Alusta: Windows 10, Xbox One
Julkaisija: Microsoft Studios
Kehittäjä: The Coalition
Moottori: Unreal Engine 4
Genre: Cover based third person shooter
Story mode: yksinpeli, co-op
Multiplayer PvP: maksulliset season passit tai kertamaksusta ikuinen pääsy.
Testausalusta: Win 10, Intel i5-6500 @3.2GHz, 16GB RAM, PowerColor AMD Radeon RX480, Asus MG28Q 27”@144Hz, Logitech G-810, Zowie by BenQ FK-1.
Voiko legendaariseen pelisarjaan päästä mukaan kärryille kesken kaiken? Testasimme.
Viime lokakuussa ilmestynyt Gears of War 4 sijoittuu 25 vuotta edellisen trilogian päättymisen jälkeiseen aikaan. Aiempi trilogia on allekirjoittaneelta täysin pelaamatta, ja kun shooter-pelit ovat muutenkin aiemmin tuttuja lähinnä Mass Effectien ja Overwatchin kautta, päätin hypätä turvallisesti yksinpeliin selvittämään mistä on kyse. Tarinan voisi pelata myös yhdessä kavereiden kanssa yhteistyönä, mitä voisin myös suositella yhtään sosiaalisemmalle pelaajalle.
Pelin alussa Pääministeri Jinn, josta tulee elävästi mieleen Sarah Palin Juha Sipilän silmälaseissa, muistelee juhlapuheessaan nostattavasti menneitä voittoja ja uhrauksia. Puheen keskeltä siirrytään flashbackeihin, jotka esittelevät pelin olennaiset mekaniikat ja kontrollit pudottamalla pelaajan satunnaisen rivisotilaan nahkoihin 25 vuoden takaisten merkittävien taisteluiden keskelle.
Pääministeri Jinn.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy HUDin lähes täydelliseen puutteeseen – ei health baria, mini mappiä, ei quest logia. Välillä kohde näkyy kartalla merkittynä pienellä tähdellä, ja yläreunassa vilahtaa nopeasti seuraava tehtävä muutamalla sanalla kuvattuna, kun edellisen on suorittanut loppuun. Ainoa pysyvä elementti näkymässä on ammusten määrä taistelun aikana. Toisin sanoen, ei puhettakaan siitä huolehtivaisesta kädestäpitelystä mihin RPG-maailmassa on päässyt tottumaan.
Taistelun aikana ruudun yläkulmassa näkyy, mikä ase on käytössä, ja jos sattuu pahasti, punainen hammasratas ruudun keskellä kirkuu että au, au, mene nyt jo suojaan siitä urpo.
Siispä silmät ja korvat auki! Alkushokin jälkeen tajuan nopeasti, että korvaan rääkyvää komentajaa kannattaa oikeasti kuunnella, sillä hänen ohjeensa kertovat kaiken olennaisen. Kai tähän saisi tekstityksen päälle, mutta ihastun skarppina kuuntelemisen tärkeyteen välittömästi ja lähden eteenpäin.
Vaikka yritän keskittyä Palin-Sipilän puheeseen, informaatioähky iskee nopeasti ja suurin osa aivokapasiteetista täytyy priorisoida asetusten optimointiin, hassun kaksivaiheisen lataussysteemin ja eri aseiden käyttäytymisen harjoittelemiseen. Pseudovenäläisiä kylmän sodan tiedemiehiä? Eikun Mordorin örkkejä? Eikun sittenkin alieneita? Ja näitä kaikkia samalla planeetalla? Selvä pyy.
Tässä vaiheessa kiitän kuitenkin mennyttä itseäni tuhannesta tunnista Mass Effect 3:n multiplayerissä. Pelien juokse-suojaudu-kurkista-ammu-lataa -perusmekaniikat ovat hyvin samanlaiset, ja oletusnäppäimetkin ovat samat.
Gears Of War 4:n noin 10-tuntinen tarinamoodi on täynnä hauskaa ja vaihtelevaa toimintaa, ihanan ällöä splatteria ja humoristista dialogia.
Varsinainen tarina lähtee seuraamaan JD Fenixiä, edellisten osien päähenkilön Marcus Fenixin poikaa. 25 vuoden takainen voitto Locusteja (ne mordorörkkialienit, kaiketi) vastaan on tuhonnut suurimman osan planeetan infrastruktuurista ja energiantuotannosta. Sen lisäksi ilmakehäkin on epävakaa, ja toistuvat hirmumyrskyt aiheuttavat hankaluuksia, myös kesken taistelun. Se hetki, kun ensimmäistä kertaa heität kranaatin vastatuuleen ja se lentääkin suoraan takaisin naamallesi… Hupsista.
