Tuntematon sotilas -elokuvan kuvauksista. Kuvassa keskellä näyttelijät Marketta Tikkanen (Sirkka) ja Johannes Holopainen (Kariluoto). Kuva: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Kuinka tuore näkökulma tämä uusi versio sitten on, siihen en valitettavasti osaa sanoa mitään, sillä en (uskomatonta kyllä) ole lukenut Väinö Linnan kirjaa enkä katsonut aiempia kirjaan pohjautuvia elokuvia. Ainakaan Helsingin Sanomien arvostelussa ei löydetty elokuvasta uutta tulkintaa. Toisaalta lehdessä teilattiin myös alkuperäinen kirja sen ilmestyessä 1950-luvulla…
Tuntemattomasta sotilaasta on myös sanottava, että jos haluaa kertoa valkoisista heteromiehistä, kirja on oiva valinta. Ja ei nyt mitään ininää siitä, eikö mitään saa enää sanoa. Saa toki, mutta sitten ei voi teeskennellä, että ei olisi pönkittämässä elokuvateollisuuden keskittymistä valkoisten, heteroiden ja miesten tarinoihin. Vaikka olisi lisännyt tarinaan pari naishahmoakin.
Paula Vesalan Lyyti. Kuva: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Perheen vaikeneminen vaikeiden asioiden äärellä
Tuntematon sotilas on elokuvaprojektina osa mieskeskeistä elokuvakulttuuria, jossa kerrotaan miesten tarinoita miesten näkökulmasta ja naishahmoja ei juuri ole, nekin vähät sivuun työnnettyjä. Tässä Tuntemattoman sotilaan versiossa on tosin lisätty naisrooleja kirjaan verrattuna. Suurin muutos on Paula Vesalan Lyyti, joka on karjalainen perheen- ja maatalonemäntä ja jonka puoliso Antti Rokka on keskeisessä roolissa sotatoimien kuvauksessa.
Paula Vesala tekee hienon roolityön Lyytinä. Hahmon tilanne on vaikea puolison lähtiessä sotaan kerta toisensa jälkeen. Lyytin on huolehdittava yksin maatilasta ja lapsista sekä pelättävä, ettei puoliso ehkä tulekaan enää kotiin. Puolisoiden välinen rakkaus ja kumppanuus on käsinkosketeltavaa, mutta tunteistaan he eivät turhaan haastele elokuvassa. Lyyti toteaa vain pari kertaa, että ei kai Antin hyödytä enää sotaan lähteä, mutta muuten hahmo ei ilmaise suruaan eikä toisaalta iloaankaan miehen palatessa kotiin lomille. Hän vain luettelee, mitä töitä olisi tehtävä, vaikka kurkisteleekin Anttia keittiön ikkunasta kuin kallista aarretta ainakin.
Myöskään Antti ei pysty kertomaan kokemuksistaan sodasta, vaikka hänen raskasmielisyytensä tuleekin esille. Pariskunnan keskinäinen vuorovaikutus on kirjoitettu ja näytelty hienosti. Joku kriitikko valitti tämän juonen tuntuvan päälleliimatulta, mutta sitä se ei minusta ollut lainkaan, päinvastoin. Paula Vesalan esittämiä kotirintaman tuntoja on hienoa seurata. Eero Aho nähdään elokuvassa alasti saunakohtauksessa, mutta se ei vaikuta hänen hyvään roolityöskentelyynsä.
Lyyti (Paula Vesala). Kuva: Juuli Aschan
Haluaisitko ahdistua kolmeksi tunniksi?
Uusi Tuntematon sotilas on minusta hieno, laadukas elokuva, mutta se on todella ahdistava. Ajattelin jo elokuvateatterissa, että en halua nähdä sitä enää toista kertaa.
