Tales of Berseria

Kehittäjä : Bandai Namco Studios
Julkaisija : Bandai Namco Entertainment
Genre : Japanilainen roolipeli (JRPG)
Alustat : PC, PS3, PS4
Ikäraja : K-16

 
 
 

 
 

Tales of Mitäh?

 

Aina välillä pitää poistua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Japanilaiset roolipelit eivät ole minulle erityisen tuttuja. Olen pelannut niitä edellisen kerran yli kymmenen vuotta sitten. Muistoni Suikodenista, Final Fantasysta ja Legend of Dragoonista alkavat hämärtyä orastavan vanhuuden edellä, ja mielikuvani JRPG-genrestä kaipaavat tomutusta, joten tartuin rohkeasti Tales of Berserian arvostelukappaleeseen.

Tales of -sarjaa onkin itse asiassa julkaistu jo rapiat parikymmentä vuotta. Sarjan aloitti Tales of Phantsia vuonna 1995 ja nyt arvostelemani Tales of Berseria on sarjan peräti seitsemästoista osa. Nörttityttöjen blogista voit lukea arvostelun Tales of Xilliasta.

Juonellisesti Tales of Berseria sijoittuu aikaan ennen sarjan edellisen osan tapahtumia, eli kysessä on jonkin sortin historiallinen esinäytös. Koska pelisarja ei ole minulle entuudestaan tuttu, olen kiitollinen siitä ettei Tales of -pelejä kuulemma tarvitse pelata kronologisessa järjestyksessä saadaakseen juonesta kiinni. Ehkä siitä kuitenkin olisi hyötyä? Niin, ja voisihan sitä katsoa myös 17-osaisen animesarjan Tales of Zestiria the X, joka sivuaa myös Tales of Berserian tapahtumia. Tales of- sarjan ympärillä näyttää pyörivän melko paljon mangaa ja muuta oheistauhkaa.

Olen tainnut epähuomiossa sukeltaa pää edellä altaan syvään päähän.

 
 

Tarinatuokio

 

Tales of Berseria alkaa maukkaalla animepätkällä, jossa paha kuu nousee ja raivoaviksi ihmissusiksi muuttuva rahvas repii kappaleiksi kokonaisen kylän. Komea henkienmanaaja pelastaa verisen temmellyksen keskeltä mukaansa kaksi säikähtänyttä lasta. Pelin päähenkilö on heistä toinen, teinityttö nimeltään Velvet.

Pelin sävy muuttuu jo alkumetreillä melko synkäksi. Dramaattisten käänteiden jälkeen päähenkilö muuttuu demoniseksi hahmoksi, joka aikoo kostaa kokemansa vääryydet ja menetykset. Vuosien vankeuden jälkeen Velvet lähtee kirjaimellisesti toteuttamaan oman käden oikeutta ja mäiskii tielleen osuvia hirviöitä valtavalla verenpunaisella kouralla.

Tales of Berserian tarinallinen asetelma on siinä mielessä raikas, etteivät hyvyys ja pahuus ole aivan perinteisen mustavalkoisia käsitteitä. Pelin hyvikset ovat valkoisiin pukeutuvia, pyhisteleviä julmureita, jotka kyykyttävät alaisiaan ja jakavat oikeutta. Pelattava sankarikaarti sen sijaan koostuu kaoottisista laitapuolen kulkijoista, joilla kaikilla on jotain hampaankolossa vallitsevaa systeemiä kohtaan. Onhan tällaisia asetelmia nähty aiemminkin, mutta Tales of Berserian tyyli miellyttää.

Pelin keskeiset hahmot ovat demoneita, ihmisiä ja maagisia henkiolentoja. Pelin edetessä minusta alkoi tuntua siltä, että edellisten osien pelaamisesta olisi ehkä ollut sittenkin jotain hyötyä, koska pelissä mainitaan paikkoja ja rotuja, joiden historia ei aivan heti auennut. Loppua kohden juoni muuttui niin korkealentoiseksi etten enää edes yrittänyt pysyä kärryillä siitä mistä perisynnistä milloinkin puhutaan, ja miksi ihmiset muuttuvat demoneiksi tai demonit ihmisiksi. Toisin kuin monissa muissa roolipeleissä, historiasta, pedoista ja roduista kertovia kirjoja ei oltu kätevästi bookcrossattu paikallisille puistonpenkeille. Ajoittainen hämmennys ei kuitenkaan menoa haitannut.

