Nörttitytöistä löytyy hurja määrä aktiivisia digipelien harrastajia. Peliviikon kunniaksi on aika palata hetkeksi takaisin lapsuuteen ja muistella, mistä koko innostus pelaamiseen alkujaan lähti. Mitkä ovat niitä retropelejä, joita pikkunörttien kotona pelattiin? Kuka innosti kirjoittajamme alunperin pelaamaan? Millaisia tunteita pelaamisen aloittaminen nörttitytöissä herätti? Miten lapsuuden pelaaminen muovasi ja inspiroi nörttityttöjämme?

Jonas (pelaaja vuodesta 1989)

dragonwars

Lerpuilla tarjoiltu Dragon Wars muistutti myyntipakkaukseltaan läheisesti pöytäroolipeliä. Kuva: Jonas Mustonen

En valitettavasti päässyt suuriin sukupolvikokemuksiin mukaan NES-konsolin tai Commondore 64:n kanssa, mutta muistelen lämmöllä kahta ensimmäistä videopeliäni.

Ensimmäinen oli Day of the Pharaoh, jossa pelailtiin muinaisessa pyramidien ja faaroiden Egyptissä. Tässä pelissä rakennettiin valtavaa omaisuutta oman Niiliä seilaavan purtensa herrana ja vapaan markkinatalouden sankarina, mätkittiin jokirosvoja päähän melalla, laajennettiin haaremia, köröteltiin vähän ammuskelemassa naapurikansoja sotavankkureilla ja seikkailtiin (tietysti ansoitetussa) pyramidissa. Olen myöhemmin kuullut, että pelin esittämä kuva muinaisesta Egyptistä ei ollut ehkä totuudenmukaisin. Peli itsessään ei ollut niitä hauskimpia, mutta se tarjosi kummallisen upottavan kokonaisuuden.

Toinen peli, jonka parissa haaskasin tuhottomasti aikaa oli Dragon Wars. Kannessa kaksi öljystä kiiltelevää muskelisoturia, mies ja nainen, taistelevat lohikäärmettä vastaan. Boris Vallejon kaikista kuvituksista se on ehkä yksi tahdikkaimpia. Peli itsessään oli suuri fantasiaseikkailu, joka alkaa sankarien matkalla pyhään maahan, mutta jonne päästyään nämä joutuvatkin heitetyksi vankileirille. Täältä on sitten paettava ja lopulta kukistettava tyranni Namtar. Ensin täytyy tietenkin kahlata läpi kokonainen manner, useampia kaupunkeja ja luolastoja ja varustauduttava asianmukaisesti. En tiennyt tuolloin ollenkaan, miten tälläisiä tietokoneroolipelejä pelataan, mutta varhaisesta lapsuudestani saakka pelaamani oikeat roolipelit valmensivat kuitenkin ymmärtämään seikkailemisen peruskonsepteja, loitsuja yms. Tämä oli myös ensikontaktini eeppiseen Gilgameš-runoelmaan. Dragon Wars ryöstöviljeli viittauksia mesopotamialaisiin myytteihin. Mm. kauhea Humbaba saa surmansa seikkailijoiden toimesta ja alamaailman kuningatartakin käydään moikkaamassa. Dragon Wars oli erikoinen yhdistelmä D&D-tyylistä fantasiaa ja mytologiaa, ja syy siihen, miksi myöhemmin luin esim. Gilgameš-eepoksen useampaan kertaan läpi.

Anna (pelaaja vuodesta 1991)

blackcauldron

Screenshot “Possupelistä” eli The Black Cauldronista.

Isä kantoi ensimmäisen tietokoneemme kotiin 90-luvun alussa. Se oli lainassa isän töistä ja sitä käytettiin alkuun lähinnä tärkeisiin asioihin, kuten äidin gradun kirjoittamiseen. Pian siitä kuitenkin tuli naapuruston nähtävyys, ja isä näytti tietenkin lapsille pari esimerkkipeliä. Ensimmäinen peli, jota näin pelattavan oli joku ajalle tyypillinen ensimmäisen persoonan räiskintäpeli, jossa ammuskeltiin pensaan takaa sotilaita ja varottiin ampumasta siviileitä.