JD ja Del saavat tehtäväkseen soluttautua COGin linnoitukseen. Kait ja Oscar liittyvät seuraan.
Nopeasti käy selville, että JD on häipynyt hallituksen (Coalition of Ordered Governmentsin eli COG:in) armeijan riveistä hiljattain kaverinsa Delmont “Del” Walkerin kanssa, ja suuntaa kohti totalitaristisen hallinnon vastustajien leiriä. Oppaikseen he saavat Kait Diazin, kapinallisten johtajan Reynan tyttären, sekä tämän Oscar-enon. Reynan johtamat “Ulkopuoliset” eivät suostu elämään suljetuissa kaupungeissa sotilaskomennon alla. Ulkopuolisiin liittymisestä ei kuitenkaan tule mitään, kun kylään hyökkäävät ensin COGin joukot, sitten oudot hirviöt, joista tiimi alkaa vähitellen käyttää nimitystä Swarm.
Vasemmalta: Del, Kait, Oscar ja JD. Oscar on vielä kännissä. Oikeasti.
Seuraavan vuorokauden ajan JD, Kait ja Del eivät sitten saakaan paljoa unta, kun takaa-ajo kiihtyy tunti tunnilta henkeäsalpaavien ulkomaisemien ja ällöjen lihakasvustojen peittämien kaivostunneleiden kautta kohti eeppistä loppuhuipennusta.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomaan, että COGin propaganda keskittyy pitkälti uudelleenpopulaation edistämiseen, eli äitiyden ja jatkuvan synnyttämisen ihannointiin. Lisäksi kuviossa mukana on vielä jonkinlaista geneettistä räätälöintiä yli-ihmisen muokkaamiseksi. Kait antaa tulla täyslaidallisen tätä ajattelua kohtaan, kun tiimi kulkee tyhjillään olevan synnytyssairaalan läpi. En osannut odottaa ihan näin – kehtaako tätä edes sanoa – feminististä juonielementtiä peliltä, jonka kuvittelin olevan aivotonta testosteroniammuskeluviihdettä. Siistiä!
Juu ei ole tämä kyllä ainakaan Kaitin elämän tarkoitus nytten.
Nimettyjä ja puhuvia hahmoja pelissä on loppujen lopuksi melko vähän, joten kolme merkittävää naishahmoa (Pääministeri Jinn, kapinallisten johtaja Reyna ja Kait Diaz) itse asiassa muodostavat melkein puolet pelin hahmogalleriasta. Heidät kaikki on kirjoitettu ja puettu asiallisesti, siinä missä mieshahmojen fysiikka on ilmeisesti edellisten pelien tapaan jopa koomisen yliampuvaa neliskanttisine leukoineen ja massiivisine vartaloineen. Ylipäätään seksi tai romantiikka on tästä pelistä todella kaukana, mikä on aivan valtavan virkistävää. Se ihmissuhdevuorovaikutus mitä pelissä tapahtuu, käydään lähinnä äidin ja tyttären, isän ja pojan sekä kolmen kaveruksen välillä.
Fenixien kotikartano on selvästi nähnyt parempiakin päiviä.
Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin elokuvallisten kerrontajaksojen voimalla. Kirjoittaminen on kelvollisen toimintaleffan tasoa, tarpeeksi mielenkiintoista ja vetävää jotta tarinaa jaksaa seurata, vaikkei siihen pääse dialogin tai merkityksellisten valintojen tasolla osallistumaan itse lainkaan. Tämä vähän vaikeuttaa samastumista JD:hen, joka tuntuu enemmän yhdeltä NPC:ltä muiden joukossa. Toisaalta pohdiskelutaukojen puuttuminen pitää tarinan rytmiä hyvin yllä, ja välillä standup-henkiseksi äityvä piikittely ryhmän sisällä saa hihittelemään ääneen.
Lähes loputon huumori sekä häkellyttävän kirkas ja runsas pelimaailma tasapainottavat rankempia ja järkyttäviäkin kohtauksia. Peli on erittäin splatter-henkinen, suolenpätkät ja lihaklöntit lentelevät, kameraan roiskahtaa milloin mitäkin limaa, liian lähelle eksynyt vihollinen saatetaan suristella moottorisahalla kahtia puolin ja toisin. Koomisesti överiksi teema äityy Buzzkill-aseessa, jolla ammutaan sinne tänne kimpoilevia sirkkelinteriä kohti vihollisia.
Splörts.
