Aino Räsäsen Helena-sarja (1945‒1978) kertoo Junkkerin suvun ja kartanon vaiheista kolmen sukupolven kautta. Teosten päähenkilöt ovat kauniita ja oman arvonsa tiedostavia naisia, jotka kokevat elämänsä ilot ja surut miesten rinnalla. Aikanaan hyvin suositut teokset poikivat 1940- ja 50-luvuilla myös neljä elokuvaa.

”- Eivät tytöt riijustele nykyaikana, Irmeli kohautti ruskettuneita olkapäitään.

– Jestas, mitä ne sitten tekevät?

– On poikaystävä ja on tyttöystävä. Tajuatko?

– En, en yhtään. Kautta maailman ajan on riijattu, seurusteltu, kuherrettu ja viimein otettu se oikea ja väärä.”

Helenan suku (1967), s.13

Innostuin lukemaan Aino Räsäsen 12-osaisen Helena-sarjan katsottuani ensimmäiseen neljään romaaniin perustuvat elokuvat läpi useita kertoja (elokuvista lisää tekstin loppupuolella). Tämänkaltaiset naisille suunnatut rakkausromaanit eivät ole koskaan olleet lukulistallani korkealla. Olin kuitenkin elokuvia katsoessani luonut tiettyihin hahmoihin siteet ja halusin nähdä, miten nuo hahmot kehittyisivät ajan kuluessa. Sarja toimi hyvänä vastapainona alkukesän työpäiville ja jokavuotinen kevätfiilis rinnassakin sai romantiikannälkäänsä nautittavaksi jotain kevyttä ja ihanaa.

nörttitytöt 1Kevyt, kesäinen ja maalaisromanttinen ovatkin avainsanoja kuvaamaan Helena-sarjaa. Suurin osa kirjojen tapahtumista keskittyy kesään, joka maalaiskartanossa on työteliäintä ja sukurikkainta aikaa. Junkkerin kartanoon kokoontuu vuosien varrella niin sukulaisia monessa polvessa kuin myös ystäviä läheltä ja kaukaa. Raskaitakin teemoja, kuten lapsen menetystä tai aviopuolison kuolemaa, käsitellään melko nopeasti ja kevyesti. Tärkeintä on päästä murheista eroon, pettymyksistä yli ja elämässä eteenpäin.

On myös asioita, joita Helena-sarjassa ei käsitellä. Homoseksuaalisuuteen viitataan huumorinomaisesti jossain sivulauseessa pohdittaessa, miksi mies ei ole vielä löytänyt itselleen vaimoa, mutta mitään selkeää seksuaalivähemmistöön kuuluvaa hahmoa ei teoksissa ole. Tämän en näkisi johtuvan yksinään teosten ajallisesta kontekstista – homoseksuaaliset teothan poistuivat rikoslaista vasta 1971. Näkisin taustalla vaikuttavan tietynlaisen ”maaseudun hiljaisuuden”, asioista vaikenemisen konservatiivisessa ympäristössä. Vanhoissa suomalaisissa elokuvissa maaseudun kyläyhteisöt olivat varsinaisia juorupesiä, missä mikään tapahtuma ei pysynyt salassa. Kuitenkin itse maaseudulla kasvaneena tunnistan tietynlaisen hiljaisuuden verhon, joka peittää taakseen asioita, jotka koetaan hankaliksi tai jopa hävettäviksi puhua. Ylipäätään maaseudun konservatiivisuus, joka herraskartano-Junkkeriakin ympäröi, on selvästi havaittavissa teoksista.

Kirjat luettuani selailin Petra Klintrupin väitöskirjaa (Kaksi tähteä – komeetta ja tähdenlento, 2011, linkki väitöskirjaan), joka käsittelee Aino Räsäsen ja Hilja Valtosen teosten kautta naistenviihteen asemaa suomalaisella kirjallisuuden kentällä sekä sitä, millä tavoin kahden kirjailijan teokset ottavat kantaa oman aikansa yhteiskunnallisiin keskusteluihin ja rakenteisiin liittyen esimerkiksi naisten asemaan. Räsäsen osalta Klintrup keskittyy Soita minulle, Helena –teokseen, joskin sivuaa myös kahta seuraavaa osaa sarjasta. Hän luokittelee Helena-kirjat romanttisen rakkausviihteen kategoriaan, joka tarjoaa naisille mahdollisuuden käsitellä omia tunteitaan kirjallisuuden kautta ja myös irtautumaan hetkeksi arjesta. Jatko-osat ovat Klintrupin mukaan vielä enemmän perheromaaneja, joissa tarinoita käsitellään jonkin ajankohtaisen teeman kautta; esille nousee vahvasti esimerkiksi 60-luvun nuorison vapautuva seksuaalisuus suhteessa aiempien sukupolvien tiukempaan moraalikoodiin.