 
 

Vahva Bers-tuntuma

 

Ensimmäiset kymmenisen minuuttia olin tuskissani siitä, miten hiostavan tylsältä ja tyypilliseltä JRPG:ltä Tales of Berseria vaikuttaa. Peli aloitetaan auringonpaisteisesta kylästä. Taustalla soi rauhallisen pirteä huilumusiikki. Kaikilla kyläläisillä on jotain turhaa sanottavaa, ja kompletionistina joudun neuroottisesti puhuttamaan jokaista. Sinne tänne ripoteltuja laatikkoja kohnaamalla voi löytää kaiken maailman pähkinöitä, näkkäriä ja tiedä mitä sielupylpyröitä. On vain ajan kysymys koska taskut ovat täynnä HP-kastiketta ja manahilloa.

Hetken pelattuani Tales of Berseria alkoi kuitenkin viedä mukanaan ja juonikin alkoi kiinnostaa. Pelimaailman tutkiminen on vaivatonta, koska alueelta toiselle siirtyessä ei tarvitse katsella latausruutuja. Kartta on koko ajan näkyvillä ruudun vasemmassa yläkulmassa. Pieni putkimaisuus ei minua haitannut.

 

 

Pelimaailma on suhteellisen miellyttävän näköinen. Maisemissa ei ole varsinaisesti mitään ihailtavaa, mutta siellä täällä seisoskelevien plebeijien hahmodesign on harkittua ja persoonallista. Hahmojen vaatteita ja ulkonäköä on mietitty tarkkaan, ja monet niistä ovat kuin luotu kirvoittamaan cosplay-unelmia. Pienet yksityiskohdat, kuten kaduilla leikkivät lapset tai päiväunia vetelevät kissat elävöittävät maailmaa, vaikka kaupunkien kadut ja metsät muuten toistavat samoja kaavoja.

Pelimekaniikan kannalta on aivan yhdentekevää, juostaanko taivasalla vai luolastossa. En kehtaa kutsua pelin vankiluolissa ja temppeleissä harrastettavaa satunnaista vipstaakien kääntelyä kunnon puzzleiluksi, koska aivotyötä se ei vaadi yhtään. Pelattavaa on paljon, ja on aivan turha kuvitella että tarina olisi nopeasti lusittu läpi. Hahmojen level cap on jossain kahdensadan nurkilla ja pelin alkumetreilläkin hahmojen tasojen nostamiseen kuluu helposti tunti per taso, jos maailmaa tutkii verkkaisesti.

Peli on suunniteltu pelattavaksi ohjaimella. Näppäimistökontrollit tuntuvat aluksi PC:llä todella sekavilta. En muista koska olisin viimeksi joutunut googlaamaan, millä komennolla peli lopetetaan!

 

Sekalainen seurakunta

 

Pelin hahmot ovat mielestäni Tales of Berserian parasta antia. Hahmot mähkivät asioitaan luontevasti keskenään peilaamatta aivan koko ajan valintojaan päähenkilön tekemisiin.

Velvetin mukaan tarttuu mm. mutkattomasti kohtaloaan syleilevä miekkamies, täysin saamaton maaginhupakko, lievästi aivopesty lapsivelho ja toivottoman epäonniseksi kirottu merirosvo. Hahmot ovat keskenään sen verran erilaisia, että kitkaa ja synergiaa syntyy, ja lyhyitä sarjakuvamaisia vuoropuheluita seuraa mielellään. Hahmojen välinen dialogi on hauskaa ja energistä. Myös muutoin niin kovin totinen Velvet saa luonteeseensa syvyyttä ja lämpöä muiden partymembujen myötävaikutuksella.

Puhuttua dialogia on aivan valtava määrä. Ääniraidan voi onneksi vaihtaa englanninkielisestä japaninkieliseen. Alkuperäinen ääninäyttely kuulostaa paljon luontevammalta. Parhaimmillaan dialogi sai minut naurahtelemaan ääneen ja huonoimmillaankin se oli aika viihdyttävää.

Pelin päähenkilö Velvet herättää minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Propsit siitä, että Velvet on topakka ja määrätietoinen nainen, joka toteuttaa kostofetissiään perustellusti, ajattelee itsenäisesti ja kehittyy tarinan edetessä – mitä nyt välillä heittäytyy vähän turhan melodramaattiseksi.

Mutta miksi kamerakulma nuoleskelee päähenkilön reisiä ja rintoja kesken ilmeisen tärkeän monologin? Ja miksi hänellä on taisteluvarustuksen sijaan yllään epämääräinen nahkainen rihmasto? Kyseessä on ilmeisesti pelintekijöiden tietoinen tissit tyylivalinta, joka tissit pyrkii dramaattisesti korostamaan sitä, miten piinattu ja vereslihalla tissit päähenkilön mieli on.

