Harrasteiden perässä toiselle puolelle maailmaa matkaaminen on yleistynyt hirvittävästi vuosien mittaan etenkin lentolippujen halpenemisen ansiosta. Kun vielä teininä haaveilut venyivät lähinnä Vaasaan Rantarockiin asti, tällä hetkellä ei ole mikään mahdottomuus hypätä vaikka Saksaan musiikkifestivaaleille tai ehkä jopa San Diegon Comic Coniin – jos vain onnistuu saamaan lipun. Jos sukanvarteen on pystynyt jemmaamaan vähääkään säästöjä vuosien mittaan, saattaa budjettimatkailija päästä hyvinkin pitkälle tyhjentämättä täysin pankkitiliä. Mikseipä siis myös matkaisi katsomaan elokuvia!

Oman leffaharrastajuuteni tähänastisen unelmareissuni suunnittelu alkoi viime vuonna, kun seurasin sydän syrjällään ensimmäistä The Nitrate Picture Showta somen kautta. Yhdysvalloissa Rochesterissa New Yorkin osavaltiossa sijaitseva George Eastman Museum on yksi isoista yksityisistä elokuva-arkistoista maailmalla, ja se on elokuvien lisäksi keskittynyt arkistoimaan valokuvauksen kehityshistoriaa ja valokuvia. George Eastman oli valokuvajätti Kodakin perustaja ja Rochester on edelleen yrityksen kotipaikkakunta. Näiden lisäksi museolla on muun muassa oma elokuvien restaurointia, konservoimista ja käsittelyä opettava yksityinen koulunsa, sekä tietenkin oma elokuvateatteri, Dryden Theatre.

The Nitrate Picture Show -festivaalipassi (kuva: Sanna H.)

Miksi sitten reissata elokuva-arkistoon toiselle mantereelle? Onhan laadukkaita vanhoihin elokuviin keskittyneitä festivaaleja muun muassa Ranskassa (Toute la mémoire du monde Pariisissa), Italiassa (Il Cinema Ritrovato Bolognassa, Le giornate del cinema muto Pordenonessa) ja Saksassa (70 mm:n filmien festivaali Todd-AO Festival Schauburgissa). Kotoisessa Sodankylässäkin on yleensä tarjolla hyvä kattaus vanhoja elokuvia. Ratkaiseva viilaava ero on tietty esitysformaatti: yleensä elokuvafestivaaleilla esitetään moderneja, asetaatista (”safety film”) tai polyesterista tehtyjä filmikopiota tai digitaalisia esityskopioita, kun taas The Nitrate Picture Show’n koukkuna ovat alkuperäiset nitraattifilmit joiden valmistaminen loppui vuoden 1951 paikkeilla. Sitä ennen valmistuneiden elokuvien 35 mm:n alkuperäiset esitysprintit olivat nitraattia, jonka ominaisuuksista Elokuvateknillinen käsikirja vuodelta 1941 (s. 156-158) kertoo näin:

”Elokuvafilmin vaarallisuus on aiheuttanut ne ankarat määräykset, joita elokuvanäytännöissä on noudatettava. Filmit ovat tulenarkaa selluloidia. Niihin tarvittava selluloidi on valmistettu nitreeratusta, eli typpihapolla käsitellystä selluloosasta, johon on täyteaineena käytetty n. 10-15% kamfeeria. Filmi on pääasiassa nitrosellulosaa, siis jokseenkin samaa ainetta kuin n.s. pumpuliruuti. Tämä erittäin helposti syttyvä ja nopeasti palava aine joutuu elokuvakoneessa kulkemaan kovan kuumuuden kehittävän kaarilampun polttopisteen kautta kuva-aukossa ja syttyy heti tuleen, jos filmi kuva-aukossa pysähtyy tai liikkuu liian hitaasti.

