Maailma on coolimpi hakkerin silmin – Arvostelussa Watch Dogs 2

Marcus Holloway on hakkeri, jota syytetään rikoksesta jota hän ei tehnyt. Yllättäen hän saa yhteydenoton hakkeriryhmittymä DEDSECiltä; jos Marcus murtautuu rikosrekisterin tietoja ylläpitävään järjestelmään ja poistaa omat tietonsa, hän pääsee osaksi ryhmää. Ja tietenkin saa puhtaan rikosrekisterin. Täydellistä murtautumista suorittaessaan Marcukselle selviää, miten paljon tietoa ihmisistä kerätäänkään, ja haluaa aloittaa taistelun yksityisyyden puolesta. Ja mikä onkaan parempi mahdollisuus taistella, kuin hipsterihakkerien riveissä? Salaliitto syvenee, huumori kukkii, ja Marcus pysyy aina yhtä coolina.

Ensimmäinen Watch Dogs oli mun mielestä aivan mahtava. Siis ideana. Hakkerointia, kapinointia yhteiskuntaa vastaan, yksityisyyden puolesta. Loistava idea. Mutta toteutus ontui reippaanlaisesti, pelissä oli monia ongelmia, se oli kovin ankea eikä mun mielestä aiheen koko pontentiaalia käytetty hyväksi. Peli oli pelinä ihan hyvä, mutta pettymys kaikkien odotusten jälkeen. Mutta nyt Ubisoft on selkeästi itsekin herännyt ekan osan ongelmiin ja tarjoaa Watch Dogs 2:ssa kaiken mitä aiheesta voi odottaa, ja hieman vielä enemmän.

Kansalaisten valvonta ja kaikenlaiset ihmisistä tietoa keräävät rekisterit ovat jo nyt arkipäivää, ja valvonnan lisääntyessä myös keskustelu aiheesta nostaa päätään. Asia on monelle ahdistava. Watch Dogs 2 onnistuu kuitenkin luomaan rennon hipsterimaailman, jossa kaiken yksityisyystaistelun rinnalla biletetään ja viljellään huonoa huumoria. Ja vaikka isoja asioita vastaan taistellaankin, on aina aikaa pienille sivutehtäville. Kukapa nyt ei kaveria auttaisi? Tai nauttisi pienestä sivullisten jekuttamisesta? Tehtävät on suunniteltu pilke silmäkulmassa, joten pelaajalla on varmasti hauskaa. Puhun nyt kokemuksesta, sillä yksi “autojekku” oli niin hauska, että hihkuin riemuissani koko tehtävän ajan, ja harmitti vietävästi kun se loppui.

Tehtäviin kuuluvia rakennusmurtoja voi suorittaa joko kokonaan sniikkaamalla, tai ns. suoralla toiminnalla, eli vihollisia ampuen. Kaikenlainen hiippailu ja piileskely on mulle ollut jotenkin aina kovin vaikeaa (näkisittepä minut Megazonessa!), sen sijaan teen näyttävän sisääntulon ja toivon että saan ammuttua kaikki viholliset ennenkuin oma terveys pettää tai ammukset loppuvat. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä helpommaksi tuon näyttävän sisääntulon teko yleensä muuttuu: aseet ja taidot ovat parantuneet, mutta viholliset eivät ole kehittyneet samaa vauhtia. Tässä pelissä kuitenkin alusta asti viholliset ovat olleet tavallista älykkäämpiä, taitavampia ja kulkevat huomattavan suurissa laumoissa. Ja kun ihan ensimmäisessä tehtävässä vastassa on iso joukko aseistettuja vartioita, ja Marcuksella on aseenaan vain jonkinmoinen itse kyhäämä pallo kuminauhassa (?!?), on pakko opetella hiiviskelemään. DEDSECin yhteistyö tuo mukanaan mahdollisuuden tehdä aseita itselleen 3D-tulostimella, tosin sekin vaatii rahaa. Onneksi rahaa saa aina helposti; käyt vain hakkeroimassa sitä ohikulkijoilta kadulla.

Pelimaailma näyttää todella hyvältä, ja tutkittavaa riittää. Itse tykkäsin erityisesti hakkerianimaatioista, joita näytetään pelaajalle heti päävalikosta alkaen. Nämä ovat siis sellaisia, joita esimerkiksi kaikissa leffoissa näytetään kun puhutaan hakkeroinnista. Tiedättehän, trollfaceja ja pääkalloja lumisadetaustalla, ja muita vastaavia taideteoksia. Todella simppeli juttu, vähän korni, mutta tuo heti tiettyä fiilistä. Erityismaininnan peli ansaitsee myös vahvasta yksisarvisten läsnäolosta: esimerkiksi DEDSECin päämajan ulkopuolella on iso yksisarvismaalaus ja sisältäkin löytyy sateenkaaren väreissä oleva yksisarvisenpää. Joko ymmärrätte, miksi niin tykkään pelin tunnelmasta? Tykkäsin myös suuresti pelin äänimaailmasta, vaikka huonona puolena pitääkin todeta, että radiokanavien soittolistat ovat liian lyhyitä.

