Soile Kontio: Puolustajat 1900-luvulla

Siirtymä unen kalpeasta harmaudesta hereille. Huoneessa oli muuten pimeää, mutta komeasti puettu hahmo ovella tuikki rauhoittavaa, arkista kynttilänvaloa. Ackté.

“Oletko jo herännyt? Nouse kiireesti”, Ackté hoputti. Ellen nousi ja heilautti jalkansa sängyn laidan yli. Samalla aistit palautuivat, korvat tavoittivat taas ympäristön äänet ja hänen mielensä kirkastui. Ei jäänyt aikaa olla unenpöpperössä.

Ellen veti päälleen vanhimman hameensa ja takin. Kääntyessään hän kiinnitti jälleen huomiota Acktén runsaaseen asuun, jonka koristeet ja laadukas kangas huusivat rahaa. “Mitä ihmettä olet ollut tekemässä?” häneltä pääsi.

Ackté ei vastannut. “Tule nyt”, hän hoputti, ja kun Ellen astui lähemmäksi, Ackté kääntyi ja loi kädenheilautuksella eteensä säkenöivän portin. Ellen ei ollut koskaan saanut selitystä sille, miten Ackté pystyi taikoihinsa. Epäilemättä sellaista ei olisi nytkään luvassa, joten Ellen ei kysynyt. Ackté pujotti kätensä Ellenin käsikynkkään ja he astuivat portin läpi.

****

Ellen oli viimeinen, jonka Ackté oli hakenut. Kirjantuoksuisessa opettajainhuoneessa olivat jo Lucina Hagman Hedvig von Schantzin kanssa, Anni Swan ja kalpea mies, jota Ellen ei ollut tavannut. Verhot olivat kiinni, mutta valaistus oli silti heikko, muutama kynttilä siellä täällä, jotta heidän puuhansa eivät näkyisi ulos. Kaikkien vaatteet olivat tummia tai harmaita, ja kynttilänvalo leikitteli unesta pörröisillä hiuksilla. Paitsi tietenkin Acktélla, joka oli kuin suoraan oopperan lavalta astunut.

“No niin, hyvä”, Lucina Hagman sanoi lyhyesti nähdessään Ellenin, ja esitteli: “Ellen, tässä on Armas Järnefelt. Ellen Thesleff.”

Ellen tervehti. Armas Järnefeltin ryhti oli lysyssä ja hän silmäili hermostuneena ympärilleen. Kauhtuneen, liian ison takin alla oli kuitenkin vartalo, jota Ellen olisi mielellään katsonut tarkemmin ja pidempään. Toisessa tilanteessa, ehkä.

Anni Swan nyökkäsi Ellenille. Swan ja Ackté olivat jonkin verran saman näköisiä, mutta Acktén pyöreämmissä piirteissä ja ilmeissä kuohui tunteen palo, kun taas Swanin silmissä asui lämmin älykkyys. Joskus Ellen kenties pääsisi keskustelemaan Swanin kanssa pidempään. Toistaiseksi hän vietti enemmän aikaa Acktén kanssa – olosuhteiden pakosta.

“Tämä valvominen öisin ei tee yhtään hyvää äänelleni”, Ackté kuului selittävän Järnefeltille. Ellen puri kieleensä ettei huomauttaisi tämän valvoneen selvästi muutenkin.

“Nyt kun olemme kaikki tässä, mennään”, Lucina Hagman sanoi käskevällä opettajan äänellään. Hän tarttui hetkeksi von Schantzia kädestä ja tämä puristi takaisin vetoava ilme kasvoillaan, kuin pyytääkseen Hagmania tulemaan takaisin. Siitä ei kuitenkaan voinut antaa takeita.

He astuivat yhteen riviin, tarttuivat toisiaan käsivarsista ja Ackté loi uuden portin, tarpeeksi suuren heille kaikille. Hedvig von Schantz jäi yksin koulun tiloihin.

****

Ellen oli ensimmäisellä kerralla kysynyt, kuultuaan joutuvansa taisteluun, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua.

“Kuolet.” Lucina Hagmanin katse oli järkähtämätön ja ilme kova.

“Ja minun pitää raahata ruumiisi takaisin Italiaan”, Ackté pisti väliin, “joten älä kuole.”