Onneksi Velvetin rievut voi vaihtaa säänmukaiseen asuun, jolloin niistä ei tarvitse kärsiä muuten kuin piirretyissä välinäytöksissä. Kun Velvet juoksentelee kylmässä talvisessa viimassa, muut hahmot kuitenkin kommentoivat hänen oletusasuvalintaansa, oli kyseinen asu valittuna tai ei.

Jos Velvetin katseleminen kyllästyttää, possen johtohahmoa voi vaihtaa lennossa ja hahmoille voi keräillä erinäisiä asusteita matkan varrelta. Hahmojen asukokonaisuuksen yksityiskohtia voi muokata pilkkua viilaten. Naurahdin epäuskoisena kun huomasin, että esimerkiksi hahmon rintapieleen kiinnitettävän ruusun kokoa, väriä ja sijaintia voi muokata. Tai sitten hahmon voi pukea vaikka silinteripyttyyn ja suureen muumimaiseen maskottipukuun. Jos pukuleikkejä halajaa lisää, pelin maksulliset lisärit sisältävät suuren määrän teemallisia vaatteita, joilla voi tällätä husbandot ja waifut oman mielen mukaisiksi. Uimapöksyt ja puhallettavat muovilelut eivät mielestäni istu kovin hyvin pseudo-feodaaliseen karnevaalifantasiamaailmaan, mutta kukapa minä olisin moista tuomitsemaan. Jos hauskojen pantsujen tuijottelu tekee grindaamisesta mukavampaa, niin se on täysin hyväksyttävää.

 

Tuhat tuntia turpaan

 

Tales of Berserian taistelumekaniikka on melko letkeää iskujen kombottelua, joka onnistuu parhaiten ohjaimella. Vihollisten ympärillä voi kirmailla vapaasti ja taisteluista voi myös pienellä viiveellä paeta. Mosoille annetaan runtua ketjuttamalla iskuja mahdollisimman hyvin ja ottamalla selvää mikä hyökkäys tehoaa parhaiten mihinkin hirviötyyppiin.

Hirviöistä ei ole paljoa sanottavaa. Vastaan tulee melko yhdentekeviä otuksia kuten susia ja murmeleita. Välillä joukossa on joku astetta erikoisempi kävelevä seinä tai käärmenainen, mutta kukas noita muistaa. Hirviöt itse asiassa näyttivät siltä, kuin ne olisi raavittu kokoon kätyriviraston vitosen päiviltä, koska niitä ei yhdistänyt temaattisesti mikään. Viemärissä toki kuuluu olla sinistä(?) limaa, mutta mitenkä nämä lentävät hiidenpäät ja yksisilmäiset tinasotilaat sopivat kuvioon?
 

 
Pelin tappelumekaniikka muuttui mielestäni nopeasti yksitoikkoiseksi, joten juoksentelin usein naama nollilla hirviöiden ohi vaikka niskassa jyskytti jonkinlainen tietoisuus siitä, että tulevien pomotappeluiden varalta pitäisi ehkä keräillä leveleitä. Tales of Berseriassa random encounterit eivät onneksi vain räpsähdä silmille, vaan monstereita voi halutessaan vältellä melko helposti. Jos hirviöitä kohti juoksee takaapäin, ne voi yllättää housut kintuissa, jolloin taistelu on pelaajalle suosiollinen. Jos itse jää kiinni hirviöiden takaa-ajamana, viholliset ovat hieman vaikeampia. Viholliset toki myös droppailevat erinäisiä varusteita ja esineitä. Peli vihjaa, että esineitä voi keräillä grindaamalla mörrimöykkyjä tietyssä järjestyksessä, mutta oma elämäni on siihen liian lyhyt.

Party memberit toimivat tappeluissa autopilotilla ja auttavat tasojensa mukaan. On hauskaa ja strategisesti mielenkiintoista, että hahmosta toiseen voi siirtyä näppäinkomennolla kesken taistelun. Jos Velvet ottaa lukua, voin saman tien hypätä taistelukaverin puikkoihin ja yrittää hätyytellä örmöjä hänen kimpustaan. Nopeatempoisessa taistelussa on tosin aika paljon sähellyksen makua, eikä parempien varusteiden ostamista ja kokemuspisteiden keräilyä sovi unohtaa.

Kokemuspisteiden kerääminen ei valitettavasti tunnu kovin palkitsevalta. Tales of Berseria toimisi mielestäni ihan hyvin pelkkänä interaktiivisena sarjakuvana, etenkin kun välinäytöksestä toiseen juoksemisen välillä ei tapahdu mitään yllättävää, kiinnostavaa tai mukaansatempaavaa.

