Huom. Saattaa sisältää juonipaljastuksia! Tekstissä mainitaan myös lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja kiusaamisesta.
Anne with an E. @ CBC.
Vihervaaran Annasta kertovat, 1900-luvun alussa ilmestyneet kirjat ovat kuuluneet jo useamman sukupolven lukemistoon. Äitini luki niitä, minä ja kaverini luimme, ja nyt myös meidän lapsemme. Lucy Maud Montgomery kuvaa kirjojen tapahtumapaikkaa Prinssi Edwardin saarta houkuttelevasti, ja jo lapsena haaveilin sekä pääseväni Kanadaan katsomaan Annan kotiseutua että luovani huiman kirjailijauran, tietysti Anna esikuvanani.
CNC:n ja Netflixin Anne with an E (Anna, A lopussa) mukailee 1980-luvulla ilmestynyttä minisarjaa Anna ystävämme, mutta rohkeammin ja syvällisemmin. Siinä missä kirja ja vanha sarja ovat herttaisia kuvauksia Annan elämästä, satunnaisista viattomista toilailuista ja Avonlean ihmisistä, uusi sarja nostaa esiin esimerkiksi Annan raskasta menneisyyttä.
Anna, Marilla ja Matthew. © Ken Woroner, CBC.
Kirjassa kerrotaan, että Annalla oli kokemusta suurperheen apulaisena, ja että hän asui osan elämästään orpokodista, mutta vasta Anne with an E -sarjan käsikirjoittaja Moira Walley-Beckett nostaa esille traumat, joita Anna sai. Elämä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ei varmastikaan ollut helppoa orvolle rimppakinttuiselle tytölle. Poikia arvostettiin, koska heistä oli enemmän apua maatilojen raskaissa töissä. Tuohon aikaan lapset myös kasvatettiin “saa näkyä, muttei kuulua” -metodilla, mikä on varmasti ollut haaste puheliaalle Annalle.
Sarjan ensimmäisissä osissa Annan luottamus ja kiintymys adoptiovanhempiinsa, vanhahkoon sisaruspariin Marillaan ja Matthewiin on koetuksella. Hyväksyvätkö he Annaa? Ovatko he pettyneitä, kun Anna ei ollutkaan poika, jonka nämä toivoivat saavansa?
Annan luokkatoverit kurkkivat ikkunasta, mitä Anna puuhaa välitunnilla. © Northwood Productions, CBC.
Marillalla on tiukat vaatimukset siitä, miten tytön kuuluu käyttäytyä, Matthew on ymmärtäväisempi. Kuitenkin, kun kylän väki hyljeksii Annaa, Marilla nousee puolustamaan uutta hoivattiaan. Tiukan ulkokuoren alta paljastuu paljon lempeyttä, joka kuitenkin verhotaan vähän kuin arastellen komenteluun. Yhdessä jaksoista Anna ryntää Marillan syliin ja saa paljon lohtua aikuisen hyväksyvästä läheisyydestä. Sitä ei tainnut hänelle orpokodissa herua.
Heti sarjan alkumetreillä käy ilmi, että sarjassa on jossain määrin feministinen asenne. Anna toteaa: “Tytöt pystyvät mihin tahansa, enempään kuin pojat!” Tämä hymyilyttää ja lämmittää sydäntä. Anna on rohkea. Hän ottaa myös arastelematta puheeksi tyttöjen kehon muutokset koulukavereidensa kanssa. “Naiseksi kasvaminen ja lasten saaminen ovat kauniita asioita, kyllä niistä pitäisi voida puhua avoimesti.” Vaikenemiseen tottuneet koulutoverit ovat suorastaan kauhuissaan, kun Anna puhuu kuukautisista, ja helpoin tapa kohdata Annan avoimuus onkin alkaa kiusata ja vältellä häntä. Suorasukaisuudestaan huolimatta Anna ei ole ilkeä. Hänellä on kova into toimia, mistä seuraa erilaisia kommelluksia. Uusi ystävä Diana pyrkii sovittelemaan Annan ja muiden avonlealaisnuorten välejä.
Anna ja Diana, parhaat ystävykset. © Northwood Productions, Ken Woroner, CBC.
Sarjassa on jonkin verran takaumia, joiden tunnelma on kiihkeän ahdistava. Annaa on kohdeltu kasvattiperheessä todella huonosti. Hän lienee saanut piiskaa tai remmiä monista virheistään. Orpokodissa häntä inhottiin, ehkä eniten vilkkaan mielikuvituksen ja puheliaisuuden tähden. Nykypäivän termein voisi sanoa, että Anna on erilainen nuori, kirja- ja kielinörtti. Hän käyttää vaikeita sanoja, koska “isojen asioiden kuvailemiseen tarvitaan isoja sanoja”. Anna onkin istunut paljon nenä kirjassa ja hänen yleistietonsa on laajaa.
Anne with an E on jotenkin realistisempi ja raadollisempi tulkinta orpotytön elämästä. Kirjat ja vanha sarja romantisoivat maalaiselämää, tämä nostaa esiin epäkohtia heikoimpien kohtelusta. Takaumat nostavat mieleeni joitakin oman menneisyyteni asioita. Jään miettimään, miten minä olen noussut ylös kuopasta, mistä olen löytänyt voimia jatkaa eteenpäin. Sarjaa katsoessa onkin helppoa peilata omia arvojaan Avonlean “hyviksiin” ja “pahiksiin”.
