Pokemon GOlla voi olla myös vaikutusta parisuhteeseen. Nörttityttöjen pokemonviikon starttaa nyt kasa kertomuksia siitä, kuinka pokemon GO on vaikuttanut parisuhteeseen.  

Mia Meri

Pokémon Go julkaistiin heinäkuun puolivälissä ja monet pelaajat kiisivät hakemaan pelin jo ennen kuin se julkaistiin Suomessa. Perheessäni Joonas ehti ensimmäisenä peliin ja minä hankin sen samana iltana. Seuraavana päivänä joukko kavereitamme mukaanlukien Mikko ja Emmi tulivat kylään ropettamaan. Juoksin häthätään tunnin lenkin ja nappasin ekat pokemonini ennen kuin kiiruhdin kotiin kokkaamaan illallista ennen roolipelin aloittamista. Samana päivänä Emmi latasi pelin itselleen. Kun roolipelit oli pelattu ja kaverit heitetty ulos asunnosta katsoimme toisiamme Joonaksen kanssa. Nyt pikaisesti pokemetsälle ennen nukkumaanmenoa! Ja niin kirmasimme ulos. Pihalla törmäsimme Mikkoon ja Emmiin, joka oli jäänyt nappaamaan pokemonia etupihallemme. Niinpä kirmasimme nelistään talomme takana levittäytyvään metsään pokemoneja metsästämään.

Yritin aikoinani innostua Ingressistä, jonka pohjalle Pokémon Go on rakennettu, mutta peli ei jaksanut innostaa muutamaa viikkoa pidemmälle. Pelin idea oli jotenkin epämääräinen ja kahdestaankaan pelaamalla emme saaneet mitään aikaan pelissä. Pokemonissa kuitenkin idea on selvä ja pokemonit tuttuja ja meillä on oma kahdenkeskinen vitsipatteri muodostunut pokemonien ympärille. Psyduck on selvästi minun toteemieläimeni – kärsimmehän molemmat migreenistä ja olemme vähän kujalla. Farfetch’d purjoineen taas tulee esille joka kerta purjoja kotiin kantaessamme. Rakettiryhmän tunnusrunokin kajahtaa aina kun käy ilmi, että “meitä on kaksi…” Pokemonin pelaaminen on siis myös oman sisäpiirin ja hyvien muistojen ja yhteisen fanittamisen vaalimista.

Lisäksi Pokemon on tuonut elämäämme uuden harrastuksen eli kävelylenkit. Ihan yllättäen päivittäiset askelmääräni ovat lähteneet hurjaan nousuun kun ulos pitää lähteä ja joka paikkaan pitää mennä vähän pidempää kiertotietä, koska muna kuoriutuu ihan kohta kuitenkin.

Jos nyt jotain negatiivista pitää keksiä, niin olen vähän miettinyt, onko Pokémon Go jo tullut hieman yhdessäolomme tielle. Tyyliin, kyllä, vietämme paljon aikaa yhdessä ja intoilemme pokemoneista, mutta toisaalta pokemetsällä on vaikea keskittyä muihin jutunaiheisiin kun ihan kohta kännykkä taas pärähtää jo puskasta hyppää villi pokemon napattavaksi. Toisaalta peli on vielä todella tuore, joten eiköhän tilanne kohta tasaannu kun pokemonien ilmaantuminen ei aiheuta automaattista endorfiiniryöppyä ja ilonkiljahteluita ja pokepallon heittotekniikkakin harjaantuu, eikä vaadi niin paljoa keskittymistä.

Pokemon ei ole ensimmäinen parisuhdepelimme vaan olemme ennenkin pelanneet yhdessä pelejä kuten Lego-pelejä ja Marvel Ultimate Alliancea, mutta niiden kanssa on ollut se ongelma, että niitä ei ole voinut pelata ilman toista henkilöä. Nyt ei haittaa, vaikka peliä pelaisikin itsenäisesti – vaikka selvästi vahtaamme toistemme leveleiden kehittymistä ja yritämme edetä suunnilleen samaa tahtia ettei toinen karkaa liiaksi edelle. Mutta Pokemon Gossa on parasta juuri se, että peli antaa molemmille samat ilonaiheet ja antaa samanaikaiset onnistumisen kokemukset niin, että kumpikaan ei joudu odottamaan toista tumput suorina.

