Alustat : PC, Playstation 4
Julkaisija : Bandai Namco Entertainment
Genre : toiminta, roolipeli
Pelin lähtökohdat ja tavoite pähkinänkuoressa
Nino no Kuni II: Revenant Kingdom on ilmeisesti jonkinlainen itsenäinen jatko-osa pelille Nino no Kuni: Wrath of the White Witch, mutta linkki ilmeisesti jää lähinnä siihen, että pelit sijoittuvat samaan maailmaan. Minkäänlaista ennakkotietoa aiemmasta pelistä ei tarvita, ja muutenkin juoni on sen verran simppeli, että siihen pääsee helposti käsiksi.
Evan bondaa oman Kuninkaantekijänsä kanssa. Toisilla on lohikäärmeet, Evanilla… no, ei. (Lähde: Pelin promokuva.)
Pelin päähenkilöitä ovat kissankorvainen pikkupoika Evan Pettiwhisker Tildrum, Ding Dong Dellin valtakunnan nuori kuningas, ja Roland Crane, mystisesti Ding Dong Delliin siirtynyt toisen maailman presidentti, joka siirtyessään myös nuorentui ja kasvatti pitkät hiukset. Nämä kaksi hahmoa kohtaavat alussa, mutta Rolandin arvoituksellisesta siirtymästä ei kannata innostua, sillä sitä ei juurikaan pelin aikana avata. Hahmo on lähinnä eräänlainen neuvonantaja/isoveli Evanille, joka yrittää selvitä kaiken keskellä hengissä.
Peli alkaa siitä, että Evanin isä kuolee ja poika syöstään valtaistuimelta kruunajaispäivänä. Jos Evan on kissakuningas, ei liene yllätys, että hänen päävastuksensa on ilkeä hiirikuningas Mausinger. Evan pakenee, mutta rytäkässä hänen lastenhoitajansa kuolee, ja sen seurauksena nuori kuningas vannoo perustavansa uuden valtakunnan, jossa kaikki voivat elää onnellisina elämänsä loppuun asti. Tätä tavoitetta toistellaankin sitten koko pelin ajan, joskin myöhemmin juoni ottaa vähän kierroksia ja jännempiäkin asioita tapahtuu.
Mekaniikka
Peli on melko perinteinen hack-and-slash-roolipeli, jossa eri hahmoilla on omia kykyjään ja kulloisenkin partyn voi koota kolmesta eri hahmosta tarpeen mukaan. Hahmot saavat hiljalleen uusia kykyjä ja parempia aseita, mutta mekaniikka säilyy suurin piirtein samana. Taisteluissa apuna toimivat Higglediesit, pikkuruiset otukset, jotka edustavat jonkinlaisia personifikoituneita elementtejä, ja osaavat esimerkiksi parantaa, antaa buffeja taisteluun, muodostaa suojakilven ja muuta mukavaa. Ne ovat valtavan söpöjä ja kiva lisämauste, mutta eivät kovin pakollisia taisteluissa pärjäämiselle.
Taistelut ovat näyttäviä ja värikylläisiä, eikä niistä puutu ainakaan tyyliä. (Lähde: Pelin promokuva.)
Pelissä tutkaillaan maailmaa ja kerätään resursseja, suoritetaan ryöstöretkiä, taistellaan, rakennetaan valtakuntaa, ratkotaan pulmatehtäviä ja ratkotaan jonkin verran diplomaattisia ongelmia. Juoni on melko suoraviivainen, eikä varsinaisia valintatilanteita ole suuria määriä.
Ryöstöretkissä Evanin taistelujoukot asetetaan toisia joukkoja vastaan, mutta käytännössä niiden taktinen puoli muistuttaa lähinnä kivi-paperi-sakset -pelin monimutkaisempaa versiota. Pulmatehtävät ovat ihan hauskoja, mutta niitä tulee vastaan verrattain vähän, ja taistelutkin alkavat nopeasti toistaa itseään, koska niitä on pakko käydä suuria määriä. Nino no Kuni II muistuttaa perinteisiä japanilaisia roolipelejä myös sikäli, että toisinaan grindaaminen tuntuu väistämättömältä.
Pelimekaniikka on siis hyvin tavallista pienillä twisteillä höystettynä, mutta kaikki sujuu sulavasti, joten kokemus on kuitenkin ihan miellyttävä. Ei tajunnanräjäyttävä, mutta ei myöskään mikään pettymys.