nörttitytöt 2Klintrup kirjoittaa, kuinka Soita minulle, Helena toimi sodanjälkeisessä Suomessa terapiana etenkin naisväestölle. Teos olikin yleisömenestys, vaikka kriitikot eivät sitä arvostaneet. Klintrup tulkitsee kiinnostavasti Soita minulle, Helenan ja Helenan hahmon itsensä utopistiseksi ideaaliksi, jota naiset saattoivat ihailla ja joka auttoi eheytymisessä sodanjälkeisessä yhteiskunnassa. (Klintrupp 2011, 16.) Räsänen tarjoaa levähdyshetken arjesta ja idyllin, jossa onnea, kauneutta ja rauhaa on saatavilla. Kiinnostavasti siinä missä sarjan muut osat kytketään omaan aikaansa tuomalla esiin merkittäviä tapahtumia kuten jatkosota ja vuoden 1969 kuulento, Soita minulle, Helena sijoittuu aikaan, jota ei Klintrupin mukaan ole todellisuudessa 1900-luvun alun Suomessa koettu. (Klintrup 2011, 108‒109.) Tämä osaltaan lisää ensimmäisen osan fantastisuutta ja romanttisuutta seuranneiden osien arkisuuteen verrattuna.

Räiskyvät naiset kolmessa polvessa

Näin pitkän kirjasarjan aikana ehtii tottua ja rakastua joihinkin hahmoihin, joille ei haluaisi tapahtuvan mitään pahaa. Heille toivoo täydellistä elämää Sen Oikean kanssa. Toki on myös hahmoja, joiden poismeno ei kosketa, koska hahmot eivät ole napanneet mielenkiintoon kiinni, mutta rakastettujenkin hahmojen kohdalla voi käydä niin, että se mitä heille tapahtuu, ei olekaan se mitä lukijana toivoo. Odotukset uutta kirjaa kohtaan olivat kuitenkin lukiessa aina kovat ja se osaltaan vahvisti lukuprosessin tunnepohjaa. Naapurini saivat nauttia väliin hyvin kovaäänisistäkin kommenteista, kun henkilöt käyttäytyivät idioottimaisesti, tai kun tilanteet päättyivät juuri niin kuin niiden pitikin.

nörttitytöt 3Kirjasarjan päähenkilöt ovat Junkkerin naiset kolmessa sukupolvessa, erityisesti Helena, hänen nuorin lapsensa Päivi ja Helenan vanhimman tyttären Eevan tytär Irmeli. Helena on sarjan kantavana voimana kiinnostava hahmo. Tykästyin Petra Klintrupin tulkintaan Helenasta utopistisena ideaalina: naisena, joka omaa naisille oletetut hyveet, kuten uhrautuvuuden ja lempeyden, hyväksyy paikkansa aviovaimona ja äitinä, mutta on toisaalta myös aktiivinen toimija ja haastaa sukupuolensa rajoja urheilemalla, tekemällä päätöksiä ja toimimalla vastoin yleistä mielipidettä välittämättä juoruista. (Klintrup 2011, 21‒22.) Läpi sarjan Helena hoitaa kodin ja perheen, mutta ottaa myös itsekkäästi oman aikansa nauttiakseen luonnosta ja vanhemmiten matkustelee myös ulkomailla.

”Sinä aamuna Helena lähti aikaisin ratsaille. Ehkä hän katsoi parhaaksi jättää nuoret omiin oloihinsa. Sitä paitsi keväinen tie houkutteli. Miksi olla äiti ja anoppi ja isoäiti, kun sai samaan hintaan olla pelkkä Helena ja samoilla läpi metsän ja yli niityn kauas Soisalon rannoille asti!”
Helena kuuntelee (1962), s.63

Yli 30 vuoden aikavälillä kirjoitetut teokset heijastavat ajan ja asenteiden muuttumista – ihmisten kokemat tunne-elämykset sen sijaan eivät muutu, kuten ei myöskään kokemus puhtaan, koskemattoman luonnon kauneudesta. Vaikka viimeinen Helena-kirjoista kuvaa 1970-lukua ja hyvin erilaista maailmaa kuin (utopistista) 1900-luvun alkua kuvaava Soita minulle, Helena!, tunnistin lukiessa monia asioita, jotka pätevät yhä 2010-luvulla ja erityisesti maaseudulla. Oma lukukokemukseni olikin vahvasti oman maaseudulla kasvamisen kokemuksen kyllästämä. Metsien, peltojen ja soiden lähistöllä eläneenä minulle utopistista idylliä ovat ennemmin olleet kaupungit monine mahdollisuuksineen ja persoonallisuuksineen. Maaseutu, niin rakas kuin se minulle on, on ollut jotain, mistä täytyy poistua elämään nuoruutta kaupunkiin, kun taas Helena-sarjan naiset tuntevat olonsa kaikkein kotoisammaksi Junkkerin mailla.

