nousi, kääntyi, poistui katsomatta taakseen. Ovensuussa hän saattoi pysähtyä hetkeksi; saatoin kuvitella hänen pysähtyneen ajan hidastuessa ympärilläni henkeään pidätteleväksi peitoksi. Oven sulkeuduttua vapautin viimein jännittyneet jäseneni, vapisin ja tärisin, tunsin itseni mittaamattoman voipuneeksi.
Viimein kohotin silmäni tyhjästä sylistäni, etsien lohtua, jotain mieltä minua kohdanneeseen mielettömyyteen. Olin yksin. Seuralaiseni oli paennut. Kaniinin uikutus kuulosti nälkäisen lapsen lohduttomalta parulta; ääni tuntui vellovan päässäni myrskyävän meren aallokon lailla. Lopulta nousin, kuin automaattisesti, käskettynä, vailla omaa tahtoa. Astuin ulos ovesta kylmenevään päivään ja näin ihmisten vastahakoisen virran kiemurtelevan kohti kauppa-aluetta.
Aukiolle oli pinottu säännönmukaisiin kasoihin eriteltynä erilaisia esineitä: puupuhaltimia, kielisoittimia, jousella soitettavia. Tunnistin omani joukosta samalla hetkellä, kun näin Ylhäis-vartijan saavan vihdoin kipinän aikaan hyisen kosteassa ilmassa. Tunsin sulan metallin täyttävän kehoni keuhkojani myöten; halusin huutaa, lyödä, itkeä; halusin vajota maan alle pohjaveteen saakka.
”Ne saivat tietää. Virus on puhdistettu”, irvistykseen kiristynyt suu lausui vieressäni, ehkä minulle, ehkä kaikille läsnäolijoille, ehkä vain kuullakseen ihmisen äänen, vaikka vain omansa. En jäänyt katsomaan, minusta ei ollut siihen; edes tähän minusta ei ollut, minusta rikkinäisestä, purppuraisesta rätistä, valmiiksi väsytetystä. Pohdin, miksi taivas on täällä aina harmaa; pohdin pienuuttani avaruuden tähtikartalla; pohdin, etten kestäisi pohtia enää koskaan mitään.
Tämän yhden kerran vähäpätöisessä elämässäni olin kehdannut uhmata kohtaloani, unohtaen heikkouteni, lainaten muiden rohkeutta, lapsenomaista uskoa erilaiseen huomiseen. Musta pyörre päässäni oli herännyt voimakkaampana kuin koskaan ennen, sättien, sylkien tulisten hiilten lailla polttavia sanoja kalloni sisällä. Jätin taakseni aukion, puutarhat, slummit, tupani ja työvälineeni, ja pian hiekka jalkojeni alla muuttui kutsuvasti kärryteiden sorasta merenrannan kellanharmaaksi hiedaksi.
– keuhkoni ovat haljeta liiasta ilmasta ja elämänhalusta pääni noustessa vihdoin juuri ja juuri pinnan ylle. Välinpitämätön aalto vyöryy kasvojeni ylitse ja pärskin vettä suustani, nenästäni, silmistäni, mutta nyt tiedän eron meren ja taivaan välillä. Tunnen tulehdusrihmaston poltteen keuhkoissani ja paniikin jäiset riitteet mielessäni, mutta kippurajalkani tapailevat jo kiinteää pohjahiekkaa, pieniä värikkäitä kiviä, rantautuvia rakkoleviä.
Käteni kohtaavat toiset kädet, pehmeät sormet kietoutuvat ympärilleni ja vetävät minua ylös, pois, takaisin. Tunnen vapinan alkavan, jalkani pettävät, mutta veren huumaava kohina korvissani käskee minua eteenpäin. Uskallan itkeä, uskallan hymyillä; tunnen oloni mielipuoliseksi, mielettömäksi, tajuntani kaiken tiedostavaksi. Nostan katseeni kohdatakseni lempeän hymyn paljastaman epätasaisen hammasrivin.
”Äänestyksen tulokset tulivat. Me teimme sen, sittenkin, ihan ilman virusta. Me teimme sen, kuulitko! Kaikki muuttuu paremmaksi.”
Pohdin otsalleni kiertyviä suolavedestä raskaita suortuvia; pohdin, onko linnuilla toisilleen nimiä; ja annan itseni nukahtaa.
