VAROITUS! Kirjoitus saattaa sisältää laimeita juonipaljastuksia! Jos nahkasi on äärimmäisen herkkä spoilereille, kannattaa lukea tämä teksti vasta sen jälkeen, kun olet itse käynyt katsomassa elokuvan.

Cosplay screen

Paikallisia WoW-sankareita valkokankaalla. Kuva © Teemu Logren

Warcraft: The Beginning -elokuvan kutsuvierasnäytös järjestettiin tiistaina 7.6. Finnkinon Tennispalatsissa, ja sinne pääsi myös Nörttityttöjen edustaja henkisellä pressikortilla ihmettelemään Duncan Jonesin ohjaamaa megafantsupläjäystä. Yleinen ensi-ilta elokuvalla on perjantaina 10.6. Kutsuvierasnäytökseen oli kutsuttu yleisölle silmäniloksi myös kolme cosplay-harrastajaa, Noora Cosplay, Quirky Cosplay ja Jesmo, jotka esittelivät valmistamiaan vaikuttavia World of Warcraft -pukuja ennen elokuvan alkua. Cossaajat ovat ilmeisesti harrastuksessaan palkittuja, enkä yhtään ihmettele – sen verran upeita pukuja he olivat saaneet aikaiseksi. Koin lapsekasta iloa kahdessa puvussa käytetyistä led-valoista

.Naissoturit miellyttivät sekä silmää että lämmittivät sydäntä. Kuva (c) Teemu Logren

Naissoturit sekä miellyttivät silmää että lämmittivät sydäntä. Kuva © Teemu Logren

Elokuvan perusasetelma on kaikille WoW-intoilijoille tuttu: Elokuvassa lähinnä örkeistä koostuva Horde saapuu uuteen maailmaan, Azerothiin, omasta kuolevasta maailmastaan, ja Alliance-liittouma syntyy ihmisten johdolla sitä vastustamaan. Warcraft-elokuva keskittyy oikeastaan pelkästään örkkien ja ihmisten konfliktiin, muita rotuja nähdään vain vilaukselta. Örkkejä johtaa shamaanivelho Gul’dan (Daniel Wu), joka on täysin omistautunut demoniselle, vihreälle fel-magialle, joka käyttää polttoaineenaan elämää (, minkä takia Horde alunperin joutuu jättämään kuolleen kotimaailmansa). Horde on siis eräänlainen kulkusirkkalauma, joka käyttää maailman elinvoiman loppuun ja siirtyy sitten seuraavaan.

©Universal Pictures and Legendary Pictures

©Universal Pictures and Legendary Pictures

Horden joukoissa on kuitenkin mukaviakin tyyppejä, muun muassa Frostwolf-örkkiklaanin päällikkö Durotan (Toby Kebbell), joka laittaa oman henkensä ja koko klaaninsa tulilinjalle vastustamalla Gul’dania ja fel-magiaa. Osa Horden joukoista, yleensä felin saastuttamat vihreät örkit, tuhoaa Azerothia tuhoamisen ilosta, mutta osa on mukana pakosta: kuolleessa maailmassa ei ole heille enää mitään jäljellä.

Azerothin etujoukkoina toimii Stormwindin kuningaskunta johtajinaan superhyviskuningas Llane (Dominic Cooper) ja etenkin Llanen uskotuin sotapäällikkö, teräväkielinen Sir Anduin Lothar (Travis Fimmel), jota voisi melkein pitää elokuvan päähenkilönä, sen verran ruutuaikaa hän saa. Alliancella menee huonosti, hyvin huonosti, mutta vaikeuksien kautta päädytään jonkinlaiseen voittoon tai ainakin tasapeliin.

Elokuvan hahmot ovat melko geneerisiä ja takuuvarmasti fantasian ystäville tuttuja: sarkastinen badass-soturi, karhea barbaaripuoliörkkinainen, höpsö mutta voimakas ihmismaagi, jalo örkkipäällikkö, eeeevil pahismaagi tai pari, hyvääkin hyvempi ihmiskuningas, vähän mitäänsanomaton kuningatar, suuri lauma verenhimoisia örkkisotureita ja niin edelleen. Elokuvan suuret yllätyskliimaksit eivät tulleet ainakaan minulle minkäänasteisina yllätyksinä, vaikken tarinaan ollutkaan tutustunut ennalta – genretuntemus riittää.

Näyttelijäntyö on hyvin pitkälti tasapaksua, ja edukseen erottuu oikeastaan ainoastaan Paula Patton, jonka monella tavalla kaksijakoinen Garona-puoliörkkinainen onnistuu välittämään ihan aitoja tunteita valkokankaan tälle puolen. Ei ole ihan helppoa luoda samaistuttavaa antisankarihahmoa, kun naama on vihreä ja alahuulen alta pilkistävät torahampaat. Patton kuitenkin onnistuu ja tekee Garonasta elokuvan mielenkiintoisimman hahmon. Jännittävää kyllä, toiseksi mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee toinen torahampainen nainen, Durotanin örkkivaimo Draka (Anna Galvin). Draka kuuluu Horden kunniallisempaan osaan ja Galvin tekee, niin outoa kuin se onkin sanoa, uskottavan roolityön hurjana alapurentaisena örkkisoturinaisena, joka on samalla vastasyntyneen örkkilapsen uhrautuva ja huolehtiva äiti. Näyttelijäkaartin kovin nimi Glenn Close tekee cameoroolin ja vain käväisee valkokankaalla elokuvan loppupuolella, joten valitettavasti hänkään ei kykene rikkomaan yleistä tasapaksuutta.