 

Jos verrataan filmikaistaleen palavaisuutta samanlaiseen paperipalaseen, on filmin palamisnopeus n. 5 kertaa suurempi. Jos filmiä on paljon yhdessä kasassa, on palaminen räjähdyksenomainen. Filmin syttymislämpötila on n. 100 C, jopa allekin siitä, siis filmi syttyy samassa lämpötilassa, kuin vesi kiehuu.  – – [F]ilmi [voi] palaa aivan ilmattomassakin paikassa, sillä filmissä itsessään on osittain palamiseen tarvittavaa happea. Jos filmirulla sytytetään tuleen ja upotetaan veteen, palaa se veden allakin.”

Syy siihen miksei elokuvateattereissa nykyään näytetä nitraattikopiota on siis aika ymmärrettävä, sillä nitraattien esittäminen on itse asiassa kielletty suurimmassa osaa elokuvateattereita paloturvallisuuden takia. Yhdysvalloissa on nitraatilla vielä kolme mahdollista esityspaikkaa, Euroopassa muutama, Suomessa taas ei ole tällä hetkellä ehkä yhtäkään vakituista teatteria. Turvallisemmat filmimateriaalit korvasivat halvan, mutta riskaabelin materiaalin joka oli aiheuttanut elokuvateatteripaloja: Suomessa viimeksi Tampereella 1927 Imatra-teatterissa 21 ihmistä kuoli ja 27 loukkaantui kesken näytöksen syttyneessä tulipalossa. Jopa elokuva-arkistojen holveissa on syttynyt nitraattipaloja, viimeksi tänä vuonna Brasiliassa.

Nitraatilla on kuitenkin muutama ässä hihassaan, joita uudemmat filmimateriaalit eivät ole päihittäneet. Ensimmäinen näistä on isoin syy miksi kukaan tahtoisi elokuvafestivaaleille, jossa esitetään nimenomaan pelkkiä nitraattiprinttejä ja toinen on syy miksi printtejä on säilynyt vieläkin esityskuntoisina: filmimateriaalin omaperäinen hohto ja elävyys, vaikeasti uudemmalle materiaaleille kopioitava ”nitrate touch” ja yllättävän hyvä säilyvyys oikeissa (tarpeeksi kylmässä ja ilmastoidussa) olosuhteissa. Kunhan vain nitraattiprintit ovat saaneet säilyä arkistoissa: jos keloja eivät ole arkistopalot tai huono säilytys tuhonneet, niiden tuhona on saattanut olla käytäntö kopioda filmi talteen huonompilaatuiselle filmille (värifilmit jopa mustavalkoisena) ja tuhota alkuperäiset kelat tarpeettomina hyllytilan viejinä. Muutama The Nitrate Picture Showssa esitetyistä printeistä oli jo määrätty tuhottaviksi, mutta elokuvien nitraattiprintit olivat säilyneet henkilökunnan vastahankaisuuden ansiosta.

Nitrate Vault - cold store shelfs 2

Eräs nitraattia täynnä olevista holveista. (kuva: Sanna H.)

The Nitrate Picture Shown idea on näyttää nitraattifilmille kuvattuja elokuvia niiden alkuperäisiltä nitraattiesityskopioilta, koska nitraatti näyttää erilaiselta kuin uudemmat filmimateriaalit pääosin printin korkeamman hopeapitoisuuden ansiosta. Korkea hopeapitoisuus on ollut myös yksi syy tuhota keloja, koska hopean voi uuttaa ulos filmistä ja nitraatin käyttää uudelleen. Riippuen elokuvauksen tyylistä ja taidoista, etenkin mustavalkoinen elokuva voi näyttää nitraattiprintillä täysin erilaiselta kuin siitä kopioidulta uudemmalla filmimateriaalilla. Hopeapitoisuus voi saada valkokankaan todellakin välkehtimään kuin ”silver screen”, lisätä kuvan syvätarkkuutta ja yksityiskohtien näkyvyyttä sekä saada myös värit näyttämään erityisen loistavilta.