Helenan jäljissä kulkevat Päivi ja Irmeli omaavat kaikki samat perushyveet ja luonteenpiirteet kuin Helena, mutta koska heidän nuoruuteensa sijoittuu vapautuvampaan yhteiskuntaan ja aikaan, he vaikuttavat toimissaan paljon räväkämmiltä kuin aiempien sukupolvien naiset. Päivin vuoristoradalla kulkeva rakkauselämä saa uutta väriä, kun hän päättää ostaa kirja- ja kemikaliokaupan ja ryhtyy yrittäjäksi.

nörttitytöt 4Päivin tarina on mielestäni sarjan kiinnostavin: huolimatta avioliitosta Elämänsä Miehen ‒ omasta mielestäni väärän miehen ‒ kanssa. Päivi ei pysty täyttämään kaikkia yhteiskunnan hänelle asettamia odotuksia, sillä Päivistä ei tule äitiä alkaneiden raskauksien päätyttyä keskenmenoon ja siten hän omistautuu enemmän työlleen. Myöhemmin hän osallistuu myös kylästä kaupungiksi kasvaneen yhteisön kehittämiseen hallintotöissä. Junkkerissa tätä ei pidetä epäonnistumisena, mutta Päiviä säälitään lapsettomuuden vuoksi, sillä hän ei pääse toteuttamaan hoitoviettiään täysillä. Lisäksi Päivi näkee itsensä poikatyttönä ja vähemmän naisellisena koulutovereihinsa tai veljensä vaimoon Tainaan verrattuna. Vaikka hän on itsenäinen nainen, hän vertaa itseään jatkuvasti muihin, ”oikeisiin” naisiin. Luontoon liittyviä vertauksia käyttäen Päivi näkee itsensä kissankäpälänä orvokkien ja liljojen tai varpusena perhosten rinnalla. Siitäkin huolimatta Päivi sopeutuu elämään itseään tyydyttävällä tavalla. Vaikka lapsettomuus vaivaa häntä, hän omistautuu veljen- ja sisarenlapsilleen ja onkin Irmelin uskottu ystävä.

Irmeli edustaa sukupolvea, joka alkoi kyseenalaistaa esimerkiksi seksuaalimoraalia. Hyvänä esimerkkinä toimivat seuraavat sitaatit Helenan ja Irmelin suhtautumisesta seksiin:

”- Et ole vielä pieniin päin?
Helena säpsähti. Kirsti satutti hänelle epävarmaan, arkaan kohtaan. Hän oli itse mielessään ajatellut tätä asiaa ja posket polttaen säikähtänyt ajatusta, ettei hän olekaan oikea nainen, sillä ei vielä kertaakaan hän ollut kuumennut Erkin mukaan. Velvollisuudesta ja ollakseen tuottamatta Erkille mielipahaa hän oli tälle antautunut, mutta kuin ulkopuolella itsensä, ja oli iloinnut päästessään jälleen omiin unelmiinsa ennen unen tuloa. Unelmiinsa kuin nuoret tytöt. Ja sellainen hän tunsi vielä olevansa.”
Soita minulle, Helena! (1945) s. 117

”[- -] olen saanut mokomasta seksistä aivan tarpeekseni kuin myös olemattomasta rakkaudesta. Hiiteen koko roska!

– Tyttö, tyttö hoi, Päivi tuntui vallan säikähtäneeltä.

– Kyllä sinä vielä tarvitset niin seksiä kuin rakkauttakin.

– Ja jos vielä tarvitsenkin, niin tottavieköön löydän vuodekumppanin kenenkään asiaan puuttumatta.”

Helenan terveiset (1969), s. 28

On mainittava, että Helenan suhtautuminen seksiin Erkin kanssa on yllä kuvatun kaltaista, mutta hänkin kokee ”naisellisen täyttymyksen” lopulta avioiduttuaan Jarin kanssa, vaikka sitä ei kirjassa kerrota. Sotia edeltävät sukupolvet eivät kuitenkaan puhu asiasta suorin sanoin, vaan seksi kuului vain aviovuoteeseen avioparin väliseksi asiaksi. Irmeli sen sijaan ei epäile puhua asiasta suoraan tädilleen tai isoäidilleen. Vaikka hänen ensikokemuksensa seksin saralla ovat pettymyksiä, hän ei anna niiden vaikuttaa omaan naisellisuuteensa tai hyveellisyyteensä. Pitäen Helenaa ja Päiviä esimerkkeinään Irmeli kokee tarpeen osoittaa olevansa vahva ja omavarainen nainen, jolle avioliitto ei ole tavoite ja haave. Kuitenkin ”oikean” miehen sattuessa kohdalle Irmelin elämä kääntyy perinteiselle avioliiton ja perheen linjalle. Irmeli ei tätä päätöstä kadu vaan on onnellinen liitossaan pienen pojan äitipuolena. Viimeisen kirjan kohdalla lukija väkisin jää pohtimaan, miten seuraavaa sukupolvea edustava Karukka, Artun ja Tainan hyvinkin räiskyvä teini-ikäinen tytär, tulee kokemaan samat tunteet ja yhteiskunnan odotukset lähestyvällä 1980-luvulla.

