Assassin's Creed: Syndicaten kansikuva. Jacob Frye on keskeisellä sijalla, vaikka pelin päähenkilöt ovat yhtä lailla Jacob ja Evie Frye. Kuva: Ubisoft.

Assassin’s Creed: Syndicaten kansikuva. Jacob Frye on keskeisellä sijalla, vaikka pelin päähenkilöt ovat yhtä lailla Jacob ja Evie Frye. Kuva: Ubisoft.

Alustat: PS4, Xbox One, Microsoft Windows
Kehittäjä: Ubisoft Quebec
Julkaisija: Ubisoft
Genre: toimintaseikkailu
Ikäraja: 16

 

Nörttityttöjen kirjoittajat arvioivat Assassin’s Creed: Syndicaten neljän hengen voimin. Tässä on kunkin näkemys sarjan uusimmasta osasta.
 

Saara

Ubisoftin lippulaivana toimiva Assassin’s Creed -sarja on varmasti ainakin nimensä puolesta jokaiselle pelaajalle tuttu. Nimeä pidetään yllä puskemalla pelisarjan uusi osa markkinoille joka vuosi, vaikka väkisin. Valitettavasti tämä on näkynyt pelien laadussa, ja omat kokemukseni edellisen osan Unityn bugisuudesta melkein sai minut luopumaan koko sarjasta. Ubisoft kuitenkin veti ässän hihastaan ja toi temppeliherrojen ja salamurhaajien tarinan odottamaani miljööseen: viktoriaaniseen Lontooseen.

Unityn pelanneille Syndicate ei pelimekaniikaltaan tuo juurikaan uutta mukanaan. Liikkuminen ja kiipeily on tuttua touhua, tosin tällä kertaa jälkimmäistä on maustettu Batmanin seikkailuista tutulla kiipeilykoukkupyssyllä, jonka avulla Lontoon kattojen yllä sinkoilu on entistä nopeampaa. PS4-versiossa kiipeilykoukun käyttö on hiukan epävarmaa ja sen kohdistaminen juuri haluamaansa paikkaan on välillä työn ja tuskan takana.

Pelin sankareina ovat tällä kertaa kaksoset Evie ja Jacob Frye, jotka ovat niin persoonaltaan kuin taidoiltaan ilahduttavan erilaisia. Kaksosten välinen dialogi sisältää runsaasti tutun kuuloista naljailua (terkkuja vaan isoveljelle).

Pääjuoni on vanhaa tuttua Assassin’s Creed -huttua, joka ei juuri pääse yllättämään. Lontoossa pyörii tuttuun tapaan aikakauden merkkihenkilöitä, ja pelaajat pääsevätkin suorittamaan tehtäviä muun muassa Karl Marxille, Charles Darwinille ja kuningatar Viktorialle.

 

12189263_10153267406408036_3305564444327795993_o

Tuleeko Eviestä koko Lontoon valtias? Ruutukaappaus: Aino Harvola.

Riikka

Ensimmäiset ajatukset kävellessäni Eviena Lontoon kaduilla olivat: “Siistiä! Vihdoinkin voin pelata naishahmolla!” Toki naishahmoilla on tullut pelattua peleissä, joissa rakennetaan oma pelaajahahmo, mutta on se mukavampaa kun asiaan on kiinnitetty huomiota pelin teossa.  Huomio kiinnittyi myös muihin mielenkiintoisiin hahmoihin kuten Pearl Attawayhin ja Ned Wynertiin. Vaikutti siltä, että palautteesta on kenties otettu oppia.

Pidän tästä kaupunginosien vapautusmekaniikasta, joka on ollut mukana jo useammassa pelissä. Tällä kertaa onnistuin tekemään kaiken maailman pikkutehtäviä ja pääjuoni jäi hieman sivuun ja päädyin hankkimaan kaikki saatavilla olevat skillit ja jengipäivitykset kasaan ennen pääjuonen puoltaväliä. Tämä helpotti huomattavasti tehtävien tekemistä, kun tehtävä on levelille 5 ja minä levelillä 8. Huomasin kuitenkin kaipaavani myös sitä, mihin alunperin Assassin’s Creedissa tykästyin – hyppelyä paikasta toiseen ja miettimistä, että mitenköhän pääsen tuonne. Tämä peli oli pääasiassa katoilla juoksemista ja talojen seiniä pitkin kiipeilyä, mutta harvemmin joutui miettimään, miten jonnekin tiettyyn paikkaan oikeastaan pääsee.

Kiipeilykoukkupyssyhärpäke oli mahtava! On nimittäin todella tylsää juosta seinää ylös ja alas, jos on vain tarkoitus päästä paikasta A paikkaan B. Kiitoksia tämän laitteen, siirtymät olivat huomattavasti nopeampia ja siedettävämpiä. Myös junalla matkustaminen oli todella hauskaa. Useampaan otteeseen on tullut seisottua junan katolla ja katseltua mahtavia maisemia.

Kokonaisuudessaan pidän pelistä todella paljon. Suurimman osan pelistä olen pelannut Eviella, ja Jacobia olen käyttänyt vain niissä tehtävissä, joita ei Eviena voi pelata. Päätarina minulle on tällä kertaa jäänyt hieman etäisemmäksi, ehkä siksi, että Eviella ja Jacobilla on omat tarinansa, ja olet käynyt päätarinaa läpi aika pirstaleisena. Mutta näin sen pitäisikin olla. Toisin kuin Assassin’s Creed III:ssa jossa odotin vain, että milloin tämä loppuu ja parantuuko tämä tästä, tällä kertaa toivon, että peliä olisi vielä paljon jäljellä ja kohtauksia pelattavana. Ainut tuskastuttava asia on kerättävien arkkujen määrä, niitä on paljon.