Halusin tietysti päästä kokeilemaan pelaamista itsekin, mutta isä oli sitä mieltä, ettei räiskintäpeli sopinut niin pienelle lapselle. Niinpä hän sitten kaiveli jostain Sierran kehittämän ja Disneyn julkaiseman klassikkopelin The Black Cauldron. The Black Cauldron -seikkailupeli perustuu Lloyd Alexanderin samannimiseen kirjaklassikkoon, joka kulkee suomeksi nimellä Hiidenpata. Minä en kuitenkaan tuntenut sitä kummallakaan näistä nimistä, vaan kutsuin sitä Possupeliksi, koska pelin näkyvin elementti oli pelin alussa ruudulla satunnaisesti juoksenteleva vaaleanpunainen pikselipossu. Pelin varsinainen juoni kehittyy oleellisesti tämän possun karkumatkan ympärille.

Isin sylissä tätä sikaa sitten jahdattiin oikein olan takaa. Haastavaksi homman teki tietysti se, että vaikka Possupeli olikin yksi ensimmäisiä graafisia seikkailupelejä, annettiin hahmolle kävelemistä monimutkaisemmat komennot tietysti käsin kirjoittamalla, englanniksi. Pelasin peliä myös yksin tuntikausia vain kävellen paikasta toiseen, ihaillen pikselimössömaisemia. Varhaisissa Sierran seikkailupeleissä oli myös vihollisia, jotka saattoivat vaikkapa syödä protagonistin, joten hauskaa riitti välillä pelkästään niitä karkuun juostessa. Vähän myöhemmin pyysin isää kirjoittamaan ylös tärkeimmät komennot, kuten “open door”, joita hakkasin sitten kirjain kerrallaan komentoriville, jotta voisin kävellä vielä vähän pidemmälle virtuaalimaailmassa.

Kuusivuotissyntymäpäivääni mennessä oli jo täysin ilmeistä, että sydämeni oli iäksi omistettu peleille. Kun isä kysyi, mitä haluaisin lahjaksi, oli vastaus ehdottomasti vastajulkaistu sixpack Sierran King’s Quest -pelisarjasta. Pian sen jälkeen ilmoitinkin jo isälle, että haluan koodata oman pelin. Valitettavasti projekti kuitenkin tökkäsi siihen, etten edelleenkään osannut kirjoittaa, eikä isäkään osannut ohjelmointia minulle opettaa. Tämä haave kuitenkin ohjasi minut lopulta tietotekniikan opintoihin, ja nyt teen väitöskirjaa, vaikken vieläkään ole harjoitustöitä kummempaa peliä toteuttanut.

Minna Mari (pelaaja vuodesta 1992)

covertaction

Sid Meyerin agenttipeli Covert Action on tehnyt moneen vaikutuksen. Screenshot pelistä.

Ensikosketuksen peleihin sain joulukuussa 1992, jolloin vanhempani ostivat minulle ensimmäisen tietokoneeni. Se oli käytetty, eikä kovin tehokas, mutta täydellinen asioista ymmärtämättömälle seitsemänvuotiaalle tytölle. Koneen mukana tuli Prince of Persia 2 -peli, josta tuli sitten se ihan ensimmäinen pelikokemukseni. Pelin tunnelma oli mystinen, ja muistan vieläkin elävästi pelin äänimaailman. Valitettavasti en päässyt pelissä kovin pitkälle, ja ensimmäinen luola koitui kohtalokseni. Sokkelo oli liiankin sokkeloinen, ja miekkailevat luurangot liian pahoja vastuksia. Kaikkein pahinta olivat seinästä sinkoavat veitset, jotka seivästivät prinssin, jos hyppäsin liian lähelle seinää!

Onneksi seuraavia pelikokemuksia ei tarvinnut kovin montaa viikkoa odottaa, sillä tietokoneista ja pelaamisesta innostunu vanhempi serkkuni antoi minulle joululahjaksi kasan pelejä. Se olikin ehkä paras joululahja ikinä! Joukossa oli sellaisia herkkuja kuin Schorched Earth, Winter Games, Street Rod 2, sekä Covert Action, jota muuten pelaan vielä nykyäänkin. Covert Action on legendaarisen pelintekijän Sid Meierin luoma jännittävä ja haastava agenttipeli. Pelaaja on CIA:n agentti, joka vihjeiden perusteella matkustaa ympäri maailmaa ja etsii lisää johtolankoja liittyen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Johtolankoja voi etsiä esimerkiksi kuuntelemalla puheluita tai jopa murtautumalla rakennuksiin. Tasaisin väliajoin agentti kutsutaan pomon puheille, joka myös jakaa ylennyksiä eli nostaa agentin sijoitusta ranking-listalla. Rakennuksiin murtautuessa vastassa oli vihollisia, jotka piti ampua. Koska olin nuori ja viaton, halusin aina ajatella, ettei viholliset oikeasti kuolleet, vaan että agentti ampui vain nukutusnuolia, ja että nuo vihulaiset heräsivät sitten myöhemmin, kun oma agenttini oli jo poistunut paikalta. Voi sitä pienen pelaajan viattomuutta!