Helena valkokankaalla

Helena-romaaneista filmatisoitiin neljä ensimmäistä. Hannu Lemisen ohjaamassa Soita minulle, Helena! -elokuvassa (1948) pääosaa esitti Helena Kara. Helenan elämän miehiä näyttelivät vain 30-vuotiaana kuollut Rauli Tuomi (Erkki) ja Erkki Viljos (Jari). Viljos jatkoi roolissaan Jari Junkkerina myös seuraavassa elokuvassa …Ja Helena soittaa (1951), jonka ohjasi Lasse Pöysti. Helenan roolin oli perinyt Irma Seikkula ja sodan tapahtumien järisyttävää nuorta paria näyttelivät Jussi Jurkka (Arttu) ja Leena Häkinen (Elina). Pöysti ohjasi sarjaan myös seuraavan osan, Näkemiin Helena (1954), jossa Jurkan ja Häkisen rinnalle rooleihin nousivat Elina Pohjanpää (Päivi), Emma Väänänen (Helena) ja Eino Kaipainen (Jari). Viimeisessä filmatisoinnissa, Pää pystyyn, Helena (1957), Irma Seikkula palasi leskeksi jääneen Helenan rooliin. Päivin roolin peri sen sijaan Maija Karhi ja leskeksi jääneen Artun uutta rakkautta esitti Heidi Krohn (Taina). Viimeisen Helena-elokuvan ohjasi kaksi edellistä kuvannut Esko Töyri.

Helena-elokuvien kohdalla ei siis voi puhua näyttelijöiden osalta kovinkaan yhtenäisestä sarjasta. Näyttelijöistä ei sinällään tarvitse moitetta löytää, vaan kaikki suorittavat roolinsa kunnialla. Esimerkiksi Jussi Jurkka esittää Artun kehitystä sodan haavoittamasta miehestä kohti kunniallisempaa ja uskollisempaa aviomiestä kiinnostavasti, mutta myös sopivasti pilke silmäkulmassa. Komediennet Elina Pohjanpää ja Maija Karhi tuovat puolestaan hienosti esiin itsenäisen ja itsepäisen Päivin räiskyvän luonteen. Lisäksi kuten alkuperäisissä teoksissa, sarjan aloittava Soita minulle, Helena! vaikuttaa utopialta ja idylliltä, siinä missä kolme seuraavaa kuvaavat arkisempaa elämää Junkkerissa. Onpa Peter von Bagh löytänyt yhteneväisiä piirteitä ikuisten rakastavaisten kuvauksessa Soita minulle, Helenan ja Casablancan (1942) väliltä (Von Bagh 2005, 170). Romaanien adaptoinnissa on vedetty jonkin verran mutkia suoriksi, eivätkä kaikki juonenkäänteet toimi elokuvien tasolla, jolloin kirjat täydentävät elokuvien juonet. Filmeihin kannattaakin suhtautua enemmän hyvän mielen elokuvina, sillä vakavat asiat käsitellään kevyesti. Jos kaipaa kesäpäiville kevyttä romanttista viihdettä, ovat Helena-kirjat ja -elokuvat hyviä vaihtoehtoja siihen rooliin.

 

Kirjallisuus

Aino Räsäsen Helena-sarja, kaikissa kustantajana Karisto:
Soita minulle, Helena! (1945)
… ja Helena soittaa (1950)
Näkemiin, Helena! (1953)
Pää pystyyn, Helena! (1955)
Päivi, Helenan tytär (1957)
Helena ja etelän tyttö (1959)
Helena kuuntelee (1962)
Helena ei tottele (1964)
Helenan suku (1967)
Helenan terveiset (1969)
Helenan askeleissa (1974)
Helenan muisto (1978)

Klintrup, Petra: Kaksi tähteä – komeetta ja tähdenlento. Suomalaisen naistenviihteen asemointia – esimerkkeinä Hilja Valtonen ja Aino Räsänen. Väitöskirja. Oulun yliopisto, humanistinen tiedekunta, kirjallisuus. 2011. Linkki: http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-951-42-9521-8

Von Bagh, Peter: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.

Elokuvat Elonetissä

Soita minulle, Helena! (1948)
…Ja Helena soittaa (1951)
Näkemiin Helena! (1954)
Pää pystyyn, Helena (1957)