Osan elokuvista, kuten Polkupyörävarkaan (Ladri di biciclette, 1948) ja Hoffmanin seikkailut (The Tales of Hoffmann, 1951) olin jo nähnyt aiemmin ja jälkimmäisen jopa filmiltä, joten pystyin tekemään joitain vertailuja kopioiden välillä. Italialainen neorealismi ei näyttänyt kovinkaan välkehtivältä vaan aika tasaisen harmaalta varmasti kuvaustekniikan tai printin hopeamäärän takia, mutta Powellin ja Pressburgerin värikylläinen oopperafantasia (jonka printti oli eriskummallinen yhdistelmä osia nitraattia ja asetaattia) näytti jo alkutekstien aikana niin mahtavalta että nieleskelin hetken aikaa kyyneliä piiloon elokuvateatterin pimeydessä.

Parhaimmillaan nitraattiprintti hyvin kuvattuna ja käsiteltynä näyttää kuin katsoisi valkokankaalta järjettömän isoa animoitua öljyvärimaalausta 24 kuvaa sekunnissa. Ja mustavalkoinen elokuva voi näyttää siltä että se liki sokaisee: mielettömän hyvässä kunnossa olleen noir-elokuva Jeftyn kapakan (The Road House,1948) kopio näytti miten aikanaan b-elokuvana tuotettu teos voi olla uskomaton visuaalinen makupala hyvän tarinan lisäksi. Meksikolainen Enamorada (1946) oli taas tarinana täyttä romanttista överiyttä ja slapstickia, mutta hyvin säilyneenä nitraattikopiona se hohti lisäksi utuista toismaailmallista valoa.

linder2

Käsin väritetty nitraattikopio Max Linderin hupailusta La petite rosse (1909). (kuva: Sanna H.)

Pitkän viikonlopun aikana festivaalit sisälsivät kymmenen slottia, joista kahdessa oli myös lyhytelokuvia. Suurin osa elokuvista oli englanninkieliseltä kielialueelta, mutta jotain poikkeuksiakin onneksi oli: lyhytelokuvissa oli muun muassa sveitsiläinen animaatio rautatieverkoston kehityksestä. Kaikki printit eivät myöskään olleet ihan tavanomaisia esityskopioita, mukana oli yleistä julkaisukopiota edeltävä versio noir-klassikko Laurasta (1944) ja Oscareita jakavan elokuva-akatemian teettämiä mainosfilmejä Hollywoodista. Jännittävintä tietenkin oli, ettei esitettäviä elokuvia ole kumpanakaan vuonna julkistettu kuin ensimmäisenä festivaalipäivänä jolloin ohjelmiston sai käteensä, lisäksi sunnuntain viimeisessä esitysslotissa oli huipennuksena ”blind date with nitrate” eli tutummin sika säkissä -näytös. Edellisen vuoden laatuohjelmiston (alkuperäinen A Star Is Born, Casablanca, Black Narcissus) perusteella luottamus järjestäjien taitoon löytää mielenkiintoista katsottavaa oli onneksi järkkymätön.

Rochester: Dryden Theatre

Ovet auki nitraattien saloihin. (kuva: Sanna H.)

Festivaalin järjestäjät ovat painottaneet hyvien printtien löytämistä hyvistä ja mielenkiintoisista elokuvista, ensimmäisenä vuonna suurin osa printeistä oli George Eastman Museumin omia kappaleita, tänä vuonna iso osa oli lainakopioita ympäri maailmaa. Esityskopioissa oli ripaus eksotiikkaa: Blithe Spiritin (1945) esityskopio oli Martin Scorsesen henkilökohtaisesta kokoelmasta, Enamorada oli lainassa meksikolaisesta arkistosta ja äärettömän hyväkuntoinen kopio Brighton Rockista (1947) oli matkannut Rochesteriin Lontoosta. Kaikista eniten päänvaivaa oli järjestäjien esittelyiden mukaan aiheuttanut amerikkalaisen, vuonna 1928 valmistuneen mykkäelokuva Ramonan 88 vuotta vanhan printin saaminen lainaan ja sen esityskunnon varmistaminen. Klassisen Dolores Del Rion länkkärimelodraaman äärimmäisen harvinainen esityskelpoinen nitraattikopio oli toisen maailmansodan sotasaaliina päätynyt Saksasta Moskovassa sijaitsevaan Gosfilmofondin elokuva-arkistoon, josta kopio oli päässyt perille Rochesteriin vasta esitysviikolla!

