Ihon alla -kirjan kansikuva. Lähde: Gummerus

Ihon alla -kirjan kansikuva. Lähde: Gummerus.

Ehdin valmistua lukiosta ennen kuin kloonattu Dolly-lammas syntyi. Perinnöllisyys oli minulle tuttua lähinnä Mendelin hernekokeista ja käytännön esimerkeistä: kaverilla oli ruskeat silmät kuten äidillään. En todellakaan osannut tuolloin kuvitella, miten valtavia harppauksia biotieteissä otettaisiin parissa kymmenessä vuodessa. Luin Robin Cookin dekkareita ihan vain sairaalamaailman ja jännityksen vuoksi, ajattelematta tuolloin sen enempää niissä kerrottujen tekniikoiden todentuntuisuutta.

Kirjaa lukiessani uppoudun täysin sen maailmaan: elän tapahtumia kuin ne olisivat totta tässä hetkessä. Ihon alla on juuri sopiva sekoitus ihmissuhteita, jännitystä ja ihan tavallista arkea, paitsi että kirjan arjessa on ihan normaalia, että asioita hoidetaan lain nurjalla puolella. Pitäähän sairaita auttaa, jos kerran siihen on mahdollisuus, vaikka lainsäädäntö kieltäisikin radikaalit toimenpiteet.

Miikko Oikkonen on käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja, Tiina Raevaara taas kirjailija, tiedetoimittaja ja perinnöllisyystieteen tohtori. Ei siis ole yllättävää, että kaksikko saa aikaan todentuntuisen jännärin geeniterapiasta. Parasta kirjassa on, että se ei anna automaattisia vastauksia elämää suurempiin kysymyksiin, vaan jättää kirjoittajan pohtimaan niitä itse.

”Tänään me puhutaan vastuunkannosta. Kuka kantaa vastuun tutkimuksessa tehdyistä päätöksistä? Ja mitä vastuu edes tarkoittaa?”

Lääketieteen opiskelija Sofia lähtee kämppiksen mieliksi baariin, jonka tv:ssä näytään Sofian geenitutkijaisä Hannun oikeudenkäyntiä. Hän vaihtaa oikeudenkäynnistä muutaman sanan baaritiskillä olevan mukavantuntuisen miehen kanssa ja jatkaa sitten kavereidensa seuraan. Baari-illan jälkeen Sofia huomaa miehen bussipysäkillä ja menee juttelemaan. Tapahtuu onnettomuus ja nuori mies, Henri, joutuu sairaalaan. Ei kuitenkaan normaaliin tapaan ensiapupäivystykseen, vaan Sofian isän johtamaan tutkimussairaalaan. Miksi, ihmettelee Sofia, ja hiipii isänsä työpaikalle.

Isän ja Sofian välit eivät ole mitä parhaimmat, mistä syystä Sofia ei tiedä, miten oikeudenkäyntiin ja isän tutkimustyöhön suhtautuisi. Isä on aina ollut paljon poissa kotoa. Hän on ollut enemmän tiedemies kuin isä. Sofia kokee, että isä on kiinnostunut hänestä enemmän lääketieteen kuin vanhemmuuden kautta, sillä Sofialla on harvinainen verisairaus. Äiti on jättänyt isän ja Sofian jo vuosia sitten.

Sofia yrittää yhdistää työn, opiskelun ja isän salaisuuksien selvittämisen. Kaikki nämä punoutuvat yhteen, sillä sairaanhoitajana hän on isänsä alaisena ja opinnoissa meneillään on lääketieteen etiikan kurssi. Isän oikeudenkäyntiä puidaan myös etiikan kurssilla, ja Sofia kokee olevansa opettajan silmätikkuna: ”Kyllähän te Siveniukset nämä tiedätte.”

Kantasolu. Lähde: Pixabay. Creative Commons CC0.

Kantasolu. Lähde: Pixabay. Creative Commons CC0.