 

Leipää ja sirkushuveja

 

Tales of Berseria on sitä mieltä, että kaikkea voi levelöidä: hahmoja, hahmojen kykyä käyttää varusteita ja aseita, yksittäisiä hyökkäyksiä, kokkauskykyä, kulkupeliä. Varusteita voi toki parannella myös. Tämä ei onneksi ole millään muotoa vaivallollista, koska kokemuspisteitä kertyy taisteluista tasaiseen tahtiin eikä niitä tarvitse omin käsin jakaa hahmojen kesken.

 

 

Aivan kuin pelin sisäiset valikot eivät olisi jo tarpeeksi eksyttäviä, hahmot voivat taistelemisen lisäksi kokata! Hetken jo pelkäsin, että Berseria heittäytyy aivan Cooking Mamaksi, mutta onneksi puurokattiloiden hämmentäminen ei vaadi mitään sorminäppäryyttä. Erinäisiä ainesosia keräilemällä voi tehdä pelin hahmoille ylen maittavia annoksia, jotka boostaavat taistelukykyjä. Mitä enemmän asioita kukin hahmo kokkaa, sitä paremmaksi kokkaajaksi hän tulee. Mielestäni tämä ei tuo peliin mitään erityistä lisäarvoa. Ehkä syy on omassa kyynisyydessäni: tamagotchitkaan eivät vaikuttaneet minusta eläviltä vain siksi, että niitä piti aika ajoin ruokkia.

Ja mistäs saadaan liemikuutiot pataan? Eksoottisia mausteita ja muita aarteita kerätäkseen pelaaja voi lähettää ihan oman merirosvolaivansa tutkimaan tuntemattomia meriä. Paatti seilaa omin nokkineen pitkin karttaa, pelaa kivi-paperi-sakset -peliä kuviteltuja vihollisia vastaan ja palaa tietyn ajan päästä takaisin lasteineen.

Peliin on ujutettu useita minipelejä. Etsintäkuulutettuja hirviöitä voi metsästää kartalta palkintoja vastaan ja korttia voi lätkiä ihan vain huvin ja urheilun vuoksi. Taistelutaitoja voi hioa puhkomalla ilmapalloja. Roposia voi ansaita jopa usuttamalla porukan nuorimmaisen pellavapään tarjoilijaksi tavernaan.

En jaksanut pelata minipelejä muuten kuin testimielessä, koska ne eivät tuntuneet koukuttavilta. Mikään minipeleistä ei jäänyt erityisesti mieleen.

Pelin maskotit ovat irvokkaan näköisiä kissahenkiä, joita on piiloteltu lukittuihin arkkuihin sinne tänne pitkin pelimaailmaa. Arkkuja voi avata keräämällä pylpyröitä, joita paikalliset pitäjät ovat aivan väärällään. Vapautetut kissat antavat hahmoille hassuja hattuja ja muuta roinaa tai huonolla tuurilla pelkkää kylmää käpälää.

Huolimatta siitä, etten ole JRPG-genren fani, ja vaikka suhtauduin terveellä epäluulolla yllämainittuunkin sisältöön, viihdyin pelin parissa yllättävän hyvin. Pelasin Tales of Berseriaa pöytäkoneella ja huomasin pelatessani, että kaikkein mieluiten olisin pelannut tämän kaltaista peliä jollain käsikonsolilla. Peli olisi ollut mitä mainiointa matkaseuraa, koska siinä on paljon dialogia ja rentoa haahuilua. Tappelua ja kartan kohnaamista voi helposti tehdä puoliteholla, eikä pelin keskeyttäminen ole vaikeaa siinä vaiheessa kun matkalippuja tullaan kyselemään.

 

Tiivistelmä

 

Tales of Berseria on hyväntuulinen, seikkailuhenkinen aikavampyyri ja aika pitkälti kaikkea sitä, mitä kivalta JRPG-peliltä voi odottaa. Vahvasti dialogi- ja tarinapainotteisen pelin tunnelma pysyi pirteänä tarinan synkästä taustavireestä huolimatta.

+ Hyvä (japaninkielinen) ääninäyttely.
+ Hauskat hahmot, joilla riittää juttua.
+ Välinäytöksissä mukana perinteistä animaatiota.
+ Pelin vaikeustasoa voi hienosäätää itselle sopivaksi.

– Itseään toistava tappelusysteemi.
– Mielikuvitukseton pelimaailma.
– Pomotappelut jättivät kylmiksi.

Arvosana

 
 

**********
Peli oli arvostelukappale