Nörttitytöt

Kirjoittaja: Ella Peltonen on Helsingin yliopistosta tietojenkäsittelytieteen alalta väitellyt filosofian tohtori, joka työskentelee nykyään tutkijana Irlannissa data-analytiikan tutkimuskeskuksessa. Hän on kiinnostunut myös tieteen popularisoinnista ja kirjoittelee suhteellisen aktiivisesti työstään myös Twitteriin.

2010-luvulla eletään tekoälyn tuoreinta hypeä. Massiivinen data, kaikkialla läsnäoleva laskenta ja uudet sovellusideat ovat nostaneet pinnalle vanhoja ideoita ja teorioita, joista osa on myös tuttuja tieteiskirjallisuuden puolelta. Mikä kaikki fiktion puolelta on toteutunut, voisi toteutua, ja miten hyvin nykyinen fiktio kuvaa todellista tekoälyä nykypäivänä?

Kenelle valta kuuluu?

Perinteinen tekoälyn käsittely niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin lähtee liikkeelle asetelmasta, jossa tekoäly on fiksumpi kuin ihminen ja haluaa syystä tai toisesta kaapata ihmiskunnalta vallan. Tällainen supertekoäly on kuin ihminen, mutta analyyttisempi ja älykkäämpi: mutta samalla tapaa vallanhimoinen, itsekäs ja tuhoava. Useimmiten juonen kantava voima on Matrix-henkinen kapinallisryhmä, joka aikoo palauttaa vallan koneelta ihmisille. Näitä on nähty, ja tullaan varmasti näkemään vielä pitkälle hamaan tulevaisuuteen.

The Matrixin vihreinä vilisevät merkkijonot ja paha tekoäly lienevät tuttuja useimmille nörteille. (Kuva: Wikimedia Commons.)

Miksi tekoälyä kiinnostaa valta? Klassinen asetelma, jota sivuttiin myös viimeisimmässä Avengers: Age of Ultron -elokuvassa, on ihmisen virhe pyytää tekoälyä ratkaisemaan omat ongelmansa tai tuomaan maailmanrauha. Järkevä tekoäly päättelee, että maapallo voi paremmin ilman ihmisiä – ja ihan oikein niin tekeekin. Tällainen päätelmä on sinällään todenmukainen ja perustuu helposti dataan: ihmiskunta kiihdyttää ilmastonmuutosta ja biodiversiteetin vähenemistä. Tekoäly on pohjimmiltaan tilastojen analysoimista ja jalostamista uudeksi tiedoksi. Jopa hienolta kuulostava deep learning tai syväoppiminen on käytännössä erilaisten todennäköisyysmallien suorittamista toisensa jälkeen. Tekoäly ei siis varsinaisesti ajattele – niin pitkällä yksikään kone ei vielä ole – vaan muodostaa lopputuloksia annetun syötteen perusteella.

Nykyinen tekoälytutkimus ei tunne mitään sellaista menetelmää, jolla tekoäly voisi erikoistua muuhun kuin sille erityisesti suunniteltuun tarkoitukseen. Kuvantunnistusta suorittava tekoäly voi olla uskomattoman hyvä kuvantunnistuksessa, mutta ei missään muussa. Itseään ajavan auton tekoäly on optimoitu selviytymään liikenteestä, mutta jokainen uusi syöte, erilainen maasto tai alue, sen on opittava riittävästä lähdedatasta erikseen. Vallankaappausmielessä oleellinen toimija on edelleen ihminen, joka halutessaan voi suunnitella tuhoavaakin teknologiaa. Sodankäyntiin suunnitellut tekoälysovellukset ovat tästä erittäin kriittinen ja ajankohtainen esimerkki. Mikään nykyisessä tieteellisessä kehityksessä ei kuitenkaan näytä, että tekoäly saataisiin edes kykeneväksi kaappaamaan valta ihmisiltä itsenäisesti. Mieluummin kannattaa huolestua siitä, millaisiin tarkoituksiin ihmiset käyttävät teknologiaa ja tekoälysovelluksia.

On “tekoäly valloittaa maailman” -scifissä silti puolensa. Yksi viimeaikaisista omista suosikeistani on Transcendence, jossa haksahtanut tutkija syöttää itsensä tekoälyn primus motoriksi. Samalla juonessa selitetään käteväksi, miksi tekoälyllä olisikaan syytä valloittaa mitään: ihmisellä nimittäin kyllä on. Hienoin puoli elokuvassa on kuitenkin, miten se esittää supertekoälyn vaativat massiiviset laskentakeskukset ja kuvaa Internetin merkitystä datalähteenä sangen realistisesti.

Robotteja ja automaatiota

Fiktiossa tekoälyn yhteyteen tuodaan usein robotiikka. Sinällään erillisenä insinööritieteenalana robotiikka yhdistelee mekaniikkaa, automaatiota ja tietojenkäsittelyä. Robotin toimintaan liittyy paljon muutakin kuin varsinaista koneoppimista. Esimerkiksi konenäkö tarkoittaa visuaalisen syötteen käsittelyä tietojenkäsittelytieteen menetelmin. Erilaiset kuvantunnistus ja -muokkausalgoritmit ovat viime vuosikymmenen aikana edenneet huimasti myös reaalimaailman puolella, ja monet näistä sovelluksista ovat riittävän yleisiä löytyäkseen jokaisen älypuhelimen käyttäjän taskusta.