Maailma ja hahmot
Nino no Kuni II:n juttu on selvästi sen visuaalisesti upea maailma ja piirrostyyli. Monet kohtauksista ihastuttavat kauniilla maisemilla ja värikylläisyydellään. Jokaisella hahmolla on oma tyylinsä ja tietynlainen satumaisuus ilahduttaa kontrastina roolipelien ainaiselle synkkyydelle ja vakavuudelle. Tarinaa kuljettavat kohtaukset tuovat toisinaan mieleen uusimman Zelda-pelin, Breath of the Wildin.
Hahmot eivät kuitenkaan juuri jää mieleen. Yleensä heillä on vain yksi tai kaksi määrittävää ominaisuutta, joihin ei pelatessa juuri samaistu, eikä suhdetta muutenkaan juuri muodostu. Kuten juonessakin, myös hahmoissa tyylinä tuntuu olevan tietty sadunomaisuus, ja he vaikuttavatkin enemmän ominaisuuksiensa henkilöitymiltä kuin todellisilta persoonilta. Evan on nuori ja naiivi, Roland vakava ja uskollinen, Tani nuori rämäpää ja niin edelleen. Kun pelin ensimmäisen puolen tunnin aikana Evanin lastenhoitaja Aranella uhraa itsensä kuninkaan puolesta, kohtaus ei juuri kosketa. Hahmoista johtuen muutkin juonenkäänteet jättävät helposti kylmäksi. Asiaa ei auta sekään, että vain osa kohtauksista on ääninäytelty. Valinta on kummallinen, sillä sen vuoksi ne kohtaukset, joista ääninäyttely puuttuu, tuntuvat väistämättä valjummilta.
Näiden hahmojen kanssa pelaaja pääsee pelastamaan maailman. (Lähde: Pelin promokuva.)
Peli vaikuttaa toisinaan siltä, että sen pääasiallisena kohdeyleisönä voisivat olla lapset. Sadunomaisuus sekä tyylin tietty keveys sopivat hyvin myös nuoremmille pelaajille, eikä taisteluitakaan ole kuvattu raa’asti. Siitä huolimatta Nino no Kuni II:hta ei ole mitenkään erityisesti markkinoitu lapsille, joten ehkäpä sen tekijät ovat halunneet tarjota kevyemmän ja helpommin nieltävän kokemuksen myös aikuisille kaiken synkistelyn seassa. Toisaalta Nino no Kuni II:ssa käsitellään myös synkempiä uhkia kuten sielujen varastamista, mutta uskoisin, että mikäli vanhemmat vähän seuraavat lapsen pelaamista, eivät nekään ole liian pelottavia.
Kannattaako peliä pelata?
Trailereiden perusteella ehdin jo innostua Nino no Kuni II:sta, mutta se ei lunastanut kaikki odotuksiani. Ihan mieluusti peliä silti pelasi, ja aion kyllä tahkota sen loppuun ihan hyvillä mielin. Satumaisuus ei minua haittaa, eivätkä tietyt hahmotyypitkään varsinaisesti, sillä teinivuosinani pidin kyllä esimerkiksi vakavista tummasilmäisistä sankareista, jollaista Roland edustaa.
Tarina on miellyttävä seurata, valtakunnan rakentaminen tuntuu palkitsevalta (joskin jatkuvat ryöstöretket resurssien keräämiseksi alkavat nopeasti tympiä) ja kaunis tyyli viihdyttää ja ihastuttaa kymmenien pelituntien jälkeenkin. Suuria peliteknisiä oivalluksia tai vuoden pelikokemusta tuskin kannattaa odottaa, mutta Nino no Kuni II on kyllä sen verran omanlaisensa, että se sopii hyvin vaikka leppoisaksi kesäpeliksi tai rentoutumiskeinoksi stressaavampina kausina. “Välipalapeliksi” Nino no Kuni II on kuitenkin aika kallis, joten sen ostamista kannattaa hetki harkita: jos pelin valttikortit eivät vastaa omia mieltymyksiä ja toiveita, se ei välttämättä ole hintansa väärti.
Joka tapauksessa: jos kaipaat elämääsi rippusen satua, sankaruutta ja idealismia, tämä voi olla juuri sinun pelisi. Onhan maailman pelastaminen välillä ihan mukavaa puuhaa.
Plussat:
+ kauniit grafiikat
+ satumaisuus
+ sulava pelimekaniikka
+ oman valtakunnan rakentaminen
+ sopii myös koko perheen peliksi
Miinukset:
– hahmojen yksipuolisuus
– itseään toistavat taistelut ja ryöstöretket
– juonen ajoittainen naiivius
– hienoinen tasapaksuus
Ihan söpö naapurin tyttö
Peli on saatu ilmaisena arvostelukappaleena.
