Nörttitytöt

Atomic Blonde sai maailmanensi-iltansa 28.7.2017. Tässä Nörttityttöjen arviot elokuvasta.

Kuva: Future Film

 

Nina Niskanen: “Fyysisyyttä ja seuraamuksia”

Atomic Blonde on rosoinen ja likainen. Lorraine Broughton polttaa ketjussa ja kiroilee esimiehilleen, panee kauniita naisia ja hoitaa mustelmiaan jäisillä kylvyillä. Ja mustelmiahan riittää, kun pataan mätetään itseä ja kaveria. Broughton tietää, mitä tekee ja järjestää itselleen työkalut sen aikaan saamiseksi. Hän ei ole Jason Bournen kaltainen kiiltokuvapoika, jolla on ajoittain miehekkään kaunis yksittäinen haava monista taisteluistaan. Broughton antaa kovempaa kuin ottaa, mutta siitä huolimatta taistelut näkyvät iholla ja liikkeessä myös kamppailun loputtua. Elokuvan stunt-koordinaattorin behind the scenes -analyysi tuntuu vain lisäävän elokuvan tenhoa. 90-luvun vaihteen muotia käytetään elokuvan maailmassa kauniisti hyödyksi noiden mustelmien peittämiseen, poolo-paidoista valtaviin aurinkolaseihin. Ja niissä mustelmissa on jotain äärimmäisen kaunista. Broughton vetää kovaa maailmassa, jossa kehenkään ei oikeasti voi luottaa ja väärä askel voi johtaa kuolemaan.

Action-leffoja ja vakoilijoita eri medioissa teinistä lähtien kuluttaneena rakastin tätä elokuvaa suunnattomasti. Ehkä parin lisäkerran jälkeen pystyn jopa olemaan objektiivinen sen sisällöstä. Ja sitten kaiuttimista kajahtaa juoneen sopiva David Bowie ja olen jälleen vahaa elokuvan käsissä.

 

Jonas Mustonen: “Kova, kovempi, Atomic Blonde”

Atomic Blonde on ehdottomasti tämän vuoden paras toimintaelokuva, ellei vuosikymmenen kovimpia, ei heti tule mieleen mitään yhtä iskevää. Kyseessä on ihastuttavan tyylipuhdas lajinsa edustaja, melkein retroa. Leffassa on parhaat musat, paras kuvaus, parhaat kledjut ja rökitetään porukkaa ihan hirveissä määrin.

Musiikki on älyttömän hyvää alun ja lopun David Bowiesta aina kaikkeen siinä välissä. Soundtrack on vain majesteetillinen, tukien täydellisesti elokuvaa ja esimerkiksi 99 luftballons käyttö eräässä kohtauksessa alleviivaa täydellisesti sen ahdistavuutta. Äänimaailma ansaitsee myös kunniamaininnan brutaaleista nirskahduksista, narskahduksista, poksahduksista ja ähkäisyista.

Elokuva on kaikin puolin vietävän hyvän näköinen, ihan lähtien älyttömän tyylikkäistä rytkyistä mielettömiin tappelukohtausten koreografioihin. Kaikissa nujakoissa on myös tunne että tämä olisi ihan uskottavaa koulutetulta agentilta jonka erikoistuminen on lähitaistelu. Väkivalta on samaan aikaan hirveän esteettistä mutta onnistuu tarjoamaan yllätyksiä ja shokkeja, erään kohtauksen lopussa osapuolten täydellinen uupumus, vaikka kyseessä ovat armottomat tappajat, saa voimaan lähes pahoin. Myös muutaman vähemmän sankarillisen hahmon turhat kuolemat saavat miettimään ja mikään ei tunnu halpahintaiselta. Mielestäni leffa esittää Theronin hahmon kuin 80-luvun toimintasankarin. Kamera on monesti tosi iholla mutta selkeästi Atomic Blondessa kehon kuvaus esittää myös voimaa, sitä tässä leffassa on.

 

Soile Kontio: “Upea voimafantasia”

16-vuotiaana katsoin paljon toimintaleffoja. Yksinäiset sankarit vetosivat minuun, ja koska halusin itsekin kertoa tarinoita, aloin kirjoittaa lyhytsanaisesta ja ilmeettömästä naisesta taistelemassa milloin ketäkin vastaan. Atomic Blonden Lorraine Broughton voisi olla tekstini päähenkilö. Melkein kaksikymmentä vuotta meni, että näin hänet valkokankaalla!

Atomic Blonde on upea vakooja- ja toimintaelokuva: voimafantasia, jossa queer naishahmo selviää väkivaltaisissa tilanteissa. Eikä se sisällä seksuaalista väkivaltaa! Toimintakohtauksissa tuntuu voima, kipu ja väsymys.

