Anni Saastamoisen esikoisteos Depressiopäiväkirjat on nimensä mukaan rehellisen omakohtainen kertomus kirjailijan masennuskokemuksista. Sen rakenne muistuttaa päiväkirjaa, jossa käydään läpi masennuksen ilmenemismuotoja, hoitoon hakeutumisen arkea ja pohdintaa parantumisen mahdollisuudesta. Varsinaisia päiväkirjamerkintöjä luvut eivät kuitenkaan ole. Niillä on aina jokin teema, jota käsitellään blogimaisen epämuodolliseen tyyliin.

Depressiopäiväkirjat (© Kosmos)

Saastamoinen ei säästele kirosanoissa, mikä on mielestäni varsin virkistävää. Tuntuu, että erityisesti masennuksesta puhutaan usein turhankin lempeästi, mikä pahempina päivinä vaikuttaa vain alentuvalta lässytykseltä. Teoksen kieli on suorasukaista ja kaunistelematonta. Joissain kohdissa ylenmääräinen kiroilu vaikuttaa itsetarkoitukselliselta, jolloin se toimii itseään vastaan: rehellisen suorasukaisesta tuleekin teennäisen karskia. Onneksi nämä hetket ovat harvassa.

Toisaalta kielen kaunistelemattomuus helpottaa kirjoittajaan samastumista. Sävy on usein sarkastisen toteava, mikä sopii omakohtaiseen kerrontaan hyvin. Itselleni on tyypillistä käsitellä vaikeita aiheita mieluummin ronskisti kuin hempeillen, sillä silloin en koe olevani niin haavoittuvaisessa asemassa. Saastamoinen kirjoittaa rumankauniisti myös hyvin yksityisistä ja kipeistä aiheista, kuten kiusaamiskokemuksistaan ja toiveistaan perhe-elämästä. On kuitenkin muutamia kohtia, joissa teksti muistuttaa turhankin paljon sosiaalisen median hiomatonta tyyliä. Näitä lukiessa toivoin, että kustannustoimittaja olisi ollut hieman armottomampi kirjaa toimittaessaan.

Vaikka Saastamoisen masennuskokemus eroaa omastani joltain osin paljonkin, meillä on hyvin samanlainen tausta. Tunnistin monista kirjan kuvauksista itseni. Kuvaus siitä, kuinka kirjailija lapsena toivoi ”ystävyyttä, josta olin heppakirjoista lukenut” osui minussa erityisen herkkään kohtaan. Tekstin herättämä muisto yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta sai minut itkemään.

Oli lohdullista huomata, kuinka samankaltaisia ajatuksia minulla ja Saastamoisella on masennuksen takia ollut. Erityisesti samastuin kirjailijan pelkoon siitä, ettei hän oikeastaan voi olla ”oikeasti” masentunut, koska hänen elämässään ei ole ollut mitään suuria traumatisoivia tapahtumia. Omien epävarmuuksieni ja pelkojeni tunnistaminen tekstistä oli helpottavaa; on vaikea olla itselleen armoton, kun toinen kirjoittaa juuri samoista epäilyksistä masennuksesta kertovassa kirjassaan.

Saastamoinen kuvaa julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalveluita sarkastisesti ”esteradaksi”, mitä ne eittämättä monelle mielenterveytensä kanssa kamppailevalle ovatkin. Olen iloinen, että hän kuvailee hoitoon hakeutumista niin seikkaperäisesti, sillä en ole lukenut vastaavaa tietoa koko prosessista mistään. Jos en olisi onnekseni tuntenut ihmisiä, jotka ovat saaneet hoitoa mielenterveysongelmiinsa ja jotka ovat valmiita kertomaan kokemuksistaan, minulla ei olisi ollut aavistustakaan, mitä esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapiaan pääseminen vaatii. Tämän ja monia muitakin byrokraattisia kommervenkkejä Saastamoinen selittää yksityiskohtaisesti.

Vaikka Depressiopäiväkirjat kuvaa elävästi myös masennukseen liittyvää avuttomuutta, vihaa ja pahaa oloa, se on pohjimmiltaan toiveikas kirja. Saastamoisen kuvaus omasta masennuksestaan ja sen hoitoprosessista ei ole millään muotoa ruusuinen. Hän kuitenkin kertoo myös vaivihkaa paranevasta toimintakyvystä ja takaiskuja seuraavista edistysaskelista. Teos on mielestäni suositeltavaa luettavaa kaikille mielenterveyden ongelmien kanssa kamppaileville.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017, 160 s.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Kirjallisuusterapia-lehdessä, joka on Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen jäsenlehti.