****

Paikka, johon Ackté heidät vei, ei ollut todellisessa maailmassa. Siellä oli jotain kovaa heidän jalkojensa alla, mutta se ei ollut maata, ja heidän päänsä päällä oli taivas, mutta ei se taivas jota Ellen oli koko ikänsä katsellut. Ilma kuivasi suuta. Värit olivat autiomaan haaleaa oranssia. Ellen katseli kaikkea uteliaasti, vaikka samaan aikaan hänen ruumiinsa halusi kieltäytyä tottelemasta, sillä oli luonnotonta olla jossain muualla kuin Maan kodissa.

“Minä olen Järnefeltin kanssa, koska hän on tässä ensimmäistä kertaa”, Lucina Hagman sanoi heille. “Hän on lahjakas ja selviää kyllä, mutta varmuuden vuoksi näin. Pitäkää te muut oma osuutenne.”

He nyökkäsivät. Ellen oli alusta asti ollut varma, että hän selviäisi. Hän oli tottunut omiin lahjoihinsa ja siihen, että ne veivät hänet minne hän tahtoi.

****

He levittäytyivät ympyrään, selät toisiinsa päin, melko kauaksi toisistaan, ja odottivat. Lucina Hagmanin teräksen lujuutta säteilevä hahmo, vierellään aloittelija Järnefelt. Anni Swan rauhallisen määrätietoisena. Aino Ackté ylpeänä ja sensuellina, kuin lähdössä sotaan silkalla karismalla. Ja Ellen itse, tarkkaavaisena, odottavana.

Kun ne alkoivat lähestyä, niillä ei näyttänyt olevan mitään hahmoa. Silmät yrittivät kiihkeästi tajuta, mitä näkivät. Ehkä ihmisiä pitkissä kaavuissa? Leijuvia kummituksia? Ne olivat tummia ja uhkaavia, ja niistä uhkui tyhjyys, kaiken puute: värien, tunteiden, elämän.

Kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuisi, jos ne pääsisivät heidän lävitseen. Vaistomaisesti Ellen kuitenkin tunsi, että se olisi jotain niin inhottavaa, että hän ei toivoisi sitä edes pahimmalle viholliselleen. No, ehkä joskus tuli toivottua pahoja asioita vihan kohteille, mutta pääasia oli, että hahmot voisivat iskeä keheen tahansa, ja niiden vaikutus olisi hirvittävä.

Ellen oli kuullut joskus lapsena Kuopiossa vuosista, jolloin suuri osa väestä oli kuollut nälkään ja tauteihin. Kertomus palasi hänen mieleensä, kun hahmot lähestyivät. Suru, pelko, mielettömyys – ja lopulta hulluuden partaalle kidutetut ihmisaivot.

Hahmot olivat tarpeeksi lähellä, että Ellen erotti etummaisen kasvot, tai ainakin hän erotti jotain sillä kohdalla, jossa ihmiskasvot olisivat. Vivahteettoman mustan seasta häivähti jotain vaaleaa. Ellen tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Hänellä oli lahja, jolla tuhota hahmot, mutta pystyikö hän suojelemaan niiltä mieltään?

Ensimmäisenä kulkevasta hahmosta kuului ääni, kuin pitkä, ulvova tuulen huokaus talon nurkalla, mutta tämä ääni kuului täysin luonnon ulkopuolelta. Ellen näki todella kasvot, vaalean naamion, jonkinlaisen nuken naaman tyhjyyteen tuijottavine silmineen. Hän siirrähti parempaan asentoon ja kohotti kätensä. Näin helpolla häntä ei nujerrettu.

Mutta kasvot liikahtivat ja muuttuivat, ja äkkiä Ellen tunnisti isän piirteet. Hän haukkoi henkeä. Isä lähestyi häntä, mutta posket olivat kuolleet ja kuopalla, eikä silmiä ollut lainkaan. Samalla, kun mustana ammottavasta suusta pääsi taas luonnoton valitus, Ellen tajusi, että ne olivat hänen isänsä kuolleet kasvot.

Tyhjyys lävisti hänen mielensä ja kipu valtasi hänen kehonsa. Hän putosi polvilleen. Hänen silmänsä olivat sumeat eivätkä hänen harovat kätensä kohdanneet mitään, mihin tarttua. Hahmot tulivat edelleen lähemmäksi ja niiden läheisyys irrotti Ellenin ajatukset toisistaan. Kun ne saavuttaisivat hänet ja panisivat kylmät, kuolleet kätensä hänen kasvoilleen, hänestä imeytyisi kaikki elämä ja järki ja hänkin muuttuisi tyhjäksi, elottomaksi kuoreksi.