Toki pelissä on ongelmansa. Esimerkiksi takaa-ajotilanteissa voi (ja pitää) hakkeroida esimerkiksi kaivonkansia räjähtelemään tai liikennevaloja sekoamaan niin, että liikenteeseen aiheutuu kaaos, jonka varjolla itse pääsee ajamaan karkuun tilanteesta. Tämä on kuitenkin ainakin alkuvaiheessa tosi hankalaa, ja sorminäppäryyttä vaativaa. Erityisesti ongelmaksi muodostuu kamerakulma. Koin itse karvaasti sen, ettei räjäytystä kannata tehdä auton edessä, koska silloin ajaa itse syntyneeseen kuoppaan, tai pahimmillaan räjäyttää myös oman autonsa. Pelaajan pitää siis kääntää kameraa, ja hakkeroida auton taakse. Kuulostaa vielä yksinkertaiselta, mutta kun samaan aikaan pitäisi ajaa eteenpäin törmäämättä mihinkään, tulee hakkeroinnista melkoinen haaste.  Tietystihän auton voisi pysäyttää hakkeroinnin ajaksi, mutta se tuokin meidät pelin toisen haasteen äärelle: pelin poliisivoimat ovat aggressiivisia ja ajavat ainakin yhtä lujaa ja hullusti kun pelaaja itse. Pelissä on samantyyppisiä tilanteita kuin esimerkiksi GTA:ssa, eli kun tekee jotain tarpeeksi näkyvää, saa poliisit peräänsä, ja niiden karistamikseksi pitäisi päästä karkuun ja piiloutua. GTA:han verrattuna tämä on kuitenkin huomattavasti hankalampaa, koska poliisit todella ajavat lujaa ja yrittävät koko ajan suistaa pelaajan auton tieltä. Piiloutuminen on myöskin hankalaa, koska poliisiautojen lisäksi peräänsä saa helikopterin, jonka karistaminen on kovin haastavaa.

Myönnettäköön, että yhdessä takaa-ajokohtauksessa jouduin pyytämään mieheltäni apua. Hän on pelannut uusimman GTA:n läpi (kahdesti) ja on siis aikamoinen guru mitä tulee autopeleihin ja niiden takaa-ajoihin. Hän kommentoi, että pelin ajotuntuma on yllättävän hyvä, mutta takaa-ajo oli melkoisen haastava. Varsinkin kun kyseessä ei ole varsinainen autopeli. Sen verran vielä mainittakoon, että tässä pelissä autot kestävät aika paljon enemmän kolhuja kuin monissa muissa peleissä. Tämä on tietysti todella hyvä asia, koska vaikka takaa-ajon alkaessa yrittäisi ajaa tarkasti ja törmäämättä mihinkään, muuttuu tilanne nopeasti siihen “ihan sama, pakko päästä karkuun, ei haittaa vaikka ajoin juuri kallionkielekkeeltä alas” -tyyppiseen ajamiseen.

Tuttavapiirissäni on monia retropelaajia, joiden kanssa tulee usein muisteltua “niitä hyviä aikoja”, ja esimerkiksi 90-luvun alun pelejä. Usein keskustelussa muistellaan aikaa, jolloin ei ollut automaattista tallennusta, eikä pelissä juurikaan kerrottu pelaajalle mitä hänen pitäisi tehdä. Watch Dogs 2:ssa on hieman näitä konsepteja nähtävissä. Missioita ei juuri selvitetä, eikä pelaajalle aina ole selvää mitä pitäisi tehdä. Onko vastassa ystäviä vai vihollisia, pääseekö Marcus itse sniikkaamaan sisään vai pitäisikö käyttää jumpperia, onko etsitty asia salkku, sulakekaappi vai sähköposti… Nostalgista vai turhauttavaa, sen saa jokainen päättää itse.
 

Itseäni harmittivat myös pelin tallennukset. Peliä ei voi itse tallentaa, vaan autosave hoitaa kaiken. Mutta siinä missä muut pelit tallentavat aina kun jotain merkittävää tapahtuu, tämän pelin tallennus on nirsompi. Esimerkinä tehtävä, jossa on selkeästi kaksi erillistä, merkittyä osaa: ensin sisään rakennukseen pitää lähettää jumpperi, eli pieni kauko-ohjattava laite, jonka kautta Marcus voi etänä hakkeroida menemään. Näin avataan esimerkiksi sähkölukkoja ja suoritetaan hakkerointitehtäviä, jotka eivät vaadi fyysistä läsnäoloa. Tämän jälkeen peli ilmoittaa, että eka osa tehtävästä tehty. Tämän jälkeen jumpperi kutsutaan takaisin, ja Marcus menee itse sisään suorittamaan niitä fyysisiä hakkerointeja. Jos vartijat huomaavat jumpperin, ne yleensä potkaisevat sitä, jolloin laite hajoaa ja palautuu automaattisesti Marcukselle. Pienen odottelun jälkeen laitteen voi ohjata takaisin sisälle. Kun vihdoin on saanut jumpperilla tehtyä kaiken mitä pitää, suuntaa Marcus sisään. Vartijat kuitenkin huomaavat ison miehen halpommin kuin pienen kauko-ohjattavan laitteen, ja surutta (ja helposti) ampuvat Marcuksen. Kun Marcus tointuu ampumisesta, voi taas yrittää uudestaan… mutta tässä vaiheessa pelaaja huomaakin, että Marcuksen välikuolema on myös resetoinut tehtävän, ja se pitää aloittaa alusta jumpperin ohjailun kera. Turhauttavaa!

Ongelmista huolimatta huomaan koukuttuneeni peliin hyvinkin tehokkaasti. Ehkä turhautunutta kiroilua irtoaa enemmän kuin muiden pelien seurassa, mutta olen huomannut että vaikeiden tehtävien kanssa kannattaa yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Kaiken kaikkiaan peli on kokonaisuutena niin hyvä ja koukuttava, että pienet turhautumisetkaan eivät saa lopettamaan pelaamista.

+ Rentous

+ Huumori

+ Kunnon hakkerifiilis

– Tehtävänannot epäselviä

– Välillä vaikea hahmottaa, mitä kaikkea voi hakkeroida, miten se tehdään ja mihin se vaikuttaa

– Alusta asti vaativat vastustajat

Todellinen nörttityttö