Kun nuo ensimmäiset pelit sain jouluna 1992, en osannut vielä yhtään englantia. Niinpä hienoimmaksi lahjaksi noiden pelien keskuudesta nousi Ports of Call, jonka serkkuni oli suomentanut. Vaikka olen myöhemmin ymmärtänyt, miten tuo temppu tehtiin, olen edelleen varsin otettu kaikesta vaivannäöstä. Suomennoksen ansioista tätä “laivapeliä” tulikin pelattua todella paljon. En päässyt siinä(kään) kovin pitkälle: laivani tuppasivat usein uppoamaan ja samalla upottivat hyvin alkaneet bisnekseni. Pelin ideana on johtaa laivanvarustamoa, jonka rahtilaivat seilaavat maailman merillä. Pelaajan ohjeiden mukaan ne vievät lastia satamasta toiseen ja toivottavasti tuovat samalla varustamolle reilusti rahaa. Helppoa se ei ollut. Ongelmia tuottivat esimerkiksi aikarajajoitukset, myrskyt, merirosvot ja erilaiset karikot. Haastavinta pelissä oli kuitenkin laivan manuaalinen ohjaaminen satamissa. Yleensä laivoille sai sovittua automaattisen satamaanviennin tai sieltä poistuonnin, eli pelaajan ei tarvinnut tehdä itse mitään. Mutta aika ajoin peli ilmoittikin, että sataman saattoalukset olivat lakossa (tai pelaajan varustamolla ei ollut tarpeeksi rahaa niille maksamiseen), joten pelaajan piti hoitaa laiva satamaan tai sieltä pois ihan itse. Jotkut satamista olivat helppoja, mutta osa oli kunnon labyrintteja. Ja kun ohjattavana on iso laiva, ei se liiku kovinkaan sulavasti, eikä ainakaan pysähdy tai vaihda suuntaa nopeasti.

Seuraavien vuosien aikana pelivarastoni täydentyi, ja erityisesti kaksi peliä veivät sydämeni: Master of Magic ja Colonization. Ideahan näissä kahdessa pelissä on hyvinkin samankaltainen: tutkitaan uutta maailmaa, valloitetaan ja perustetaan kaupunkeja, rakennetaan noista kaupungeista kukoistavia metropoleja sekä yritetään enemmän tai vähemmän rauhanomaisin keinoin selviytyä maailmasta muiden hallitsijoiden rinnalla. Colonization valloittaa uutta mannerta (perustuu vahvasti Amerikan löytämiseen ja siihen liittyviin ilmiöihin), kun taas Master of Magic (tai tuttavallisemmin MoM) sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa elää mitä erilaisempia olentoja. Näitäkin pelejä pelaan edelleen. Colonizationista tuli uusittu versio Civilization IV:n kaverina, mutta jotenkin tunnelma ei ollut sama. Toisin sanoen, en uuteen versioon koukuttunut yhtä tehokkaasti kuin aikoinaan alkuperäiseen.

Muistelen lapsuuden pelikokemuksia suurella lämmöllä. Pelaaminen on yksi niistä asioista, jotka ovat kulkeneet mukana lapsuudesta aikuisuuteen asti. Lapsena pelasin ehkä enemmän kuin ikätoverini, ja nykyään olen kunnon pelinörtti. Uskon kuitenkin oppineeni paljon pelaamisen kautta. Esimerkiksi mainitsemani Colonization opetti paljon Yhdysvaltojen historiasta ja sai minut kiinnostumaan Amerikan alkuperäiskansoista. Ja tietysti pelaaminen auttoi suuresti englannin oppimistani. Motivaatio oppimiselle oli ihan erilainen, kun halusi oikeasti ymmärtää, mitä pelissä puhutaan. Jossain vaiheessa lapsuuttani myös vanhempani huomasivat, että pelaaminen oli mieleistä minulle ja sen avulla opin paremmin. Niinpä sain joululahjaksi esimerkiksi erilaisia pelien muotoon tehtyjä kielikursseja (tällaisia käytettiin meillä myös koulussa) sekä aivan mahtavan Encarta Encyclopedia -tietosanakirjan! Sen yhteyteen oli rakennettu erilaisia pelejä ja tietokilpailuja, joissa testattiin sitä, kuinka hyvin artikkelien asiat oli sisäistänyt. Sieltä tarttui päähän paljon pientä nippelitietoa, jolla on vielä aikuisenakin ajoittain päässyt pätemään.