Ongelma vanhojen kopioiden kanssa tietty on, että ne pitää tarkastaa, puhdistaa ja jopa korjata kela kelalta tai ruutu ruudulta, jotta niiden esittäminen onnistuisi. Filmi voi tuhoutua monella muullakin eri tavalla kuin käytössä tapahtuneen kulumisen takia: hyvissäkin säilytysolosuhteissa myös uudemmat filmimateriaalit voivat esimerkiksi kutistua. Festivaalien ohjelmakatalogin erikoisuus olikin elokuvien kutistumisprosentin ilmoittaminen: vähän yli yhden prosentin kutistuneita printtejä on mahdoton saada ajettua läpi normaalista elokuvaprojektorista, koska filmin sivuilla olevat reiät (perforaatiot) eivät sovi enää projektorin hammasrattaisiin. Pienempikin kutistumisprosentti aiheuttaa ylimääräistä hikoilua konehuoneessa, koska kutistuessaan filmi muuttuu epätasaisemmaksi ja vaikeammaksi saada näytettyä tasaisen terävänä, jos filmi vielä kulkee ongelmitta hammasrattaiden ja kuvaportin läpi.

Have you touched nitrate? #nitrateshow2016

A photo posted by George Eastman Museum (@eastmanmuseum) on

Elokuvafestivaalien ehdottomat sankarit löytyivät projektorihuoneesta: nitraatin esittäminen turvallisesti arkistokelpoisesti kahdella projektorilla vaati festivaaleilla kolmen ihmisen jatkuvaa läsnäoloa ja esityksen tarkkailemista – vähän erilaista kuin nykyteattereissa joissa näytös alkaa lähinnä play-nappia painamalla. Näytöksien alussa henkilökunta esitteli salin varauloskäynnit lentokoneiden heiluttelushow’ta matkien ja elokuvakoneen hoitajat esiteltiin jokaisessa näytöksessä.

Katsojille festarit olivat leppoisa kokemus: festivaalipassi kaulassa pystyi kävelemään näytökseen sisään miettimättä pahemmin jonottamisia (paitsi näytöksissä joissa tahtoi päästä tiettyyn erityisen hyvään istumapaikkaan) eikä viikonlopun aikana tarvinnut tuskastella katsottavien elokuvien valinnan kanssa. Vaikeuksia aiheutti lähinnä keksiminen missä vaiheessa ehtisi tutustumaan museon valokuvanäyttelyihin ja Eastmanin hienoon kartanoon, illat festaripassilaisilla olivat elokuvien lisäksi täytetty cocktail-mutusteluilla ja muilla tapaamisilla.

kaleidoscope

Ruutuja kokeellisesta Kaleidoscope-lyhytelokuvasta (n. 1925) (kuva: Sanna H).

Päivisin elokuvien välissä oli aikaa käydä hipeltämässä itse nitraattia: tänä vuonna uutena ohjelmanumerona oli mahdollisuus päästä itse tutkimaan luupin avulla nitraattiprinttejä valkoiset hansikkaat kädessä. Itse tein lämmintä tuttavuutta muun muassa tämän vuoden katalogin kannessa olevan värikkään Kaleidoscope-lyhytelokuvan kopion sekä Tuulen viemän esitysprintin kanssa. Tuulen viemää oli esillä myös arkistokierroksella, jonne erillisen lipun ostaneet pääsivät ihmettelemään kylmiä arkistoholveja joissa museon nitraattiarteet lepäsivät. Yksi osa kierroksesta oli päästä haistamaan pilaantumaan päässyttä nitraattia ja nähdä itse miten tolkuttomalla voimalla nitraatti palaa. Lisäksi elokuvien sivussa olisi voinut osallistua myös työpajaan jossa valmistettiin nitraattifilmiä. Festivaalipassin mukana tullut sälälaukku sisälsi festivaalien omat tulitikut joiden kanteen oli painettu ”do not strike near nitrate” – järjestäjien huumorintaju oli nerokkaalla tasolla!

