Nörttitytöt

(kirjan kansikuva Gummeruksen sivuilta)

Alkuperäisteos: Invisible planets: Collected fiction
Kustantaja: Gummerus Kustannus OY
Ilmestynyt: 2016
Suomentaja: Sarianna Silvonen
Kirjailijan muuta tuotantoa: Kvanttivaras, Fraktaaliruhtinas, Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi kuulostaa supersankarihahmolta. Hän on Ylivieskasta kotoisin oleva säieteorian tohtori, joka on opiskellut Cambridgessa, kirjoittanut maailmallakin menestyneen scifitrilogian ja joka päivätyökseen – vaatimattomasti – tekee muun puuhan ohella tekoälytutkimusta Britannian hallitukselle. Rajaniemen ensimmäinen romaani Kvanttivaras julkaistiin vuonna 2010. Brittikustantamo Gollancz tarjosi Rajaniemelle kustannussopimusta teoksesta ja kahdesta jatko-osasta jo siinä vaiheessa, kun valmista tekstiä oli vasta parikymmentä sivua.

Sain arvosteltavakseni Rajaniemen novellikokoelman Näkymättömät planeetat. Teos sisältää keskenään hyvin erilaisia lyhyitä kertomuksia, muun muassa Rajaniemen ensimmäisen julkaistun tarinan, Shibuya No Loven, joka maalaa teknologian avustamasta rakkaudesta ahdistavia kuvia. Erikoista tai huomionarvoista teoksessa on se, että se on kirjoitettu alunperin englanniksi.

Teoksen niminovelli Näkymättömät planeetat kumartaa syvään Italo Calvinon teokselle Näkymättömät kaupungit. Marco Polon sijaan Rajamäen tekstin kehyskertomuksen päähenkilö on pimeäalus, jonkinlainen valtava tietoisuus, joka matkaa galaksista toiseen ja tarkkailee näkemäänsä, erityisesti tapaamiaan kansoja. Kansoista ja niiden eroista minulle tuli mieleen lähinnä roolipelien erilaiset rodut, joista pelaaja valitsee itselleen mieluisimman: hän voi olla esimerkiksi ahne lakshmilainen tai painovoimaa vastaan taisteleva kiläinen. Kenties kirjailijan tausta ohjaa tulkintaani tiettyyn suuntaan: tiedän, että hän on harrastanut roolipelaamista.

Näkymättömät planeetat oli aluksi aika raskasta luettavaa. Vähillä yöunilla ja lyhyillä lukuhetkillä varustettu lukutoukka sai tehdä töitä, jotta kirja eteni edes sivun verran. Alkupuolen tolkuttoman raskaat scifinovellit olivat näännyttäviä, ja toisinaan tekstin hankaluus tuntui tarkoituksenmukaiselta. “Palvelimen runko koostui Dyson-statittien muodostamasta sirpaleisesta kuoresta, joka joi tähden valoa. Sen mieli oli yhdistelmä timanttiprosessisolmuja, älypölypilviä ja kylmiä kvanttikondensaatteja järjestelmän pimeillä ulkoreunoilla. Sen silmät olivat interferometrejä, WIMP-ilmaisimia ja haamukuvantimia.” Vaikka osa tekstistä oli raskassoutuista, niin Rajamäki onnistui kuvaamaan teknologiaa ajoittain koskettavasti ja lyyrisesti. Voiko laite tuntea yksinäisyyttä?

Vakaana vanhana äikänopena minuun vetosi erityisesti kalevalaiseen ja suomalaiseen mytologiaan nojaavat tarinat. Kalevalan kuudestoista runo esiintyy kokoelman sivuilla useaan otteeseen, ja novelli Peitto kyistä, käärmehistä toimii hyvänä esimerkkinä: otsikon lisäksi tarinassa esiintyvät muun muassa Hurmeen suku ja Tuonen tytti. Peitto kyistä, käärmehistä oli yksi kokoelman helmistä. Tavallaan arkiseen kertomukseen kudottu kauhufantasia piti otteessaan ja siinä oli jotain vaikeasti määriteltävää jännitettä. Myös Aavekoirat jäi kummittelemaan mieleen: novellilla on useampia tasoja, eikä mikään niistä tee laiminlyödyn lapsen tarinaa yhtään helpommaksi lukea.

Muutamaa novellia varten Rajaniemi on kirjoittanut johdannon ennen varsinaista tarinaa. Lumikki on kuollut -novellia kuuluisi kirjailijan mukaan lukea EEG-anturit päässä, sillä tarina muokkautuu sen mukaan miten kuulija reagoi tarinan tapahtumiin. Kirjaan valikoitunut tarina oli kaikista yleisin niistä mahdollisista tarinoista, joka muodostui kun Rajaniemen ja kollegansa aivosähkökäyrää mittaavaa laitetta testattiin Edinburghin tiedefestivaaleilla 2013. Tarina on melko vaikuttava sellaisenaan, mutta haluaisin kokeilla, millainen oma versioni siitä olisi. Mitä Lumikille kävisi minun tarinassani?

Toinen muista novelleista poikkeava tarina on Käyttämättömiä huomisia ja muita tarinoita. Yksittäiset pienet kertomukset koostuvat twiiteistä, eli jokainen voi sisältää ainoastaan 140 merkkiä (suomennoksessa merkkimäärää ei ole rajoitettu). 140 merkkiin typistetyt, parin virkkeen mittaiset tarinat jäävät kuitenkin jotenkin vaisuiksi kokoelman muiden osien rinnalla.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät planeetat ylitti odotukseni. Pari ensimmäistä novellia piti kahlata puoliväkisin läpi, mutta teoksen edetessä lukukokemus muuttui. Suurin osa novelleista jäi pyörimään mieleen, ja se osoittaa teoksen arvon: nämä tarinat saivat minut tulkitsemaan niitä useammasta näkökulmasta. Kevyttä, helppoa luettavaa tämä kokoelma ei ole.

Todellinen nörttityttö

Todellinen nörttityttö

Kirja saatu ilmaisena arvostelukappaleena.