Signaalinkäsittely ja kuvantunnistus vaativat reaaliaikaista datankäsittelyä ja suoritustehoa, joka vielä muutama vuosikymmen sitten löytyi lähinnä kansainvälisistä laboratorioista. Arkipäivän älykkäiden laitteiden yleistyminen, Internetin hyödyntäminen ja suorittavan elektroniikan halpeneminen ovat tuoneet myös tekoälymenetelmät lähemmäs ihmisten arkipäivää ja mahdollistaneet sovelluksia, jotka tuntuvat kovin scifiltä. Todellisuudessa taustalla pyörii kuitenkin jo pitkään tunnettuja algoritmeja ja menetelmiä. Netistä on kauan löytynyt erilaisia chatboteja, joiden kanssa keskustelu on ajoittain jopa voinut tuntua järkevältä. Sophian kaltainen ihmismäinen robotti on käytännössä vain chatbot, joka istuu ihmisen mallisessa nukessa ja joka nopeutuneen tietojenkäsittelyn avulla pystyy vastaamaan reaaliajassa.

Ihmismäinen “chatbot”, Sophia. (Kuva: Wikimedia Commons.)

Robotit ovat kiehtovia, ja vaikka todellisuudessa suurin hyöty niistä saadaan teollisuushalleissa, fiktio tarjoaa joitain mielenkiintoisia tapauksia. WALL-E sulatti katsojien sydämet ja näytti, ettei sympaattisen robotin tarvitse olla ihmismäinen ollakseen samaistuttava, hauska ja toimiva tarinallinen hahmo. Interstellar-elokuvan visuaalisesta ilmeestä monelle jäi päällimmäisenä mieleen palikkamainen, hyvin eri planeettojen maastossa riippuva robotti.

Todellinen tekoäly kuitenkin harvoin on robotti. Tekoälysovellukset toimivat netissä, ihmisten kännyköissä, verkkoliikenteen hallinnassa ja niin edelleen, eikä moni käyttötarkoitus vaadi robotiikkaa. Samaan tapaan robotteja rakennetaan paljon pelkän automaation varaan ilman varsinaisia tekoälysovelluksia. Fiktion tapa sotkea nämä käsitteet toisiinsa johtaa helposti päätelmään, että tekoälyllä pitäisi olla selkeä käyttäjärajapinta, oli se sitten robotti, avatar tai kimmeltävä valo näytöllä. Tosiassa tekoälyn “käyttäjä” ei läheskään aina ole ihminen, vaan usein jokin toinen ohjelmallinen järjestelmä.

Tekoälyn tunteet

Realistisella tekoälyllä ei ole tunteita. Tunne on jotain, mikä vaatii kehittyäkseen hermoston ja hormonitoimintoja, eikä niitä löydy laskentaklusterista. Sinällään siis kaikki elokuvat, joissa tekoäly tai älykäs robotti pohtii ihmisyyttään, tunteitaan tai yksinäisyyttään, ovat täysin fiktiota ja tulevat sellaista myös olemaan.

Ihmisellä sen sijaan voi olla tunteita konetta kohtaan, ja mitä paremmin kone on inhimillistetty, sitä voimakkaammiksi ja aidommiksi nämä tunteet voivat kehittyä. Ihminen samaistuu eläimiinkin ja tapaa inhimillistää lemmikkejään – miksei siis ihmisen tai vaikka koiran tavoin käyttäytyvää, elehtivää ja koodattuja tunteita esittävää tekoälyä. Robotiikka, virtuaalirealismi ja myös perinteinen tietokonegrafiikka auttavat tässä, sillä niiden avulla voidaan toteuttaa ihmismäisiä eleitä ja ilmeitä, todentuntuisia pintoja ja realistisia kokemuksia. Ihmismäistä empaattisuutta hyödynnetään muun muassa hoivaroboteissa ja menetelmissä, joilla tuetaan ihmisen kehitystä tai paranemista.

Ihmisen rakastuminen robottiin voi herättää toki eettisiä kysymyksiä. Robotin käyttäminen seksileluna tai fantasian kohteena ei kuitenkaan vahingoita robottia sen enempää kuin muutakaan elektronista laitetta, vaan korkeintaan ihmistä itseään tai yhteiskunnan moraalikäsitteitä. Näiden eettisten kysymysten ympärille saa rakennettua hyvää fiktiota, ja myös yhteiskunnallista ja moraalitieteellistä tutkimusta. Teknologian näkökulmasta puhutaan kuitenkin käyttäjäkokemuksesta, ei algoritmin tai elektroniikan tunteista.

Lisää aiheesta

Puhun tekoälystä ja fiktiosta kesän Finnconissa Turussa sunnuntaina 15.7. klo 11 alkaen. Scifiin ja fantasiaan keskittynyt Finncon on kävijöille pääsymaksuton, koko viikonlopun tapahtuma, jossa löytyy ohjelmaa laidasta laitaan. Lisätietoja: https://2018.finncon.org/