Milla Paloniemi: 112 osumaa - sarjakuvataiteilijan päiväkirja (Arktinen Banaani 2016), kansikuva.

Milla Paloniemi: 112 osumaa – sarjakuvataiteilijan päiväkirja (Arktinen Banaani 2016), kansikuva.

Mm. Kiroileva siili -sarjiksista tunnettu taiteilija Milla Paloniemi julkaisi kesällä sangen avoimen teoksen, suorastaan paljastuskirjan, nimeltä 112 osumaa – sarjakuvataiteilijan päiväkirja.

Paloniemi pitää sarjakuvablogia En vaan osaa, ja osa (liekö suurin osa) teoksen sisällöstä on julkaistu alun perin blogissa. Taiteilija koki kuitenkin materiaalinsa menevän niin kuumottavaksi, että ei halunnut julkaista sitä suoraan netissä vaan pienen jäähdyttelytauon jälkeen kirjana.

“Kuumottavaa materiaalia” ei tässä ole pelkkä mainoskikka, vaan sarjakuvataiteilijan päiväkirja on todella avoin tilitys raastavistakin ihmissuhdekuvioista, ihastumisen euforiasta ja epävarmuuden angstista. Paloniemi ei säästele itseään kuvatessaan päiväkirjan tapaan lähes päivittäin tunnetilojaan ja suhteiden etenemistä. Mukana on Tinder-kokeiluja, yhden yön juttuja, verhotusti kuvattuja julkkiksia ja Paloniemen sisäisen elämän avaamista niin nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin.

 

Ihmissuhdekiemuroissa

Koin itse teoksen kolmessa osassa: Ensin päähenkilö-Milla selvittelee eron jälkeistä elämäänsä, kokee niin sinkkueuforiaa kuin suruakin, ja on ihastunut – nimettömiksi ja hahmottomiksi jääviä ihastuksia tuntuu olevan vaikka kuinka monta, ja jossain vaiheessa minun oli pidettävä lukemisesta taukoa tämän intensiivisen ryöpytyksen keskellä.

Ihastumisten puinti jatkuu, koska Milla päättää pysyä sinkkuna tutkiakseen itseään: nyt ihastuksia ja erilaisia säätötyyppejä aletaan erotella ja lukijankin on helpompaa hahmottaa, missä mennään, kun puhe on esimerkiksi linnusta tai koirasta (piirretty myös nimensä mukaisiksi!) anonyymien tunteiden kohteiden sijaan.

Kirjan loppupuolella kolme ihmistä nousee muita tärkeämmiksi. Millan viettäessä myös enemmän aikaa jokaisen näistä kanssa päiväkirja saa lähes jännityskertomuksen muodon – romanttisen jännityksen tietysti – lukijan halutessa selvittää, miten tässä käy!

Teoksen nimi, 112 osumaa, on viittaus Tinderiin – päähenkilön Tinder-matchluvut sen kun kasvavat halki koko kirjan. Osuman ottaminen viittaa tietysti myös haavoittumiseen ja luku 112 hätänumeroon. Päähenkilölle käykin kirjan kuluessa onnettomuus, joka olisi voinut olla kohtalokas.

Ihmissuhteet voivat olla kamppailua, etenkin sisäistä. Kirjoittajan ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Ihmissuhteet voivat olla kamppailua, etenkin sisäistä. Kirjoittajan ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Päähenkilö kuvailee olevansa romanttisen rakkaustarinan kaavaan kasvanut. SinäMinät, Reginat, Kauniit ja rohkeat sun muut intohimoisesta romanttisesta rakkaudesta tarinoivat tahot ovat epäilemättä vaikuttaneet odotuksiin rakkaudesta. Samaan aikaan päähenkilö miettii, haluaako edes pysyvää suhdetta vain yhden ihmisen kanssa, ja suuren rakkaustarinan kaipuuta on ironisoitu lisäämällä “LOL!”-huomautuksia valittuihin dramaattisiin kohtiin.

Päähenkilö pohdiskelee itsekin sitoutuneen, tyynen parisuhteen ja intohimoisen kiihkeän mutta toisaalta myös pettymystä ja kärsimystä sisältävän parisuhteen (tai rakastumisen) eroja. Teoksessa on roppakaupalla samastumiskohteita ja pohdittavaa romantiikasta kiinnostuneelle ja ihmissuhdekiemuroissa seikkailleelle lukijalle. Itseäni puhutteli eniten tässä suhteessa teoksen aitous: jonkinlainen draaman kaari koetaan kyllä, mutta lukiessa ei tullut tuntua kaavamaisuudesta tai osoittelevaisuudesta. Opettavaisuudesta puhumattakaan!