Pokemon Gosta on myös pakko sanoa, että tämä on aivan uskomaton peli yhteisöllisyyden puolesta. Omilla kotikulmillani on kaksi pokestoppia, johon aika usein illlalla joku laittaa kaksi samanaikaista lurea ja hiljalleen koko naapurustoni pokenpelaajat kerääntyvät pokestoppien ympärille. Lisäksi kaupungilla näkee koko ajan kaikenikäisiä ihmisiä, kaveriporukoita, pariskuntia ja perheitä lasten kanssa pokemoneja metsästämässä. En tiedä miten pitkäikäinen Pokémon Go tulee olemaan, mutta tämä kesä muistetaan ehdottomasti Pokémon-kesänä!

Pyysin myös miestäni Joonasta sekä kaveripariskuntaamme Mikkoa ja Emmiä kertomaan Pokémon Gosta parisuhdepelinä. Jutun lopussa myös muutama ystävämme kertoo, millaista on kun puoliso ei innostukaan Pokémon Gosta. En voi edes kuvitella, miten hankalaa se olisi, sillä peli vie suhteellisen paljon aikaa ja huomiota ainakin näin alkuinnostuksessa.

Joonas Laakso

Minä en pidä kävelemisestä. Olen ihan kohtuullisen urheilullinen, mutta pidän suorituskeskeisemmästä hikoilusta (boulderointi) tai koordinaation harjoittamisesta (skeittaus). Käveleminen on minusta tylsää. Se on kuitenkin ainoaa liikuntaa, mitä voin helposti harrastaa puolisoni kanssa, minkä vuoksi sitä tulee kesäisin jonkun verran tehtyä. Se tuntuu silti ikävystyttävältä.

Odotin Pokémon Gon julkaisua lähinnä siksi että halusin saada Pokémon-pelin kännykkääni. Tiesin sen historiasta Ingressin kanssa, mutta silti en jotenkin osannut odottaa, miten mullistavaa ulkoilmassa liikkuminen pelin kanssa on. Käveleminen pokestoppien välillä ja puhelimen värähdyksen odottaminen yhdessä on jännää ja kivaa. Vaikka sitä vain keräisi metrejä kohti uusien hautomossa odottavien munien kuoriutumista, se tuntuu merkitykselliseltä. Kenenkään on turha tulla minulle ylpeilemään sillä, miten kokemukseni pelin kanssa on jotenkin “keinotekoinen” tai arvoton. Se on minun kokemukseni, ei se kuulu kenellekään muulle – paitsi siis tietysti niille kaikille muille Pokémonin pelaajille.

Pokémon on minulle nimenomaan yhteisöpeli. Pelaisin sitä varmaan itseksenikin, mutta parisuhdepelinä se on niin paljon parempi. Se on yhteinen harrastus, joka antaa syyn lähteä yhdessä kaupungille kävelemään, ja josta riittää puhuttavaa ja ihmeteltävää. Pelissä on varsinainen yhdessä suorittaminen pelin sisällä melko pienessä, tosin tärkeässä, roolissa. Ihmissuhdearvo tuleekin pelin ulkopuolelta, kokemuksen jakamisesta. Snorlaxin sieppaaminen on toki siistiä sinänsä, mutta sen jakaminen sinua todella ymmärtävien ihmisten kanssa on niin paljon parempaa.

Tuntuu suorastaan maagiselta, miten kaupunki ja kaupunkilaiset ovat muuttuneet minun kokemusmaailmassani tänä kesänä. Ajatus, että en jakaisi sitä puolisoni kanssa, on mahdoton.

Reetta Järvenpää

Meillä meni molemmilla Pokemon välittömästi överiksi. Ensimmäisen viikon aikana kävelimme lähipuistossa niin paljon, että puoliso sai marssimurtuman.

Olisi kammottavaa, jos kumppani ei ymmärtäisi tai hyväksyisi innostustani. Joo onhan se vähän pöljää hipsiä kilometritolkulla mielikuvitusolentojen perässä, mutta onneksi en joudu pöljäilemään yksin.

Mikko Meriläinen

Pokémon GO on meille liki täydellinen peli: pitkät kävelyt kuuluvat jo valmiiksi erityisesti viikonloppujen ohjelmaan. Itselleni motivaatio kävelylle lähtemiseen on kuitenkin toisinaan kiven alla – tai pitäisi varmaan sanoa “on ollut”. Pokémonien tultua kuvioihin kävelyreitit ovat kutsuneet välillä useammankin kerran päivässä. Netflix & chill -henkiseen iltaohjelmaankin on tullut hyvää vaihtelua.