Ahdistavuuden tuovat elokuvaan sota ja sen päälle ajankuva. Sotimiseen liittyvä pelko ja ylempien totteleminen käskyjen järjettömyydestä huolimatta ovat lähes koko ajan läsnä. Henki on höllässä, ja mahdollisesti vielä kuolemaakin pelottavampaa on vammautuminen sekä sen tuoma kipu ja avuttomuus. Sotakuvaus tappamisineen on tietysti vielä kauhistuttavampaa siksi, että se on oikeasti tapahtunut.
Lisäksi teki pahaa melkein joka kerta, kun valkokankaalla näkyi naisia sotilaiden kanssa. Lottien saamasta kohtelusta tuli vahvasti mieleen #metoo-kampanjan kuvaukset asiattomasta kohtelusta, seksualisoinnista ja lähentelystä. Venäläisnaisten kohtelu on vielä kurjempaa.
Elokuvan vallitseva tunnelma aiheutti sen, että jos valkokankaalla näkyi naisia, olin aivan viattomankin kohtauksen aikana jännittynyt ja teki pahaa odottaessani, alkaako jotain kamalaa tapahtua.
Vera (Diana Pozharskaya). Kuva: Juha Mustonen
Sota ylittää inhimillisyyden rajat
Elokuva tuo katsojan lähelle sotatoimia. Konepistoolin lyhyt sarjatuli ja lukuisat lippaanvaihdot näytetään yksityiskohtaisesti. Vihollista ei juurikaan näy, eikä suojasta tulittavalle vastapuolelle oikein voi mitään, ennen kuin joku saa heitettyä poteroon kranaatin. Parissakin kohtauksessa näytetään saumaton yhteistyö juoksuhaudan vyöryttämisessä, kun toinen heittää kranaatin mutkan taakse ja toinen juoksee välittömästi räjähdyksen jälkeen ampumaan.
Välillä sota näyttäytyy kuin pelinä tai urheiluna, ja on helppoa ymmärtää sodan tai yksittäisten sotilaiden glorifiointia. On helppoa ihailla, jos joku onnistuu uhkarohkeassa tempussa tai tuhoaa taitavasti vihollisia. Eli on hyvä siinä, että tappaa ja aiheuttaa kärsimystä. Tätä ristiriitaa voi elokuvan aikana pohdiskella useammassa kohdassa.
Hahmot keventävät raakuutta
Näyttelijät ovat tässä leffassa enimmäkseen uskottavia. Aivan muutaman kerran dialogi kuulostaa oudon teennäiseltä, mutta johtuuko se sitten kömpelyydestä vai siitä että sen on tarkoituskin kuulostaa teennäiseltä, en tiedä. Pidin suuresti murteen käytöstä. Tosin välillä en itsekään saanut selvää, mitä hahmot sanoivat, mutta se oli silti mittavasti parempi vaihtoehto kuin reippaasti artikuloitu keinotekoiselta kuulostava kielenkäyttö.
Sirkka (Marketta Tikkanen). Kuva: Juuli Aschan
Irralliseksi hahmoksi jää Kariluodon heila Sirkka, jota nähdään muutaman kerran kuin symbolina kaikille niille kotirintamalle jääneille naisille, jotka odottivat mielitiettyään sodasta kotiin. Sirkka symboloi myös Kariluodolle toisenlaista elämää hänen tehdessään raakoja valintoja sotatoimissa. Muuta Sirkasta ei sitten saadakaan irti.
[Hyvä teksti], JA [jees meininki]
[Huom. kommenttia on editoitu epäasiallisiin kommentteihin liittyvien periaatteidemme mukaisesti.]
Etkö olisi voinut keskittyä arvostelussasi miehiinkin? miksi pitää lajitella naiset ja miehet tällä tavalla erilleen, kun niitä voisi pitää yhdessä kokonaisuutena? Elokuvahan tietenkin kertoo sodasta, mikä tarkoittaa myös sitä että siinä tulee olemaan paljon miehiä.