 

Monipuolista ilmaisua

Paloniemen tyyli on monipuolinen ja nautittava. Osa materiaalista on hiottua, osa luonnosmaista. Erityisesti pohtivat ja seesteiset sarjakuvastripit on tehty selkeiksi ja realistisemmiksi, kun taas karikatyyrimäiset kuvat ja esimerkiksi juuri Kiroilevasta siilistä tuttu sarjakuvamainen ilmaisu liittyvät yleensä voimakkaisiin tunnepurkauksiin.

Sarjakuvan sisältö ja tyyli kulkevat Paloniemellä käsi kädessä muutenkin. Teoksessa pohditaan paljon sosiaalisen median ja nykyisten viestintävälineiden merkitystä: mitä tarkoittaa, kun se tyyppi tykkäsi postauksestani, tai kuinka piinaavaa on odottaa vastausta viestiin, kun tietää että se olisi periaatteessa mahdollista saada välittömästi… Suosikkini on strippi, jossa päähenkilö lähettää viestin ja saa vastaukseksi tykkäyspeukun, joka syöksyy nyrkkeilyhanskana älypuhelimesta mottaamaan päähenkilölle mustan silmän. Kuinka loistavasti kiteytetty tilanne, jossa odottaa tärkeältä ihmiseltä merkityksellistä ja sykähdyttävää viestiä, ja vastauksena on yleinen, mitäänsanomaton kuvake!

Peukutus! Kiva tapa huomioida toinen, etenkin jos sattuu olemaan kiire, mutta joissain tilanteissa voi tuntua tylyltäkin! Kirjoittajan ottama kuva

Peukutus! Kiva tapa huomioida toinen, etenkin jos sattuu olemaan kiire, mutta joissain tilanteissa se voi tuntua tylyltäkin! Kirjoittajan ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Blogiarvioissa on todettu, että paikoittain tekstausta oli vaikeaa lukea. Itse en kirjaa lukiessa kokenut näin, vaikka kyllähän tekstikin on välillä yhtä nopeasti luonnosteltua kuin kuvatkin.

Luonnosmaisuus kertoo myös sarjakuvataiteilijan varmuudesta. Sarjakuvaruudut elävät eri kokoisina ja vuotavat toisiinsa: puhekuplat ja hahmojen ääriviivat käyvät luontevasti ruutujen laitojen yli. Joillakin sivuilla ruutuja ei ole piirretty ollenkaan. Huomio keskittyy ilmaisuvoimaisen piirrosjäljen myötä hahmojen ilmeisiin ja teksteihin, jotka ovat välillä yhtä lailla viihdyttäviä tai vakavia, jopa surumielisiä pohdintoja.

 

Seksuaalisuus ja taide

Katsaus historiaan: 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ajateltiin, että nainen on kuin köynnös, joka tarvitsee miehen jonka ympärille kasvaa. Nainen luovana taiteilijana, esimerkiksi kirjailijana, oli ristiriitainen ajatus: katsottiin, että nainen ei pysty olemaan taiteilija, ei ainakaan kieltämättä itsestään jotain olennaisia puolia, kuten seksuaalisuutta. Naistaiteilija ajatuksena sekoitettiin usein johonkin asiaan liittymättömään, miesmäisyyteen, rikollisuuteen, prostituutioon…

Paluu tähän päivään. 112 osumaa -sarjakuvapäiväkirjaa on ihanaa lukea, koska siinä ei kyseenalaisteta lainkaan sitä, etteikö Milla Paloniemi olisi taiteilija. Hänen taiteilijuudessaan ei ole mitään epäselvää eikä ristiriitaista. Se on pikemminkin fiilistelyn asia.

Tunteista puhumisen vaikeus ja välttämättömyys. Kirjoittaman ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Kirjoittaman ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Seksuaalisuus on teoksessa myös avoimesti esillä: yhden yön jutut, seksi ja ihmissuhdesäätäminen useamman ihmisen kanssa, sensuaalisuus ja tunteet. Paloniemi on itse verrannut teosta Bridget Jonesiin ja Sinkkuelämää-sarjaan. On helppoa nähdä, miten tärkeä Sinkkuelämää on ollut tällaisille teoksille. 112 osumaa -kirjassa ei ole uhrattu ajatuksen puolikastakaan sille, että seksisuhteet ja useamman ihmisen treffailu esimerkiksi samalla viikolla olisi jotenkin huono asia.