Kannattiko sitten lähteä? Totta helkkarissa! Festivaali oli minulle ensimmäinen mahdollisuus nähdä nitraattiprinttejä esitettävän tai koskettaa itse nitraattifilmiä, minkä lisäksi pystyin itse arvioimaan pitävätkö muiden hehkutukset nitraatin viettelyksestä paikkansa (oi kyllä, suurimmaksi osaksi). Suomessa nitraattia ei ole nähty vuosikausiin eikä varmaan nähdäkään ellei joku näe tarpeelliseksi näyttää vanhoja elokuvia mahdollisimman alkuperäiseltä esityskopiolta. Mahdollisuus nähdä alkuperäinen esityskopio vuodelta 1928, eikä uudemmalle filmimateriaalille kopioitu printti on vähän kuin mahdollisuus nähdä alkuperäinen Mona Lisa ilman suojapuomeja heppoisan kopion sijasta. The Nitrate Picture Show’hun lähteminen kannattaa ehdottomasti jos elokuvien esittämisen historia ja filmin estetiikka kiinnostaa, digiteattereiden ja digikopioiden valtaamien festivaalien aikakaudella elokuvien näkeminen niiden alkuperäisessä esitysformaatissa ja esitystekniikalla on jo yletöntä luksusta. Hyväkuntoisen filmin perässä kannattaa ehdottomasti jopa hivenen matkustaa, etenkin jos digielokuvan harmauteen ja staattisuuteen on ehtinyt turtua.

Festivaalit kestivät perjantaista sunnuntaihin, minkä lisäksi olin varannut reissulle vähän ylimääräistä aikaa kaupungin tutkimiseen sekä muualla matkusteluun. Kun kerrankin pidemmälle matkustaa, niin parempi ottaa ilosta kaikki irti: Rochesteriin matkaa suomalaisittain aika hitaalla junalla New Yorkista noin seitsemässä, kahdeksassa tunnissa tai lentokoneella puolessatoista, lähin iso turistikohde on parin tunnin juna- tai bussimatkan päässä olevat Niagaran putoukset. Rochester vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta jolla on Kodakin lisäksi myös ripaus boheemihenkeä. Kuuluisia rochesterilaisia voi bongata ainakin hautausmaalla: Susan B. Anthony ja Louise Brooks lepäävät kaupungin eri laidoilla sijaitsevilla hautausmailla.

There was still some voting stickers left at Susan B. Anthony's grave. #rochester #graveyard #travels

A photo posted by Sanna Hmm! (@sanha_matas) on

Matkan lopussa ihmettelemäni New York City oli täysin eri toisenlaisella sykkeellä elävä elokuvakaupunki, josta löytyy isojen perinteisten pakkonähtävyyksien lisäksi pikkuteattereita ja elokuvaa koskevia museoita: Long Islandilla sijaitseva Museum of Moving Image on ihan ehdoton paikka nörttituristille. Reissuni aikana näyttelyissä oli esillä huikaisevan pysyvän historiaosuuden lisäksi Stanley Kubrickin piirroksia Avaruusseikkailu 2001:n kuuasemasta, 1960-luvun tietokonetekniikalla tehtyjä animaatiota ja arcade-pelejä. Tekemisestä ja ihmettelemisestä ei siis todellakaan ole pulaa, kauan eläköön elokuva!