Mitä yrität oikein hakea sillä että korotat vain naisia elokuvasta?
Kiitos kommentista!
En mielestäni lajitellut naisia ja miehiä erilleen. Käsittelen Paula Vesalaa ja Eero Ahoa yhdessä sekä mainitsen hahmoista yhdessä sekä Vanhalan ja Veran että Kariluodon ja Sirkan. Eikö tekstissä nimenomaan ole pidetty naisia ja miehiä yhdessä kokonaisuutena?
Kuviin en valitettavasti saanut enempää kuvia miehistä, koska blogiin tulevat kuvat on pienennettävä, eikä minulla ollut käytettävissä ohjelmaa jolla olisin saanut miesten kuvat tarpeeksi pieniksi.
Edelleenkään en ole sitä mieltä, että “korotan vain naisia elokuvasta” – mainitsen nimeltä yhtä monta naista kuin miestäkin, ja monet näyttelijöitä ja kohtauksia ylipäätään koskevat kommenttini käsittelevät nimenomaan miehiä. (Esimerkiksi dialogi, sotatoimet, sodan kuvaus tappamisineen.)
Halusin mainita nimeltä myös naisnäyttelijöitä ja kertoa laajemmin Paula Vesalan työskentelystä siksi, että heidän suorituksensa elokuvassa puhuttelivat minua ja tuntuu, että niitä ei ole kovin laajalti käsitelty muualla. Esimerkiksi elokuvan julkaisun myötä kohuttiin siitä, että julkisuudessa mainittiin Paula Vesalasta lähinnä se, että hän on alasti elokuvan yhdessä kohtauksessa, joka sijoittuu saunaan. Minulle hänen hahmonsa oli iso osa elokuvan keskeistä sanomaa ja henkilökohtaisuutta vaiteliaan perhekuvauksen myötä, joten halusin tuoda sen esille ja samalla vähän korjata aiempaa vääristymää.
Miksi sinun mielestäsi olen korottanut tekstissä vain naisia ja lajitellut miehet ja naiset erikseen?
Olet [höpönassu halinalle]
[Huom. kommenttia on editoitu epäasiallisiin kommentteihin liittyvien periaatteidemme mukaisesti.]
Olipas hyvä arvio! En ollut leffasta yhtään kiinnostunut aiemmin, mutta tulee nyt sitten ehkä joskus katsottuakin.
Kiitos, tosi kiva kuulla! 🙂
Sodan tapahtumista kertovat naisnäkökulmasta lottaelokuvat Lupaus ja mielestäni erityisen vaikuttava pienempi tuotanto Hiljaisuus, lasten ja kotirintaman osalta tulee lunttaamatta mieleen ainakin vanhempi klassikko Pojat. Rintamamiehiin keskittyviä ovat sitten Tuntemattoman eri versiot, Talvisota ja Rukajärven tie sekä Åke Lindmanin Etulinjan edessä. Sotaan joutuneiden miesten määrään ja heidän kokemustensa kovuuteen nähden näitä kokemuksia purkavien elokuvien määrä tuntuu jopa kovin pieneltä. Toisaalta on ymmärrettävää, että pian sodan jälkeen ei haluttu jäädä vellomaan traumoihin, vaan kepeä rillumarei sai täyttää valkokankaat.
Nykypolvea Tuntemattoman kaltainen elokuva epäilemättä puhuttelee helpoiten laajasti yleisöä juuri Suomen kaltaisessa maassa, jossa jokainen asevelvollinen tai vapaaehtoisen palveluksen suorittanut lienee tosipaikkaa miettinyt ja voi tietyllä tasolla samaistua tilanteeseen, jossa käsky lähteä osuisi omalle kohdalle.
