“Nyt on kyllä menty vähän liian pitkälle.”

Näin ajattelin, kun Facebookissa Kehopositiivisuus-ryhmässä juteltiin sisältövaroituksista (trigger warning) liittyen arpisten kehojen valokuvien jakamisesta. Mitä jos jollekulle tulee siitä paha mieli, no yhyy. Nyt on menty vähän liian pitkälle, ja ärsyynnyin.

Myöhemmin, eri yhteyksissä eri sivustoilla, ärsyynnyin lisää. ”Mites tää poliittinen korrektius, onko tää nyt tämmöstä sitten tästä lähtien?” Voinko olla feministi ja heittää ronskia läppää, voinko kertoa mustaakin mustemman huumorin vitsejä ja nauraa niille? Voinko käyttää termiä ”musta huumori”?

Yksi parhaimmista ja pahimmista puolistani, mielestäni, on analyyttisyyteni. Olen taipuvainen itsekritiikkiin ja haluan olla mahdollisimman johdonmukainen sanoissani ja teoissani. Joten ärsyynnyttyäni tarpeeksi monta kertaa samankaltaisista asioista heräsi kysymys: Miksi ärsyynnyn? Mikä tässä on ongelma?

Olen kärsinyt unettomuudesta, tuosta hyvin viheliäisestä ongelmasta, viime syksystä lähtien. Se alkoi salakavalasti ja paheni lopulta sellaiseksi, missä nukuin hyvin vähän ja huonosti, jos ollenkaan, kolme yötä peräkkäin ja neljäntenä sammuin silkasta uupumuksesta. Olin ärtynyt koko ajan. Säpsähtelin kovista äänistä. Ärähtelin pienistäkin asioista ja purskahdin itkuun siitä, että joku oli muuttanut työtuolini asetuksia. Kun unettomuus vaikutti näin negatiivisesti jo työssäkäyntiin ja yleensäkin alensi merkittävästi työkykyäni, hain apua. Työterveydessä juttelin aiheesta ja aloin etsiä syytä sille, mistä tämä johtuu.

Ei ole mikään yhteensattuma, että syksyllä alkoi myös pakolaiskriisi. Itsekin pakolaisena Suomeen vuonna 1992 muuttaneena ja lapsuudessa hyvin traumaattisia elämäntapahtumia kokeneena pakolaiskriisin jatkuva, negatiivissävyinen uutisointi piti jatkuvasti pinnalla muistoja, jotka ahdistivat lamaannuttavasti. Ei ollut vaikea olla yhtä mieltä niiden harvojen kanssa, jotka katsoivat välttämättömäksi lisätä sisältövaroituksia jakaessaan aiheeseen liittyviä uutisia ja kirjoituksia sosiaalisessa mediassa. Uutiset laukaisivat minussa masennuksen, jonka pahin oire oli unettomuus.

Kun mietin näitä asioita rinnakkain, ymmärsin jotain mielestäni merkittävää. Aiheen ollessa jotain, mistä minulla ei ole mitään omakohtaista kokemusta, ärsyynnyin ”ylivarovaisuudesta”. Kysymyksen ollessa alueesta, missä olen etuoikeutettu, en nähnyt syytä sille, että lisätään sisältövaroituksia.

Olin hyvin otettu, kun Nörttitytöt kysyi, kirjoittaisinko jotain vieraskynänä. Sain valita aiheen itse. Minulla on ollut pidempään mielessä kirjoittaa siitä, millä tavalla voi kehittyä feministinä. Kirjoittaa siitä, että tieto lisää tuskaa, mutta ymmärrystä myös. Ja kertoa siitä yhdestä tavasta, minkä minä olen löytänyt, millä tässä asiassa kehittyä. Mietin, millä tavalla lähden tätä kirjoitusta suunnittelemaan ja tulin siihen tulokseen, että haluan keskustella. Haluan kertoa ajatuksistani jollekulle, jonka mielipidettä ja asiantuntemusta arvostan, ja katsoa, mitä siitä syntyy. Otin yhteyttä Saara Särmään, johon mulla on ollut etuoikeus tutustua, ja jolla oli onneksi kalenterissaan tyhjää juuri sillä hetkellä, ja joka tuli kanssani Telakan terassille juttelemaan aiheesta.

