Dark Souls Remastered. Kansi PS4:lle. Namco Bandai Games

Alustat: PlayStation 4 (testattu), Xbox One, Microsoft Windows, Nintendo Switch (tulossa)
Kehittäjä: From Software
Julkaisija: Bandai Namco Games
Genre: toimintaroolipeli
Ikäraja: 16
 

Mistä on kyse?

Seikkailu epäkuolleiden maassa kutsuu. Armottomat vihollisjoukot – luurangot, zombikoirat ja mitä inhottavimmat kuvatukset – vyöryvät päälle. Onneksi tästä maasta löytyy myös hyviksiä. Mutta riittääkö se?

Dark Souls on toimintaroolipeli, joka ei pitele pelaajaa kädestä. Minkäänlaista karttaa ei ole. Tutoriaalissa kerrotaan millä napilla käytetään asetta, ja kaikenlaiset ohjeet, tienviitat ja tehtävämerkinnät puuttuvat täysin. Avoin maailma on todella avoin. Hahmo voi jutella muutamien kohtaamiensa tyyppien kanssa ja saada epämääräisiä neuvoja kuten “Soita ylhäällä olevaa kelloa”. Mitä kelloa, missä? Ei auta kuin käydä sokkona eteenpäin umpimähkään valittuun suuntaan ja koettaa päätellä, oliko tämä nyt hyvä idea vai ei.

Joskus pelaaja saa nautintoa siitä, että opettelee muistamaan pelin maastot, vihulaiset ja lootit ulkoa, harjoittelee kärsivällisesti kunkin vihun taistelutekniikat ja päihittämismetodin sekä reitit miten juosta pelin läpi mahdollisimman nopeasti. Joskus ei.

Dark Souls on Soulsborne-pelien toinen osa (Demon’s Souls, Dark Souls, Dark Souls 2, Bloodborne ja Dark Souls 3) ja se on ilmestynyt alun perin vuonna 2011. Sarjaa leimaa sen vaikeus: Dark Soulsinkin alueet ovat toinen toistaan vaikeampia, ja juuri kun yhdellä alueella alkaa pärjätä, seuraava onkin monta astetta haastavampi. Pelissä voi nostaa hahmon kuntopisteitä, jottei se kuolisi niin helposti, ja päivittää haarniskaa ja aseita, mutta lopulta siinä pärjää ainoastaan opettelemalla pelaamaan paremmin.

Remasteroidussa versiossa on korjattu lähinnä kosmeettisia seikkoja ja tietysti tuotu peli PS4:lle, Xbox Onelle ja Nintendo Switchille. Graafinen ulkoasu on auttamatta vanhentunut, mutta toisaalta maailma on kuitenkin kiinnostava, vaikkei ulkomuoto olekaan yhtä upea kuin nykypeleissä.

Kuilun yllä ei ehkä ala huimata grafiikoiden hienouden vuoksi, mutta jos sen voi antaa anteeksi, maisemat ovat vuoden 2011 tuotoksiksi ihan symppiksiä. Ruutukaappaus Dark Souls Remasteredistä.

Haastetta kerrakseen

Dark Soulsin haastavuus lisää sen uudelleenpelattavuutta: ensimmäisillä pelikerroilla voi yrittää itse tutkiskella kaikki paikat, vihut, sivuhahmojen dialogit ja ryöstösaaliit. Sitten voikin tarkistaa netistä ja muista lähteistä, mitä jäi huomaamatta. Seuraavaksi voi kehitellä erilaisia pelireittejä: jollain hahmolla saalistetaan nämä aseet ja niiden päivitysmahdollisuudet, toisella reitillä taas kiinnostavat toiset saaliit.

Minulle pelin haastavuuden ilo on erityisesti sen rentouttavassa vaikutuksessa. Pelaamiseen pitää tosissaan keskittyä, ettei hahmo kuole joka käänteessä, eikä siinä auta murehtia mitään muuta.

Taistelusysteemi on lahjomaton. Osumatarkkuus ja ajoitus ovat tarkkoja sekä pelaajalle että vihuille. Armottomimmankin kuntopisteet niittävän miekaniskun voi väistää ajoittamalla kuperkeikkansa oikein, mutta toisaalta sitä saa usein harjoitella muutaman kymmenen kertaa ennen kuin onnistuu. Dark Soulsissa – toisin kuin myöhemmissä sarjan peleissä – väistäminen rollaamalla tapahtuu vain eteen, taakse, oikealle tai vasemmalle, mikä tuottaa välillä yllätyksiä taistelun tiimellyksessä.

Tulin näköjään epähuomiossa huussiin. Ruutukaappaus pelistä.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! Paitsi kun hahmo kuoli kymmenen kertaa putkeen!

Pelialue on todella hieno: eri tasoille sijoittuvat paikat liittyvät lopulta yllättävin mutta loogisin tavoin toisiinsa, mikä on pelin alussa helpotus, sillä pikamatkustusta ei aluksi ole tarjolla.

Maastot ovat täynnä “hauskoja” yksityiskohtia. Juuri kun alussa alkaa tuntua, että homma on hanskassa, on mentävä Sen’s Fortressiin (joka on internetissä ristitty myös Sen’s Funhouseksi). Vastassa olevat liskot vaativat noin nelinkertaisen panostuksen aiempiin vihuihin verrattuna, ja Fortress on täynnä paikkoja, joissa voi pudota tai jäädä esimerkiksi ylhäältä vyöryvän kiven alle.