©Universal Pictures and Legendary Pictures

©Universal Pictures and Legendary Pictures

Elokuvan juonenkuljetus ja käsikirjoitus tuottavat pienen pettymyksen äärimmäisellä kaavamaisuudellaan. Draaman kaari noudattelee uskollisesti länsimaisen elokuvataiteen normeja: hahmojen ja lähtökohtien esittely, konfliktien intensifioituminen, hyvispuolen ahdinko, draaman kliimaksi, hyvisten selviäminen ylivoimaisesta vastustajasta, tilanteen tasaantuminen. Elokuva lopetetaan vielä tärppiin tarinan jatkumisesta, joten todennäköisesti Warcraft-leffoja on odotettavissa lisää, kuten elokuvan nimen The Beginning -osa viittaakin. Käsikirjoitus on ohjaaja Duncan Jonesin ja Charles Leavittin käsialaa ja tarina sekä hahmot Chris Metzenin vastuulla. He ovat onnistuneet luomaan hämmentävän tasalaatuisen keskinkertaisen tarinan, mikä on suuri sääli – tässä olisi ollut ainekset isompaan spektaakkeliin. Pelkäsivätkö sedät wowittajien raivoa, jos he poikkeavat liiaksi odotetusta?

Warcraftin visuaalinen ilme sen sijaan on silmäkarkkia. Tämän leffan katsoo jo melkein pelkästään maisemien takia: leijuvia kaupunkeja, lentäviä aarnikotkia, kivaa miekkamättöä, oikeasti päheitä loitsuja. Warcraft-maailmaa ennestään tuntematon katsoja saattaa tyrskähdellä lamppusilmäisille kaapumiehille ja naurettavan pitkäkorvaisille haltioille, mutta nämä vilahtavat elokuvassa vain statistin osassa. Örkit on tehty komean jättimäisiksi, liioitellun suuriksi tappokoneiksi, ja ensimmäisissä örkkitaisteluissa katsojalle tulee juuri sellainen epäuskoinen huoli kuin kuuluukin: Kuinka hemmetissä noita vastaan voi taistella?

©Universal Pictures and Legendary Pictures

©Universal Pictures and Legendary Pictures

3D ei anna tälle elokuvalle juuri lisäarvoa, tosin ei se varsinaisesti haittaakaan. Kipinöitä saa välillä huitoa naamasta, mutta muuten kolmiulotteisuutta ei oikein ole käytetty aktiivisesti hyväksi (ja tämäkin on todennäköisesti vahinko). 3D hukkuu taustaan suurimman osan aikaa. Jos arvot 3D- ja 2D-versioiden välillä, suosittelen 2D:tä, niin vältyt ainakin ärsyttäviltä laseilta ja lisämaksulta.

Kaikenkaikkiaan Warcraft: The Beginning on keskinkertainen kokemus: se ei aiheuta järjetöntä innostusta, mutta ei myöskään sokeaa raivoa tai loukkaantumista elokuvan huonoudesta. Kyllä tämän kerran katsoo, ja menen varmasti katsomaan mahdolliset jatko-osatkin; suuren budjetin fantsu on kuitenkin aina henkilökohtainen herkku. Warcraft- ja WoW-fanit saanevat leffasta paljon suuremmat kiksit, kun “oma” maailma tulee vihdoin valkokankaalle. Elokuvaa ei ole mahdoton ymmärtää, vaikka ei olisi koskaan Warcraftista kuullutkaan – sen verran geneerinen fantasia-asetelma elokuvan pohjalla on ja sen verran selkeästi osapuolet, ympäristö ja maailman lait esitellään, vaikka niihin ei varsinaisesti missään vaiheessa syvällisesti paneudutakaan. Itse suosittelisin elokuvaa kyllä yhden illan viihteeksi vaikka vain niiden maisemien takia, mutta aivan poskettoman tajunnanräjäyttävää kokemusta ei kannata odottaa.

Suomen Warcraft-juliste. Lähde: UPI Media

Suomen Warcraft-juliste.
Lähde: UPI Media

Niin, miksi se pahuus on vihreää ja hyvyys sinistä? Fel-magia esitellään elokuvassa alleviivatun pahana ja ikävän myrkynvihreänä, hyvismagia taas on kauniin sinistä. Näiden kahden maagisen voiman kamppailua saa seurata läpi koko elokuvan, ja loitsuista on tehty oikeasti vaikuttavan näköisiä, joten niitä katsoo ihan ilokseen. Elokuvan jälkeen tosin hyvä-paha -akselin värikoodaus seurasi ainakin allekirjoittanutta uniinkin, but maybe that’s just me.

For the Alliance!

 

Maddie on fantsunörtti, elokuvatutkimuksen(kin) opiskelija, miekkailija ja ikivanha pelaaja, joka on kaikesta huolimatta onnistunut välttelemään WoWiin uppoutumista. Warcraft-maailma on kuitenkin pääpiirteiltään tuttu.