Kerroin ajatuksistani sisältövaroituksiin ja siihen, miksi se ärsyttää. Saara sanoi tähän mielestäni viisaasti:

”Sen voi ajatella mun mielestä niin päin, että on aika pieni vaiva laittaa trigger warning, tai jos et kestä olla semmosessa ryhmässä, missä niitä käytetään, sun ei tarvii olla siellä. Se on kauhean pieni vaivannäkö ottaen huomioon, millainen voi olla jonkun ihmisen fyysinen ja henkinen reaktio, joka on siellä vastaanottajapuolella. Versus se, että ite on että ”tää on ehkä turha mutta laitan silti”, eihän se vie sulta minkäänlaista energiaa. Etuoikeutetussa asemassa olevalta ihmiseltä ei oo kauhean paljon vaadittu, mutta se tuntuu kohtuuttomalta, koska se ei koske häntä itseään.”

Ja näinhän se on. Kun Saara sanoo sen ääneen, ymmärrän pointin. Sisältövaroitus on pieni vaiva kirjoittajalle, mutta se voi säästää hyvin isosti toista ihmistä kokemasta tarpeettomasti pahaa oloa.

Ja kun mietin kaikkia niitä lukemattomia kertoja, kun tekstit, elokuvat, valokuvat ja näytelmät ovat laukaisseet minussa ahdistusta, josta oireilu on ollut sitä todella ikävää unettomuutta. Toisella se voi olla pahempi.

Ottaen huomioon, että ihan ex tempore syntyvissä keskusteluissa ei voida antaa varoituksia sisällöstä, kun sitä ei voi etukäteen tietää, tai kun kadulla kävellessä sitä voi törmätä vaikka minkälaisiin tilanteisiin, on loppujen lopuksi juuri niin kuin Saara sanoo hyvinkin mitättömän pieni vaiva siitä, että kirjoittaa ”varo, tässä tekstissä puhutaan seuraavista aiheista” ja antaa lukijan itse päättää, onko juuri sillä hetkellä ok lukea se teksti.

Sisältövaroitukset ovat loppujen lopuksi pieni osa suurempaa kokonaisuutta. Kysymys on siitä, että tunnistaa omat etuoikeutensa. Se ei liity pelkästään siihen, että on syntynyt vapaana yhteiskuntaan, joka ei sorra sinua joka käänteessä, vaan myös siihen, että ymmärtää ne eri lähtökohdat, mistä ihmiset maailmaa katsovat. Minulle, joka ei ole oireillut viiltämisen kautta, viiltämisarpien näkeminen valokuvissa ei tuo pinnalle muistoja omista vaikeista kokemuksista, mutta on aika vähän vaadittu, että ymmärrän muilla olevan erilainen tilanne.

Ja jos osaan nykyään sanoa ei, kun joku haluaa minun kanssani keskustella elämäni kaikkein vaikeimmista asioista, miten vaikeaa voi olla ymmärtää muiden halu ja oikeus samaan kunnioitukseen?

Feministinä, joka on vihdoin ja viimein oppinut sanomaan ei, kun minusta halutaan tehdä pääasiallisesti seksuaalinen olento tisseineni ja pilluineni, minun on otettava vastuu myös omista teoistani. Ei riitä, että sanon itse ei, vaan minun täytyy kunnioittaa sitä, kun muut sanovat minulle ei.

Miten siis opin ja kehityn tässä asiassa? Miten voin syventää ja vahvistaa tietoisuuttani siitä, että muiden kokemuksiin vaikuttavat eivät ainoastaan ne seikat, joista minulla on omakohtaista kokemusta (lihavuuteni, naiseuteni, pakolaisuuteni, etnisyyteni), vaan myös kaikki ne muut, joista en osaa aavistaa mitään. Se alkaa tämän intersektionaalisuuden tarpeen tiedostamisesta ja jatkuu hyvin yksinkertaisella, joskin vaikealla keinolla, josta yksi idoleistani, feministinen elokuvataiteilija, ohjaaja ja opettaja Jennifer Reeder on eräässä haastattelussa kertonut:

” — And for me, what’s really been important, as a white feminist, is being just utterly ears open to what feminists of color need and want. I do a lot, a lot of listening, I really try to check my white privilege and check my white narcissism and keep it in check. And I understand that intersectionality is real and deeply important and that everybody’s feminism is quite personal.”
(Vapaasti suomentaen: ”Minulle on ollut hyvin tärkeää valkoisena feministinä olla korvat auki sille, mitä rodullistetut feministit tarvitsevat ja haluavat, ja kuuntelen hyvin, hyvin paljon. Yritän tiedostaa valkoisen etuoikeuteni ja tiedostaa valkoisen itserakkauteni, ja pitää se tietoisena. Ja ymmärrän, että intersektionaalisuus on todellista ja hyvin tärkeää ja että jokaisen feminismi on kovin henkilökohtainen”.) (grdnprty.org)

Siispä kuuntelen. Kuuntelen korvat höröllä ja yritän oppia siitä, mitä kuulen.

Kuunteleminen ei ole helppoa, varsinkaan yhteiskunnassa, missä ei ole tarpeeksi tilaa ja tilaisuuksia erilaisten ihmisten kertoa kokemuksistaan heitä sortavassa järjestelmässä. Se tila on otettava kyllä haltuun, mutta sitä on vielä verrattain vähän. Ja ei, en voi käytännössä kadulla vastaantulevalle mustaihoiselle naiselle mennä että ”moro, kertoisitko vähän siitä, miten tää yhteiskunta on sua sortanut”, enkä voi seuraavan kerran vastaantulevalle pyörätuolissa kulkevalta naiselta mennä kysymään, että ”mites toi sun naiseus pyörätuolissa, onko sun seksuaalisuuttas kyseenalaistettu vammaisena ihmisenä”, koska se on samaa sarjaa kuin se, että minulta kysytään ”kerro sun lapsuudestas Chilessä”.

Tilaisuuksia ei ole tarpeeksi Suomessa, joten kun tilanne tulee vastaan, missä ihminen, jolla on minulle täysin uusia kokemuksia, haluaa kertoa niistä, ymmärrän, että tärkeintä ei ole julistaa, että MINÄKIN OLEN FEMINISTI JA YMMÄRRÄN SUA, vaan antaa tilaa toisen ihmisen puhua.

Toisaalta kannattaa muistaa, ja tästä Saaran kanssa oli myös puhetta, että jos tuleekin mokattua, jos loukkaat jotakuta tahtomattasi, ajattelemattomuuttasi, maailma ei lopu siihen. Pyydä anteeksi, aidosti, opi tilanteesta ja seuraavalla kerralla ole etevämpi.

Onneksi on internet. Onneksi minulla on vapaus, minulla on etuoikeus, hakea tietoa niiden ihmisten elämästä ja kokemuksista, joista olen itse voinut välttyä. Ja koska olen ihminen ja tämän suhteen etuoikeutetussa asemassa, voin itse päättää, miten paljon tietoa kerralla haen.

Saara tästä muistutti minua, että netti mahdollistaa valtavasti tiedon etsimisen. Ja muistutti siitä, että se voi olla myös liian rankkaa, ei sitä välttämättä pysty ottamaan kuin yhden aihepiirin vastaan, sehän on helvetin rankkaa. Pitää siis muistaa, että kun käydään näitä keskusteluja, me olemme kaikki jollain lailla eri paikoissa ja meillä on eri valmiuksia ottaa vastaan kaikenlaista. Saara kiteytti sen siihen, että netissä voi mennä seuraamaan jotain keskustelua ja jos ei pysty, voi mennä pois – ja mennä myöhemmin, pitkänkin ajan päästä, takaisin. Voi myös vain kuunnella, ei tarvitse mennä joka asiaa kommentoimaan.

Yksi etuoikeutetun ihmisen ongelmista on myös, että on tottunut saamaan äänensä kuuluviin.

Joten tilanteessa, missä on etuoikeus kuunnella toisen ihmisen kokemusta ongelmista, voi muistaa etuoikeutensa ja olla vain kuunteleva osapuoli. Ja jos haluaa jotain konkreettista tehdä, tässä yksi ehdotus: Voi oppia kuulemastaan. Ja seuraavassa tilanteessa, missä sille on tilaus (ja niitä tulee kyllä!) käyttää oppimaansa – tai vähintään kertoa oppimansa eteenpäin. Lupaan itse tehdä samoin.