Taiteilijuus ja seksuaalisuus ovat myös kytköksissä toisiinsa. Taiteilijaelämä liittyy jo sinänsä vapaaseen seksuaalisuuteen, boheemielämään. Suomalaisessakin taiteilijatraditiossa voi nähdä porvarillisuuden vastustamisen, joksi myös vapaat seksisuhteet ja yhteen ihmissuhteeseen sitoutumattomuuden voi laskea. Seksuaalisuuden katsotaan myös olevan lähde, josta luovuutta ammennetaan. Paloniemen päähenkilökin toteaa usein, että hänellä on luomisen pakko eli tarve ilmaista kokemansa tunteet taiteena; toisaalta hän myös kokee, että ihmissuhdeangstaaminen vie hänen energiaansa ja pitäisi vain unohtaa “miehet” ja tehdä taidetta.

Useampaan kertaan teosta lukiessani minulla alkoi soida päässä Ismo Alangon Taiteilijaelämää-biisi, jossa käytetään huumeita, haaveillaan asemasta taiteen kaanonissa ja arvellaan, että pitää taas rakastua päättömästi, jotta taiteen tekeminen sujuisi. Selkeästi taiteilijamyyttien kanssa pelaaminen luonnistuu 2010-luvulla naistekijältä ihan samaan malliin.

 

Kuva on kirjoittajan ottama teoksesta 112 osumaa.

Linnun “kiekutikiek” on puhekuplien suosikki-ilmauksiani. Kirjoittajan ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Avoin (päivä)kirja

112 osumaa on hätkähdyttävän häpeilemätön teos. Päähenkilö on kolmikymppinen nainen, joka kokee jatkuvia, voimakkaita ihastumisia, angstaa onko tunne molemminpuolinen ja voiko omaa tunnetta paljastaa toiselle osapuolelle, saa euforisen onnenaallon kun ihastuksen kohde lähettää viestin ja sitten taas syöksyy mustiin syövereihin kuullessaan, että samainen ihastus on nähty kaupungilla toisen kanssa.

On pakko ihmetellä, millaista uskallusta ja itsensä alttiiksi panemista vaatii esittää itsensä tällaisessa valossa. Teos on kuitenkin tehty johdonmukaisesti yleisön reaktioita ajattelematta. Päähenkilö kyllä välillä itse kommentoi tekemisiään toteamalla “hanki elämä”, mutta ei puolustele tai selittele tapahtumia. Hän vain elää.

“Hanki elämä” on sinänsä myös mielenkiintoinen toteamus, kun kirja on täynnä uusien ihmisten tapaamista, ystävien kanssa hengausta, tempauksia, seksiä, matkoja… jos päähenkilö-Millalla ei ole elämää, kellä sitten? Tietysti kehotuksen takana on se ajatus, että hänen ei pitäisi jäädä märehtimään asioita vaan (ilmeisesti) koko ajan liikkua eteenpäin, tehdä mielenkiintoisia asioita toisensa jälkeen jäämättä kehenkään ihmiseen roikkumaan.

Kirjoittajan ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Lopulta on perin inhimillistä ihastua ihmisiin, toivoa saavansa viettää lisää aikaa heidän kanssaan ja olla ihmeissään, kun tunteet eivät käy toisen kanssa yksiin. Kirjoittajan ottama kuva teoksesta 112 osumaa.

Kirjassakin mainitut romanttiset tarinat usein pohjaavat juuri tällaiseen märehtimiseen. Joku päähenkilön kohtaama ihminen on onnistunut tekemään lähtemättömän vaikutuksen ja vaivaa päähenkilön mieltä koko ajan. Romanttisen tarinan kaavaan tosin yleensä kuuluu, että juonen edetessä paljastuu tunteen olevan molemminpuolinen, ja myös päähenkilö on jäänyt vaivaamaan rakastumisensa kohteen mieltä.

“Hanki elämä!” on päähenkilön yliminän häpäisyä: “katso nyt itseäsi, miten teet kaiken väärin!” Teos sinänsä ehkä toimii suorastaan häpäisyä vastaan. Päähenkilö on niin avoin ja toistaa samoja, häpeilemättömiä tunnekulkuja, ettei kenellekään jää aseita, joilla panetella. Päähenkilöstä, ja sitä kautta tekijästä, ei voi paljastaa mitään: kaikki on jo pöydällä.