Blighttownissa hahmoa seuraavat moskiitot, joita ei voi tappaa kuin hetkeksi ja jotka aiheuttavat nopean myrkytystilan. Tomb of the Giants on kirjaimellisesti pilkkosen pimeä alue, jossa kuljetaan jyrkänteen reunoja ja siltoja pitkin (ellei pudota syvyyteen näkemättä mihin on menossa, siis) keskellä vihuja, jotka vievät yhdellä iskulla 95% kuntopisteistä. Jee!

Sen’s Fortress eli Sen’s Funhouse. (Hahmoni vasemmalla puolella toisen pelaajan hahmo, jotka haamuina näkyvät silloin tällöin pelissä.) Ruutukaappaus pelistä.

Hupsista perhana. Mikäänhän ei estä putoamasta jos astuu millin harhaan. Ruutukaappaus pelistä.

Ei TAAS! Miksi! Miksi en voi olla parempi? Ruutukaappaus pelistä.

Päivää, haluaisitteko tappaa vihuja kanssani

Pelissä voi pelata yhdessä muiden kanssa ja myös muita vastaan. Muiden maailmaan pääsee jättämällä merkkinsä maahan, mutta kutsuakseen toisia on palautettava ihmisyytensä kuivalihalta näyttävästä tilasta, johon hahmo päätyy kuoltuaan. Ihmisyyden palauttaminen tapahtuu vain tallennuspisteillä ja tuntuu kömpelöltä muihin peleihin verrattuna.

Lisäksi ihmisyyden palautettuaan on altis vihamielisten pelaajien hyökkäyksille. Se tuntuu tarpeettomalta muutenkin vaikeilla pelialueilla. Toivoisin, että pelaajien välistä kahinaa halajavat menisivät jollekin omalle alueelleen, missä kaikki haluaisivat samaan leikkiin.

Kuolema tekee hahmosta melko kuivakan ja makaaberin näköisen. Ruutukaappaus pelistä.

Yhdessä pelaamisen riemua rajoittaa vähän myös se, että pomon kuoltua kutsutut pelaajat häviävät maailmasta välittömästi, eikä aikaa jää minkäänlaisille rituaaleille. Kyllähän nyt Souls-peliin kuuluisi paitsi kumartaminen tavatessa myös juhlinta ja huiskutukset yhteispelin päättyessä!

Omasta hahmosta voi tehdä miehen tai naisen ja muokata hahmon kasvojen ulkonäköä melko lailla millaiseksi ikinä haluaa. Esimerkiksi sininen iho onnistuu.

Vauhdikkaiden vihujen kanssa vauhdikkaat väistöt. Pyöräilevät luurangot metsuroivat hahmon kuin moottorisahalla, jos jää niiden alle. Ruutukaappaus pelistä.

Näytetään niille kuka on pomo

Bloodbornea pelanneena tuntui välillä, että Dark Soulsin pomot ovat siihen verrattuina melko helppoja. Esimerkiksi vagina (tai pikemminkin vulva) dentata, anteeksi Gaping Dragon, tekee taistelussa “rynnäkön”, joka muistuttaa lehmän hölkkää. Yllätyin sanattomaksi tajutessani, että se on tämän pomon liike. Bloodbornen rääkyvä ja suinpäin kaahottava Ludwig tai vaikka tulisena syöksyvä Watchdog of the Old Lords jähmettävät Gaping Dragonin hitaudessaan lähes liikkumattomaksi.

(Tosin koko Dark Souls tuntuu alussa NIIN HITAALTA että ei ole tosikaan. Bloodbornen ketterästi pinkova hahmo tai Endurance Soulsin, siis tarkoitan Dark Souls 3:n samalla hengenvedolla maiseman ääriin pyyhältävä hahmo eivät todellakaan valmista tähän kökkijään. Toki hahmoon saa vauhtia jättämällä varusteet vähemmälle.)

Pelaajahahmo kohdattuaan Ludwigin Bloodbornen lisäosassa. Kuva Inun sarjakuvasta. Inun mainiot pelisarjakuvat kannattaa lukea muutenkin!

Pomoista Chaos Witch Quelaag ällistyttää ulkonäöllään. Hieno idea, puoliksi ihmisnainen ja puoliksi, no, tulinen hämähäkki, mutta Dark Soulsin maailmassa paljaat, isot, ilmassa leijuvat animetissit eivät vain sovi lainkaan yhteen muun maailman kanssa. Missä realismi, irvokkuus, gore? Olin hahmoon erittäin pettynyt.
 

Tiivistelmä

+ Uudelleenpelattavuus!
+ Lahjomaton taistelusysteemi ja muutenkin erinomainen pelattavuus
+ Vaikeus: haastetta, pakottaa keskittymään ja kehittymään

– Vaikeus: aiheuttaa toisinaan ankaraa turhautumista
– Grafiikat ovat jääneet jälkeen
– Chaos Witch Quelaagin animetissit ಠ_ಠ
 

Arvosana

Todellinen nörttityttö

Arvosana muihin Soulsborne-peleihin verrattuna 4/5, mutta peleihin yleisesti verrattuna 4,5.

Peli on saatu blogille ilmaisena arvostelukappaleena.