Charlize Theron lisää taas yhden huippuroolin valikoimaansa. Viimeksi näin hänet Mad Maxissa Furiosana, mutta tämä rooli (ja myös asema elokuvan yhtenä tuottajana) puhutteli minua vielä enemmän. Tunsin faniuteni kasvavan elokuvan kuluessa ja se nousi huippuunsa, kun luin Anne Helen Petersenin artikkelin Charlize Theron Is Not Here To Make Friends. Artikkelissa kerrotaan Theronin urasta, jonka myös Hollywoodin kanssa yhteensopiva ulkonäkö on mahdollistanut, ja miten hän on sen avulla pikkuhiljaa kasvattanut valtaansa, jotta voi alkaa tehdä sellaisia elokuvia kuin haluaa. Petersen lopettaa artikkelin toivomukseen, että Theron käyttäisi valtaansa laajentaakseen myös muiden naisten mahdollisuuksia erilaisiin rooleihin.

No, kuinkas on – ainakaan Atomic Blondessa ei muiden naisten roolisuorituksilla juhlita. Sophia Boutellan rooli taitaa olla ainoa nimetty naishahmo Lorraine Broughtonin lisäksi. Se on toki hieno rooli (karvaalta tuntuvaa loppuratkaisua lukuun ottamatta) ja on erinomaista, että leffassa on myös rodullistettu naisnäyttelijä mukana.

Leffassa on paljon keski-ikäisiä ja vanhoja valkoisia miehiä. Kun Broughtonia näytetään elokuvan alussa kertomassa keikastaan kyseisille tyypeille, metataso todellisen maailman valtasuhteista on vahvasti läsnä.

James McAvoyn näyttelemistä on ilo katsella, samoin ilahduin kovasti mm. Hemlock Grovessa esiintyneen Bill Skarsgårdin ilmestymisestä vakoojatarinaan. Sophia Boutella on loistava – hänen hahmonsa kemia Lorraine Broughtonin kanssa vangitsee.

Olisipa tämä leffa ollut olemassa, kun olin 16! Onneksi se on edes nyt, ja toivottavasti Charlize Theron tekee näitä vielä paljon lisää. Monipuolisemmilla naisrooleilla.

 

Alix Parkkinen: “Säkenöivää henkistä ja fyysistä ylivoimaa”

Lähdin katsomaan Atomic Blonden käytännössä sokkona – näin trailerin ja päätin saman tien, että tämän elokuvan haluan nähdä. Sarjakuvaankaan en ollut koskaan törmännyt. Kuten tavallista, traileri vei vähän harhaan. Odotin ehkä camp-henkistä huumoritoimintaa, onhan pääosassa sentään, hahhah, blondi nainen, ja tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle.

Ilahduin suunnattomasti kun havaitsin olevani perinpohjaisesti väärässä – ja no, olisihan Charlize Theronin läsnäolosta pitänyt jo arvata mistä on kyse. Atomic Blonde on tymäkkää toimintaa alusta loppuun, eikä kertaakaan tule sellainen olo, että Lorraine Broughton olisi todella fyysisesti alakynnessä. Sama tunne vallitsee usein geneeristä miestoimintasankaria katsoessa, kun taas naispäähenkilöt eivät juuri koskaan pääse elokuvaa läpi ilman että joku toistaitoinen sidekick-mies pelastaa heidät kiperästä tilanteesta. Valtavan virkistävää nähdä tällaista rehellisesti naispäähenkilön voimaa ja taitoa palvovaa toimintaa. Samalla oli myös upeaa nähdä toimintaa, missä taistelun fyysiset seuraamukset todella näkyivät osapuolten iholla ja liikkeissä.

Broughtonin henkinen ja fyysinen ylivoima elokuvan kaikkiin muihin hahmoihin nähden oli upeaa voimafantasiaa johon heittäydyin innolla tarinaa pahemmin kyseenalaistamatta mukaan. Ihastelin myös Broughtonin ja Sophia Boutellan kemiaa, mutta juonen suhteen Boutella jäi hieman ohueksi kokonaisuudeksi, ja jouduin pettymyksekseni hämmästymään sitä, miten suoraviivaisesti hänet oli lopulta kirjoitettu. Elokuvan muut pää- ja sivuhenkilöt olivat sen verran moniulotteisia, että ainoa naishahmo Broughtonin lisäksi olisi voinut nousta samalle tasolle.
Pidin silti siitä ongelmattomuudesta, jolla heidän suhteensa esitettiin valkokankaalla, ilman turhia selittelyjä ja pohdintoja naisten välisestä romantiikasta.

Elokuva on visuaalisesti upea ja pelaa hienosti Itä- ja Länsi-Berliinin kontrasteilla sekä aikakauden musiikilla. Kokonaisuudessaan valtavan immersiivinen ja ravisuttava elokuvakokemus, jonka haluan kyllä jatkossakin tuntea uudestaan.