Kun peli ilmestyi, suhtauduin tyttöystävän intoiluun vähän huvittuneesti. Pokémonit eivät ole varsinaisesti olleet osa omaa lapsuuttani, poislukien teini-iän näennäisironinen diggailu. Huomasin kuitenkin pian olevani vähän kateellinen, vanha puhelimeni kun ei jaksanut pyörittää peliä. Tyttöystävä suhtautui kuitenkin nurinaani myötämielisesti, ja sain pelata hänen puhelimellaan. Pelikokemus muuttui jaetuksi, ja sekös ilahdutti. Ostin uuden puhelimen viikkoa myöhemmin, Pokémon GO:n asensin muistaakseni bussimatkalla puhelinkaupasta kotiin.

Tyypillisesti pelaan eri pelejä paljon enemmän kuin tyttöystäväni, mutta Pokémon GO on pyöräyttänyt tämän asetelman hauskasti ympäri – olen täysi aloittelija häneen verrattuna. Uskoisin sen olevan itselleni ja parisuhteen pelaamisdynamiikalle terveellistä vaihtelua.

Tähän mennessä parhaat parisuhdekokemukset Pokémon GO:n parissa on koettu mökkimatkalla. Kävely aurinkoisena kesäpäivänä venähti 11 kilometrin mittaiseksi pokémon-jahdiksi saaristoidyllissä, metsämansikoineen kaikkineen. Kotiin mökiltä lähdettäessä pysähdyimme valtaamaan läheisen kylän salin. Kun kihisimme voitonriemusta ja vaihdoimme fist bumpeja ja äärimmäisen katu-uskottavia “Helsinki represent” -henkisiä lauseita vanhan puukirkon edessä, tajusin lopullisesti Pokémon GO:n olevan loistavaa parisuhdeviihdettä.

Emmi Lounela

Latasin Pokemon Go:n heti kun kuulin sen olevan mahdollista, innostuin naurettavan paljon, ja kävelin ensimmäisen viikon aikana noin 40 kilometriä pelatessani sitä. Mikko-parka tuli muutamalle kävelylle mukaan ilman peliä ja kateellisena keräämistäni monstereista, mutta oli kyllä hyvin kärsivällinen pelaamiseni suhteen (etenkin kun sai napata välillä pokemoneja puolestani). Viikon päästä sillä olikin jo uusi puhelin ja siinä peli ladattuna, ja yhteiset pokemonkävelyt muuttuivat mielekkäämmiksi kun kumpikin sai pyydystää omat poksunsa.

Olen aina tykännyt käydä pitkillä kävelyillä. Pokemon Go kuitenkin moninkertaisti kävellyt kilsat, ja sen motivoimana ulos on aiempaa helpompi lähteä vähän ankeammallakin säällä. Mikko on myös helpompi houkutella kävelylle mukaan kun luvassa on uusia pokemoneja tai gymien valtausta. Noin kolmessa viikossa käveltyjä kilometrejä on minulla rekisteröitynyt peliin reilusti yli sata. En tiedä kuinka pitkään peli jaksaa innostaa, mutta ainakin tällä hetkellä se saa minut liikkeelle varsin tehokkaasti.

En usein jaksa keskittyä paikallaan pelattaviin peleihin kovin pitkäksi aikaa. Kännykkäpelejä en pelaa yleensä juuri ollenkaan. Me pelataan Mikon kanssa jonkin verran PC-pelejä yhdessä, mutta tuntia-paria pidempään en kuitenkaan niidenkään ääressä jaksa istua. Pokemon Go on kuitenkin siitä erilainen peli, että paikallaan ei tarvitse eikä oikeastaan edes juuri voi istua, että peliä voi pelata. Täydellistä! Meillä on ollut ennestäänkin tapana käydä pitkillä kävelyillä, mutta nyt tulee helposti kierrettyä vielä yhden (ja ehkä vielä yhden) mutkan kautta, kun munan kuoriutumiseen vaadituista kilsoista puuttuu ”enää pari”. Ympäristöstä löytyy myös uusia nurkkauksia, sisäpihoja ja syrjäkatuja, joille ei ole ennen tullut eksyttyä koska ne eivät ole matkan varrella minnekään. Pokemon Go:n ansiosta näiltä omien reittien katveeseen jääneiltä kulmilta voikin löytyä yllättäviä taideteoksia tai muistomerkkejä, joita ei olisi muuten tullut löydettyä.