Jos minulta kysytään”, Hannu jatkoi monologiaan, ”niin näistä kaikista on tulossa sallittua vielä sun elinaikanasi. Kloonauksesta. Kohdunsiirroista. Keinotekoisesti kasvatetuista elimistä. Lajilta toiselle siirretyistä elimistä. Ihminen tarttuu lopulta kaikkiin keinoihin, joilla saa pidettyä itsensä ja rakkaansa elossa. On vain kyse siitä, kuka sairastuu ja milloin. Kenen rakkaat on uhattuina. Kenellä on keinot hallussaan.”

Pelottavaa tässä kehityksessä on valta, joka herkästi keskittyy rahan ympärille. Jalostetaanko tulevaisuuden ihmisistä mahdollisimman täydellisiä? Kehitetäänkö meistä klooneja varaosiksi itsellemme? Sotilaille? Johtajille? Mihin kelpaavat vaillinaiset, sairaat, vammaiset? Jos kannan sairautta aiheuttavaa geeniä, kielletäänkö minulta lisääntyminen luomuna? Kulkevatko kaikki munasolut ja siittiöt jonkin seulan läpi? Kytketäänkö hyviä geenejä tuottavat yksilöt jonkinlaiseen Matrix-hautomoon, geenipankkiin, josta tarvitseville jaetaan kantasoluja jonkin periaatteen mukaisesti?

“Jos kuoleman hyväksyy, ryhtyykö tahtomattaan ja huomaamattaan tekemään valintoja, jotka mahdollistavat kuoleman?”

Kirjan tunnelma on synkähkö. Kuolemansairaat ihmiset ja steriilit sairaalatilat ovat apeita asioita. Salaisuudet, joita ei parane paljastaa edes sairaalan johdolle, ovat suuria ja raskaita. Perheiden asiat eivät ole ihan kohdallaan, on monenlaista menneisyyden painolastia. Sofian ja Henrin ei pitäisi olla tekemisissä keskenään, mutta silti jokin vetää heitä toisiaan kohti.

Kirjan kieli on selkeää ja kevyttä, ja tekstiä on helppo lukea. Mietin, onko kepeys tarkoituksella suunniteltu tehokeino. Yhdistelmä toimii hyvin: Tarina on selkeä eikä liian tieteellinen, joten se sopii monenlaiselle lukijalle. Kertomus ei ole liian jännittävä, joten turhan raakoja dekkareita karsastavat voivat siis tarttua turvallisin mielin tähän kirjaan.

DNA-kierre. Lähde: Pixabay. Creative Commons CC0.

DNA-kierre. Lähde: Pixabay. Creative Commons CC0.

Merkittävän osan kirjan tarinasta muodostavat myös Henrin päiväkirjaotteet. Elisabeth, Henrin adoptioäiti ja Hannun pitkäaikainen työtoveri, lukee salaa pojan päiväkirjoja, joita tämä on kirjoittanut pienestä pitäen. Henri tietää roolinsa eikä epäröi ottaa vastuuta, vaikka se tietääkin kipua, kärsimystä ja jopa kuolemaa.

Sofia on tuntenut Elisabethin pienestä pitäen, mutta vasta Henrin myötä naiset lähentyvät. Elisabeth muistelee menneitä ja kertoo Sofialle pala kerrallaan, mikä sai kaksikymmentä vuotta sitten nuoren Hannun päätymään varsin radikaaleihin ratkaisuihin. Pala palalta paljastuu tarina, jossa tutkijan intohimo työhönsä haastaa rakkauden läheisiin.

***

Ihon alla. Mitä siellä on? Mitä me olemme, jos ulkoiset piirteemme kuoritaan? Vai onko juuri toisinpäin, että se, mitä meidän sisällämme on, menettää merkityksen, kun ulkoiset piirteemme voidaan milloin tahansa kopioida uusiksi? Kirja ei päästä lukijaansa helpolla, koska se ei anna vastauksia isoihin eettisiin kysymyksiin. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, se jää mieleen pitkäksi aikaa.

Miikko Oikkonen & Tiina Raevaara: Ihon alla. Gummerus 2016, 420 s.

Kirja on saatu blogille ilmaisena arvostelukappaleena.