Louhimiehen elokuva ei mielestäni glorifioi tappamisessa menestystä, vaan tuo ennemminkin tärisevien käsien, lamaantumisen ja muiden pienten merkkien kautta esiin useimpien hahmojen pelon ja ahdistuksen tilanteessa, jossa on valittava oman tai vastapuolen henkiinjäämisen väliltä. Talvisessa väijytyskohtauksessa nuoren apurin järkyttyneempi olemus kuvastaa hyvin sitä, että vain hyvin harvat olivat lopulta Rokan kaltaisia jäämiehiä. Toisaalta Rokankin tapauksessa hahmon etenevä synkistyminen sodan mittaan kertoo osaltaan siitä, että koettu jättää jälkensä.
Rokan ja Kariluodon avioliittojen ohella Hietasen kieltämättä vähän hämmentävän helposti alkanut ja lyhyeen loppunut sotaromanssi, jota ei aiemmissa elokuvaversioissa ole kuvattu, toi pienen lisäpilkahduksen inhimillisyyden toivoa sodan julmuuden keskelle. Muitten henkilöhahmojen suhteita tai suuntautumisiahan elokuva ei kerro, joten jää jossain määrin katsojan tulkinnan varaan, onko kyseessä suuri heteromieseepos. Ainakin keskinäisen kiintymyksen ja välittämisen tunteita läikähtelee joka tapauksessa mieshahmojenkin välillä.
Kiitos informatiivisesta kommentista! Klassikkoteoksen asemasta kertonee se, jos Suomessa on lopulta noin vähän rintamamiehiin keskittyviä sotaelokuvia ja niistäkin lähes puolet on Tuntematonta sotilasta.
Hyviä huomioita elokuvasta. Olen vain tuosta loppukaneetistasi eri mieltä – toki katsoja voi tulkita hahmojen välisiä suhteita ja pieniä viitteitä miten vain, eikä mieshahmon suhde naishahmoonkaan tarkoita, etteikö hahmo voisi olla biseksuaali tai vaikka transsukupuolinen. Mutta “suuri heteromieseepos” ei kyllä vaadi sitä että kaikki hahmot sanoisivat olevansa miehiä ja heteroita. Siihen riittää se ettei tätä heteronormatiivisen yhteiskuntamme perusoletusta kumota.
Alati tiivistyvässä miehenkannattelukulttuurissa on nähtävissä jo säälitttäviin mittasuhteisiin paisunutta hoivaamista. Esim. Ylen ohjelmia katsellessa ei luulisi naissukupuolta olevan olemassakaan Suomen kulttuurikentässä… No toki joku Kaijasaariaho tai muovinen mediataidedomina mahtuu juuri ja juuri, mutta eipä juuri muut. Finlandiapalkintoon liittyvää puhetta kuunnellessa joku “Ylen oma poika” ilmaisikin jotenkin niin, että kuuluuhan palkinto tänä vuonna tietysti miehelle (miehet kun sen sodankin kävivät läpi). Niin, tappaminen on aina juhlallista, vaikka kehittyneen ihmisen tulisi käsittää, että sota on halveksittavaa toimintaa. Ja naiset ja lapsetko eivät siitä kärsi?
Minun mieleeni jäi erityisesti se kohta, kun kapteeni Lammio raportoi everstiluutnantti Karjulalle siitä, että nyt meni sotatyö tällä kerralla pieleen.
Mitäs Karjula? Joutui yksinkertaisesti toteamaan, että nyt loppui ammattitaito!
Niinpä Karjulalle ei jää enää mitään muuta, kuin huutaa kovaan ääneen sielunvihollista avukseen, r-kirjaimia korostamalla ja korkealla äänellä.
Siinä koki 1930-luvun aikainen ryssittely ja neukkujen halveeraaminen nopean konkurssin, kun neukkujen sodankäyntitaito osoittautui paremmaksi kuin koko Suomen kaikkien Uuno Eemeli Karjuloiden.
Sääli vain, että management by perkele kukoistaa esim. työelämässä vieläkin, Karjula-malli viettää riemuisia aikoja vieläkin!