On hauskaa, että muut pelaajat yleensä tunnistaa helposti kaupungilla. Etenkin siinä vaiheessa, kun pysähdytään samalle lurelle tai nappaamaan samaa pokemonia, vaihdetaan yleensä vähintään tietäviä katseita ja hymyjä, ehkä pientä rupattelua pelistä. Tällainen yhteisöllisyyden ja välittömyyden tunne julkisessa tilassa on uutta ja tosi ilahduttavaa. Eiköhän peli näin synnytä uusiakin parisuhteita tänä kesänä, mikäs sen söpömpää kuin löytää rakkaus samaa Charmanderia napatessa! (No, realistisuuden nimissä, todennäköisemmin samaa Drowzeeta napatessa…)

Mikon kanssa parasta pelissä on ehdottomasti olleet yhteiset gymien valtaamiset. Kun saa raivokkaiden yhteishyökkäysten jälkeen asettaa omat otukset salin kunkuiksi, on high fiveissa hupaisan todellista voitonriemua.

__________________________

POKEMON NO GO?

Riikka:

Kaverit kertoivat, että olivat alkaneet pelata sellaista kivaa mobiilipeliä, jossa kierrellään paikasta toiseen ja kerätään Pokémoneja. Mainitsin asiasta miehelleni, että voisinpas itsekin kokeilla mokomaan. Hänen vastauksensa taisi olla ensin tasoa “Ei saatana…” Ei oikein fanita Pokémoneja. Lopulta sain “luvan” pelin lataamiseen, kun vetosin lasten kanssa ulkoiluun. “Siinä tapauksessa saat ladata sen, että käyt poikien kanssa kävelyllä. Et saa nauttia yhtään siitä pelistä!” En ole edes mikään kovin aktiivinen pelaaja, mutta silti mies näyttää aina niin maansa myyneeltä, kun kerron innoissani, että löysin lyhyen matkan aikana kaksi Zubatia tai Staryun Helsingin keskustasta.

Merli:

Latasin pelin innoissani ja pelailin ja hypetin sitä pari päivää. Mies päätti kokeilla myös sitä, heitti varmaan kolme palloa ja totesi pelin tylsäksi. Sen jälkeen olen kuullut siitä kuinka mihinkään ei voi mennä ilman, että kaikki puhuvat vain pokemonista ja kuinka jokainen matka mihinkään tulee nykyään vain tuijotettua kun muut pelaavat pokemonia. Ei ole kuulema itsellä mitään pelaamista vastaan, mutta syvä ulkopuolisuuden tunne painaa enemmän. Ymmärrän toki, että pokemonhype on juuri nyt ollut varmaan kovimmillaan ja jos siitä ei ole itse kiinnostunut niin jää varmaan hieman ulkopuoliseksi. 

Karoliina:

Latasin Pokémonin jo ennen kuin virallinen julkaisu Suomessa ehti tapahtua. Mahtavaa!

Lapsuudesta tutut television taskuhirviöt oli vihdoin mahdollista kerätä omaan taskuun puhelimella, jonka voi kuvitella olevan henkilökohtainen Pokedex. Olin varma, että elämänkumppanikin innostuisi kanssani Pokémon-jahdista, sillä kukapa voisi vastustaa kaikenlaisia suloisia hirviöitä. Hänellä ei kyllä ole älypuhelinta ja hän on hieman liian vanha, että Pokemoniin liittyisi hänellä lapsuuden nostalgiaa.

Pian sainkin huomata, että maaperä oli hedelmätöntä Pokémon-intoilulleni. Häntä ei haittaa, että pelaan (paitsi silloin kun yhteinen pyörämatka pitäisi pysäyttää koska “selvästi tässä on lure”) tai se että intoilen pelistä, mutta kieltämättä on itselle aika mälsää kun yrittää innoissaan kertoa kuinka löysi iltalenkiltä kolme uutta Pokemonia ja vastassa on vain ohi katsova ilme, joka yrittää esittää hieman kiinnostunutta.