julkka

Alunperin kuukauden kestävä näyttely sai jatko-ajan.

 

Suomen pelimuseon ensimmäinen vaihtuva näyttely “Minun pelihistoriani” päättyy keskiviikkona 1.3.2017. Näyttely tehtiin yhteistyössä Tampereen yliopiston kanssa ja siinä esittäytyvät 13 eri-ikäistä opiskelijaa, joista viisi on naisia. Jokaisen omaa pelihistoriaa valotetaan lyhyillä teksteillä, kuvilla ja esineillä. Lisäksi ensimmäisen kuukauden aikana opiskelijat päivystivät näyttelyssä “elävinä näyttelyesineinä”.

Näyttely toteutettiin kurssimuotoisena, jonka tunnit vaihtelivat työpajoista luentoihin. Työpajoissa työstettiin yhtä 1000 merkin tekstiä, kahta 500 merkin tekstiä sekä esine- ja kuvavalintoja. Jokainen opiskelija valitsi näyttelyyn yhden peli- tai leikkiesineen ja yhden “tavallisen” esineen, joka liittyi jollakin tavalla heidän pelihistoriaansa. Tavallisia esineitä olivat esimerkiksi munakello, Barbie-lehti, sarjakuva-albumi ja ratsastuskypärä. Näyttelyssä esineet olivat esillä sekä vitriinissä että kuvina seinällä. Esinekuvien lisäksi opiskelijat valitsivat jo aiemmin otetun valokuvan arkistoistaan esille laitettavaksi.

näyttelytekstit

Oma osioni seinällä. Kuva: Elisa Wiik

Luentojen aikana Tampereen yliopiston pelitutkijat kertoivat omasta pelihistoriastaan ja jokaisen tunnin päätteeksi opiskelijat vertasivat omia kokemuksiaan tutkijoiden kokemuksiin sekä kertoivat havaitsemistaan eroista ja yhteläisyyksistä. Tämän tarkoituksena oli reflektoida omaa pelihistoriaa ja asettaa se laajempaan kontekstiin. Kurssin vetivät yliopiston lehtorit VTM Annakaisa Kultima ja FT Jaakko Stenros.

Näyttely ikään kuin paikkasi muuten niin mainion pelimuseon muutamaa puutetta: se toi esille pelaajat ja heidän kokemuksensa sekä lisäsi naisnäkökulmaa. Suomalaisen pelinkehityksen historia on kovin mieskeskeinen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Teksteissä yleisen intoilun lisäksi käsiteltiin monipuolisesti eri aiheita, kipeitäkin: lapsuuden loppua, ulkopuolelta tulevia rajoituksia, tyttöjen ja naisten asemaa pelikulttuurissa, pelien aiheuttamia tunteita sekä häviämisestä aiheutunutta aggressiota. Erilaisuudessaan tekstit olivat myös samanlaisia: kaikki opiskelijat olivat peliharrastajia, eikä näyttely siis tuonut esille juurikaan kasuaalipelaajia tai pelkästään tiettyyn osa-alueeseen keskittyviä pelaajia. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä näyttelyn ja kurssin nimikin ehkä houkutteli nimenomaan laajan ja pitkän historian omaavia opiskelijoita.

Itsekin näyttelyssä esillä olleena haastattelin kurssikaveriani Päiviä, jonka näyttelytekstin kuva sai jo aiemmin huomiota Facebookin nörttiryhmissä.

näyttelyteksti

Yksi Päivin näyttelyteksteistä. Kuva: Jaakko Stenros.

1. Miltä tuntui kun oma teksti jaettiin monessa ryhmässä Facebookissa?

 

Olin tosin mielissäni siitä, että “en ole ainoa”-kokemukseni sai vastakaikua niin paljon. Että siis se katsottiin jakamisen aiheeksi kun se ns. osui ja upposi. Samalla mietin, että nuoruus meni melko lailla omaa nörttiyttä angstatessa, kun olisin voinut olla rennon luottavainen sen suhteen että muitakin outoja on.

 

2. Millaista oli olla elävä näyttelyesine?

 

Mulle elävänä näyttelyesineenä olo oli tosi vaivaannuttavaa, mikä oli ulospäinsuuntautuneelle ihmiselle vähän outo kokemus. Ehkä siksi, että nimilapussa luki oma etunimi, eikä vaikka titteli “Pelaaja”. Se olisi ollut paljon parempi. Nyt edustin itseäni ja yritin olla liiaksi kiltti ja aktiivinen asiakaspalvelija, joka yritti näyttää hampaat irvessä aktiiviselta (joka ei ole tyhjässä museossa kovin helppoa). Tätä kokemusta perusteltiin tarpeella kestää epämukavuutta ja minulle se todella oli sitä. Mutta tämä oli suurelta osin oma moka: olin ymmärtänyt tehtävänannon väärin, olisi pitänyt kiertää pelailemassa ja juttelemassa ihmisille eikä päivystää jäykästi (ja suhteellisen creepysti) hymyillen omassa nurkassa. Mutta olisin tarvinnut sen pelaaja-lätkän tuoman roolituksen, ehdottomasti.

 

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että sen verran mitä uskaltauduin ihmisille puhumaan, näin, että näyttelymme teki sen mitä pitikin. Se triggeröi ihmiset muistelemaan omia pelihistorioitaan ja se on ehdottomasti hyvä asia. Näyttelytekstimme olivat voimakkaita kaikessa lyhyydessään.

 

3. Oliko tekstiä vaikea tuottaa?

 

Tekstin tuottaminen oli minulle tässä kontekstissa helppoa. Johtuen siitä, että kirjoitustapani on lyhyt ja keskeisimpiä pointteja korostava. Yleensähän yliopistossa halutaan kaikin tavoin lihottaa tekstiä ja akateeminen kirjoitustapa on tiiviille ilmaisulle hyvin vieras. Siksikin tämä kurssi oli kaivattu kaikessa typistävyydessään.

 

4. Miten päädyit valitsemaan esineet?

 

Esineiden valinnassa mentiin niin, että sitä otin mitä oli saatavilla. Vanhempani ovat viskanneet meidän tavaramme kylmästi pois ellei niitä ole hakenut turvaan omaan kotiinsa toisessa kaupungissa. Siksi minulla on omistuksessani vain ne kaikkein tärkeimmät tavarat. Minulla oli siis näyttelyesineenä Barbie-lehti, jonka isoveli oli sotkenut ja vuosituhannen vaihteen Sims-peli, joka osaltaan toi minut takaisin siksi nörtähtäväksi ihmiseksi mikä oikeasti olen.

 

5. Mikä oli parasta kokemuksessa?

 

Parasta kokemuksessa oli jakaa oma tarinansa ja saada vastalahjaksi lukuisia uusia pelihistorioita, sekä muilta kurssilaisilta että opettajilta. Koin, että yhteisiä kokemuksia ja tuntemuksia oli paljon, vaikka olisimme pelaajina hyvin erilaisia ja eri-ikäisiä. Tunne siitä, että minäkin olen viimein osa jotain laumaa, nörttejä, vahvistui tämän kokemuksen myötä. Mielestäni oma lauma tai jopa heimo on todella tärkeä asia tällaisessa postmodernissa yhteiskunnassa, jossa on niin paljon kaikkea.

Näyttely jatkaa elämäänsä toisissa muodoissa, vaikka sen aika Suomen pelimuseossa loppuukin. Kapalevyinä toteutetut tekstit ja kuvat on helppo lähettää postissa muille kiinnostuneille tahoille ja näyttelystä toteutetaan myös kirjajulkaisu.