Äkkiä Ackté astui hänen viereensä. Ellen tunsi Acktén tuoksun, jota ei ollut sitä ennen edes huomannut: puuterin ja kankaan.

Ellen ei ymmärtänyt Acktén kykyä luoda portteja, mutta taistelussa Ackté näytti tekevän samaa kuin hän itse, eli antoi kirkkaanvärisenä virtaavan voiman purkautua käsistään hahmojen turmioksi. Mutta nyt Ackté ei torjunut hahmoja vaan räjäytti voiman yhteen muotoon ja piti sen siinä, elinvoimaa rätisevänä, kirkkaanvihreänä kilpenä itsensä ja Ellenin yllä. Ellen istui voimattomana maassa ja katsoi suu auki ylleen muodostunutta kilpeä, kuin väreilevää lasipalloa jonka sisällä he olivat.

Hahmot eivät epäröineet Acktén kilven edessä ja Ellenin sydän oli pysähtyä, kun ne

ojensivat harmaat, pitkäniveliset raajansa. Niiden sormet osuivat kuitenkin kilpeen ja pysähtyivät sen pinnalle. Ellen tajusi, että hänen kipunsa oli lakannut, eikä hänen päänsä enää tuntunut siltä, että se hajoaisi palasiksi.

Ackté horjui. Ellen ei ollut koskaan ollut näin lähellä olentoja, eikä varmasti Acktékaan. Ackté, joka oli jo tehnyt portteja ja kuljettanut ihmisiä niiden läpi koko yön, mahdollisesti oopperaesityksen ja myöhäisen illallisen päälle.

Ellen oli äkkiä täynnä vihaa. Hän tunsi elinvoiman syöksyvän suoniaan pitkin ja halusi huutaa kurkku suorana hahmojen epäreiluutta ja salakavaluutta. Ne olivat vieneet hänen tahtonsa ja tyhjentäneet hänen tunteensa. Hän jumalauta pirstoisi ne pikku hiukkasiksi avaruuteen.

Ellen tunsi sanomatonta yhteyttä Acktén kanssa ja pystyi aistimaan, milloin Acktén voimat hupenivat ja tämän kilpi alkoi hävitä olemasta. Ellen, edelleen polvillaan, iski kätensä alas kovaan alustaan täsmälleen samalla hetkellä, kun kilpi katosi. Voima syöksyi sähkönsinisenä hänen käsistään, kimposi hahmoihin kaikkialla heidän ympärilleen ja sinkosi olennot alimpaan helvettiin. Ne lennähtivät taaksepäin ja hajosivat olemattomiin.

Ellen käännähti heti katsomaan Acktén suuntaan, oliko siellä lisää hahmoja, mutta ne olivat ilmeisesti seuranneet Acktéta Ellenin luo. Muidenkaan luona ei enää näkynyt hahmoja. Tasanko oli tyhjä.

He kerääntyivät Lucina Hagmanin luo.

“Ne olivat pahempia tällä kertaa”, Anni Swan sanoi. “Melkein murruin.”

“Niin minäkin”, Ellen sanoi. “Tai itse asiassa murruinkin.” Swan katsoi häntä tutkivasti.

“Sitä paremmin olet valmistautunut seuraavaan kertaan”, Lucina Hagman totesi lähes tylysti. Ei kai siihen muutakaan voinut enää sanoa.

Acktén ansiosta Ellen oli kuitenkin edelleen elossa ja oma itsensä. Ellen katsoi häneen, mutta Ackté ei suostunut katsomaan takaisin. Kenties hän oli auttanut vain siksi, ettei halunnut viedä Elleniä kuolleena takaisin Firenzeen.

“Voinko viedä teidät täältä suoraan takaisin?” Ackté kysyi valittavalla äänellä. “Haluan säästää itseäni.”

Ellen jäi viimeiseksi tasangolle, joka ei ollut enää uhkaava, ainoastaan autio. Ellen oli uupunut koitoksen jäljiltä – ja kesken jääneen yön. Hän toivoi, että ehtisi vielä nukkua muutaman tunnin ennen kuin valo olisi liian kirkasta tuhlattavaksi ja hänen olisi noustava maalaamaan.

Kun Ackté ilmestyi viemään Ellenin takaisin asuntoonsa, Ellen mietti, miten ottaisi asian puheeksi. Lopulta hän sanoi vain: “Kiitos.”

“Ei se mitään ollut”, Ackté sanoi yliolkaisesti. Ellen nyökkäsi. Ackté loi portin ja tarttui Elleniä käsivarresta.