Pelimaailma on kuin silmäkarkkia, jossa pääsee esiin kaikkien mahdollisten tyylilajien estetiikka. Löytyy Skyrim-henkistä kapinalliskylää, 1800-luvun tiiliteollisuuskaupunkeja, ränsistyneitä barokkilinnoja, upeita alppimaisemia. Modernimpaa scifi-designia löytyy lähinnä hallituksen DeeBee-joukkojen ulkomuodosta. Hauskana yksityiskohtana nämä lainvalvojarobotit pudotetaan lentokoneista 12-sivuisten ropenoppien näköisissä kapseleissa.
Marcus ei ole erityisen tyytyväinen tomaattiviljelmänsä tuhoamisesta.
The Coalitionin tiimi on selvästi panostanut valtavasti pelimaailman runsauteen, joka paikka on tungettu täyteen kukkia, puita ja muita rehuja, pikkutarkkoja yksityiskohtia ja jyliseviä sääefektejä. Seuraa pieni PC-nörtin valitushetki: jos haluaa nostaa frameraten edes noin sataan, täytyy pudottaa iso osa kauniista sää- ja valaistusefekteistä pienemmälle. Tämä nyt ei toisaalta ole kovin suuri ongelma ellei satu omistamaan yli 60-hertsistä monitoria, ja hiukan suorituskykyisemmällä kokoonpanolla kunnollinen frameratekin onnistuu. Kaikilla ultra-asetuksilla peli kuitenkin pyörii tälläkin kokoonpanolla noin 60 fps:n päivitystahtia, ja multiplayer-moodi on lukittu tuohon nopeuteen.
Kyllä siinä vielä pari paikkaa on mihin saisi kukkapuskan tungettua.
Monipuolinen asevalikoima ei jää vain koristeeksi: pelaaja pääsee todella harjoittelemaan kaikkea haulikkotussauttelusta nopeaan sniputteluun.
Gears of War 4:n tarinamoodin parhaita puolia saattaa olla se, että se pakottaa pelaajan opettelemaan monipuolisesti pelissä tarjolla olevien aseiden käyttöä. Osaa parhaista aseista, kuten esimerkiksi pelin ainoaa kunnon tarkkuusammuntakivääriä, voi käyttää vain silloin kun sellainen löytyy maasta lojumasta vihollisten jäljiltä. Niihin ei voi ladata ammuksia ellei löydä samaa asetta uudestaan, joten kolmen aseen ja yhden kranaattislotin inventoryssa ei kannata hautoa yhtään tyhjäksi ammuttua superpyssyä. Ylipäätään taistelumekaniikka on viimeisen päälle toteutettu ja sujuva, ja tarjoaa yksityiskohdissaan haastetta olematta liian sekava.
Eniten skarppaamista saattaa vaatia kaksivaiheinen lataussysteemi: ei riitä, että kerran painaa latausnappulaa ja kuvittelee JD:n osaavan aina vaihtaa lippaan täydellisesti, ammattisotilas kun on. Kunkin aseen lataamisen jälkeen on parin-kolmen sekunnin vaihtoaika, jonka voi tietty antaa kulua rauhassa loppuun. Toisaalta, jos onnistuu painamaan oikealla hetkellä latausnappia uudelleen, ase latautuu nopeammin ja tekee seuraavalla lippaalla enemmän lämää. Lippaan tyhjenemisen onneksi kuulee aseen pitämän äänen muuttumisesta, ja aika nopeasti oppii kullekin aseelle oikean ajoituksen ilman että tarvitsee tuijottaa ruudun yläkulmaan ilmestyvää latauspalkkia. Jos mokaa tässä, pelaajahahmo jää kiroilemaan yrittäessään työntää jumahtanutta lipasta aseeseen. Varsinkin multiplayer-moodissa tällaiseen ei varmasti ole aikaa, vaikka aseelleen sadatteleva JD aika hellyttävä näky onkin!
Ammusten lisäksi mitään muuta pelissä ei tarvitsekaan keräillä – kaikki tapahtuu suoraviivaisesti pääquestin ympärillä, eikä harvakseltaan ripotelluista keräilyesineistä saa mitään bonusta itse peliin.
Ja juuri kun perusammuskelu alkaa kyllästyttää, eteen tulee huikean hauskoja väliepisodeja, joissa pääsee huristelemaan moottoripyörällä tai jytistelemään valtavan robotin puikoissa. Moottoripyöräkohtaus aiheutti spontaania hihkumista ja mahtavan adrenaliiniendorfiinipiikin. Sitä olisi voinut hyvin olla enemmänkin.