Summa summarum. Luin sarjasta ihan vahingossa kaverin Facebook-päivityksestä ja päätin kokeilla yhden jakson verran. Loppujen lopuksi maratoonasin koko ensimmäisen kauden yhtenä päivänä. Se kertonee parhaiten, mitä pidin. Suosittelen lämpimästi, myös niille, jotka eivät ole fanittaneet Annaa kirjojen tai aiemman sarjan pohjalta. Toista kautta on lupailtu ensi kevääksi Netflixiin. Odottavan aika on pitkä… 🙂
“Synkempi” ei ole sama kuin “realistisempi”. Montgomery itse muotoilee ajatuksen kauniisti Runotyttö-kirjojen puolella: “Don’t be led away by those howls about realism. Remember – pine woods are just as real as pigsties and a darn sight pleasanter to be in.” Minusta ihmiset tapaavat yhdistämään kurjuuden realismiin liian herkästi. Varmaankin omat kokemukset heijastuvat takaisin, kun puhutaan siitä, milloin fiktio lähestyy todellisuutta. Anna-kirjojen arkiset epäonnistumiset ja pienet ilonaiheet tuntuvat paljon todellisemmilta minulle kuin Netflix-sarjan synkkä melodraama. Esimerkkitapaus: kun Marilla hukkaa rintaneulansa, kirjoissa Anne joutuu arestiin ja piknik meinaa jäädä kokematta. Muistan lukijana myötäeläneeni tämän todella vahvasti, koska minusta oli todella epäreilua, että Anne melkein menettää mahdollisuuden syödä jäätelöä ensimmäistä kertaa elämässään odotettuaan sitä niin innolla. Televisio-sarjaa katselin epäuskoisena ja toivoin, että se lakkaisi tuhlaamasta aikaani Matthew’n onnettomuudella ja Annen pakoyrityksillä. Tv-sarjan hahmot ovat liian helposti melkein pyhimyksiä tai tunteettomia hirviöitä. Kuka istuu piknikillä sanomassa suoraan törkeyksiä orpotytöstä?
Annen feminismistä sanoo jotain, että äitini, joka rakastaa Anna-kirjoja, on alkanut toivoa renkipoika Jerryn syrjäyttävän Annen päähenkilönä. Anne on ihan liian laidasta laitaan: joko täysin hyödytön ja epäpätevä ihan kaikessa koulusta kotitöihin tai liekkeihin ryntäävä sankari, ei se kirjoista tuttu fiksu, sanavalmis ja sydämellinen, mutta toisinaan töppäilevä nuori tyttö.
Kirjat myös antavat näyttävät parempaa esimerkkiä kuin Netflix-sarja. Kirjoissa erikoinen Anne menee kouluun ja muut ottavat hänet mukaan porukkaan, vaikka välillä sattuu draamaa eivätkä kaikki sydänystäviksi koskaan tulekaan (katson sinua, Josie Pye!). Samalla lukija tottuu ajatukseen, että oudompikin kulkija voi tulla hyväkstyksi omana itsenään. Tv-sarja taas kuvaa kiusaajat niin epäihmillisinä, että todellinen kouluissa tapahtuva syrjintä tuntuu niin mitättömältä, ettei se edes ole kiusaamista. “En minä tee mitään väärää, en sentään tunge kuollutta hiirtä kenenkään naamaan!” Myös Annen rehellisesti PTSD-henkinen todellisuuspako ja selvät traumat muuttavat hahmoa ja tarinan luonnetta – sympaattinen muuttuu traagiseksi. En samaistu Anneen tällaisena. 13-vuotiaana en varmasti ollut parhaassa mahdollisessa paikassa henkisesti, minua oltiin syrjitty koulussa enkä löytänyt hengenheimolaisia. En silti haahuillut kuvittelemassa olevani prinsessa. Kun hahmoa vanhentaa, myös tämän käytöstä pitää vanhentaa. Muutenkin: Runotyttö Emily olisi ollut paaaaaaaljon parempi traaginen sankaritar kuin tavallisesti symppis Anne.
Näyttelijöille tahdon kyllä antaa kaiken krediitin. McNulty on taitava nuori näyttelijä ja kaikki hahmot ovat hyvin näyteltyjä ja ilmeikkäitä. Sarja on myös oikein kaunis, joskin vähän ehkä harmaa omaan silmääni. Mutta kömpelöä, rautalangasta väännettyä käsikirjoitusta ei pelasta mikään.
Pahoittelen pitkää vuodatustani, mutta ajattelin, että on mukavampi saada ajatuksella kirjoitettu ja perusteltu vastaväite kuin “olet väärässä, Anne with an E on ihan huono enkä tykkää siitä”-kommentti. (Ja päädyin käyttämään alkuperäistä Anne-nimeä, koska luin kirjat alunperin englanniksi, joten yleensä käytän sitä, mutta viittasin kirjasarjaan Anna-nimellä, koska suomeksi ne nyt vain on Anna-kirjoja.)