Moottoripyöräily Bäst.
Eikö tästä pelistä löydy mitään muuta vikaa kuin että se on vähän liiankin kaunis?
No, ehkä. Kameran pomppimista ei saa pois päältä, mikä on pieni ongelma. Liike on niin nopea ja jatkuva, että jopa minä tunnen oloni hieman epämukavaksi, enkä kuitenkaan normaalisti koskaan kärsi FPS-pahoinvoinnista. Ilmeisesti heiluva kamera kuuluu pelisarjan tyyliin, mutta taiteellisen valinnan tekeminen pelaajien hyvinvoinnin kustannuksella on vähän kyseenalaista. Aiheesta löytyi nopealla googlauksella melkoinen määrä foorumi- ja reddit-postauksia joissa itkeskellään samasta ongelmasta. Ei olisi iso työ laittaa Accessibility-asetuksiin mahdollisuutta kytkeä heiluvaa kameraa pois päältä, mutta ainakaan lähiaikoina muutosta ei ilmeisesti ole tiedossa.
Mutta on se vaan nätti.
Tämä valitettavasti kyllä aiheuttaa sen, että pelillä ei minulle tule olemaan uudelleenpeluuarvoa, eikä multiplayer houkuta riittävästi – maksulliset season passit karsivat jonkin verran kiinnostuneita pelaajia, ja pelaan ennemmin niitä shootereita mistä en saa päänsärkyä.
Toinen PC-pelaajan nillityskohta löytyy hiiren asetusten säädöstä: herkkyysasteikko on portaittainen nollasta sataan, ja jostain syystä vieläkin tuntuu että koko skaalaa ei pääse käyttämään millään modernilla pelihiirellä. En haluaisi ehdoin tahdoin pudottaa DPI:tä vain tätä peliä varten ja sotkea tähtäystäni muissa peleissä, joten jouduin pelaamaan koko pelin käytännössä hiiren herkkyys nollassa, kun jo asteikon ensimmäinen pykälä sai kameran liikkumaan ikävän nopeasti. Toki tämä on vain henkilökohtainen mieltymys, ja matalammalla DPI:llä pelaavalle ongelma lienee pienempi.
Eeppinen lopputaistelu megarobotilla!
Lopputulema
Kaikesta eeppisestä splatterista ja läpänheitosta huolimatta koko pelin sankarillisimman ja vaikeimman – ja no, liikuttavimman – hetken keskiöön nouseekin Kait, eikä siinä tilanteessa tarvita ketään hyvää tarkoittavaa Captain Americaa hosumaan etunenässä. Kerrassaan hienosti kirjoitettu kohtaus, josta monet kirjoittajat voisivat ottaa mallia siihen, kuinka miespäähenkilö voi hyvin astua sivuun ja ollakin se joka tarjoaa ystävälleen henkistä tukea vasta kun kaikki on ohi, sen sijaan että yrittäisi väkisin itse ratkaista tilanteen.
Pelin yleisesti katsottuna kepeään henkeen nähden yllättävänkin rankkaa loppua keventää onneksi vielä ilahduttava ylimääräinen lopputekstien jälkeinen kohtaus. (Protip – creditsit voi scrollata alas niin ei tarvitse odotella viittä minuuttia.) Tarina jatkunee vielä, sillä monta lankaa jäi ilmaan roikkumaan.
Tarinaan oli lopulta melko helppo päästä sisään, vaikka kokonaisuuden hahmottamiseen meni varmasti pidempään kuin edelliset osat pelanneelta. Lopun visuaalinen viittaus meni myös temaattisesti ohi – ymmärsin että tässä on nyt jotain tärkeää, mutta koska kyseistä symbolia ei muuten oltu käsitelty pelin aikana, se ei sanonut minulle mitään. Otin asiasta selvää ja hyvänen aika – nyt jäi oikeasti kiinnostamaan miten tarina jatkuu.
Well played, Coalition.
Kiitämme:
+ Hauskoja ja eläväisiä hahmoja
+ Tiivistä juonta, joka kulkee sujuvasti ilman ihmeempää tyhjäkäyntiä
+ Upean näköistä pelimaailmaa
+ HUDittomuuden tuomaa immersiota
+ Väkinäisen romanssin puuttumista
Moitimme:
– Pomppivan kameran poiskytkennän puuttumista
– Hiiren tarkkuuden säädön porrastusta
– Pelaaja ei pääse osallistumaan tarinan eteenpäinviemiseen
Arvosana: 
Kaikki Screenshotit: Alix Parkkinen
Peli saatu ilmaisena arvostelukopiona.