 

11235807_10153262366558036_4066243916636626016_o

Tässä nurkilla roikuskelen. Ruutukaappaus: Aino Harvola.

Aino

Viktoriaaninen Lontoo – miten kutkuttava valinta uudelle Assassin’s Creedille! Kadut täyttyvät hevoskärryistä, Thamesilla lipuu proomuja kylki kyljessä. Jostain kaukaa kuulet höyryjunan pillin. Kirkontornissa kiipeillessäsi voit nähdä tehtaiden puskevan taivaalle mustaa kivihiilisavua samalla, kun lapset raatavat sisällä töissä. Laskeutuessasi rakennuksen seinää näet mainoksia teestä tai kynttilöistä, ehkä pilkkaavan kuvan Darwinistakin.

Assassin’s Creedin vahvuus on aina ollut historian tuominen lähemmäksi pelaajaa. Niin nytkin, sillä Syndicaten imperialistinen Englanti tuntuu kaikesta fantastisuudestaan huolimatta häkellyttävän elävältä ja aidolta. Se, että yllättäen saattaa törmätä Charles Dickensiin, Florence Nightingaleen tai kuningatar Viktoriaan tekee hommasta tietysti vielä hienompaa.

Maailmanluonnin lisäksi myös pelattavuus ilahduttaa. Kiipeily on aiempaa hauskempaa, kartassa matkustelu taas vähemmän puuduttavaa. Jopa sivutehtäviä pelaa mielellään. Pelit ja vehkeet ovat jälleen modernimpia puoliautomaattisista kiipeilykoukuista revolvereihin ja sähköpommeihin asti. Salamurhatehtäville löytyy tällä kertaa useita vaihtoehtoisia suoritustapoja – vaikkakin ainakin omalla kohdallani osa niistä oli todella, jopa peliä rikkovan bugisia.

Yksi suurimpia parannuksia Syndicatessa on ollut silti automaattisten tallennuspisteiden lisääminen, mikä käytännössä korjaa epäonnistumisten aiheuttamat turhautumiskierteet kokonaan. Yleistuntumaltaan peli soljuukin eteenpäin sujuvasti, niin ettei mikään gameplayihin itseensä liittyvä tunnu juuri häiritsevän pelielämystä. Poikkeuksena sääntöön ovat jotkin komennot, joiden sijoittamisessa ohjaimeen on ollut tiettyjä haasteita (sama nappula hoitaa niin pudottautumiset kuin kaikki yleiset interaktiot; myös kärryillä ajellessa voit huomata hylänneesi ajoneuvosi yrittäessäsi aivan jotain muuta).

Unity-kohusta on selvästi opittu, sillä Syndicatessa on tosiaan tällä kertaa naishahmoja roppakaupalla. Tähdeksi nousee väistämättä ihana Evie, joka onkin saman tien sarjan kiinnostavimpia protagonisteja. Vaikka Jacob jää ikävästi kakkoseksi, ei velipoikakaan huono ole. Erityisesti sisarusten välinen, ajoittain kiusaileva ja nokitteleva suhde on jotain, mitä harvoin peleissä onnistutaan kuvaamaan realistisesti. Mukavaa vaihtelua on myös se, ettei Jacob ole pätkääkään vakavamielinen tai kurinalainen toisin kuin perinteisemmin assasiinimainen ja asiallinen siskonsa.

12185126_10153271194583036_8296522033730881407_o

Evie ottaa lähempää tuntumaa Lontoon suihkulähteisiin. Ruutukaappaus: Aino Harvola.

Hahmokavalkaadi edustaa myös päähahmojen ohella tällä kertaa erityisen kiinnostavana ja inklusiivisena. Vaikutuksen tekevät mm. hillityn karismaattinen Henry Green, joka voidaan assasiinina luokitella jopa nörttimäiseksi hahmoksi, sekä viktoriaanisen tyylikäs liikemies/herrasmiesvaras Ned Wynert. Henry-faneille on pelissä myös pari ylimääräistä hahmon välivideota, jotka saa näkyviin keräilemällä riittävän määrän Lontooseen piilotettuja kukkasia.

Jo Black Flagissa kepeämmän linjan ottanut AC-sarja tuntuu kallistuvan Syndicaten myötä yhä irrottelevampaan suuntaan. Suuria taustakysymyksiä sivutaan enää harvoin ja pääosassa onkin nyt yhä selvemmin hiekkalaatikkomainen hyppely ja hauskanpito. On helppo päätellä, että tämä johtuu juuri pelaajilta saadun palautteen vaikutuksesta, ja hyvä niin. Samaa vaikutelmaa vahvistaa yhä perinteisesti inhotun Abstergon ja nykyajan lähes täydellinen unohtaminen, paria minimaalisen lyhyttä välivideota lukuunottamatta.

 

Soile

Syndicatea pelatessa kokee kauniilla tavalla kuinka mukavaa voi olla pelata Assassin’s Creediä. Pelimaailmassa kulkeminen on helppoa ja sulavan näköistä (muistatteko miten Ezion käsivarret alkoivat viuhua ja joskus kunnianarvoisa E. Auditore da Firenze kaatui törmätessään ihmisiin? Tai kuinka raivostuttavaa oli välillä yrittää kiivetä, kun Arno vaan kykki jossain ikkunanpielessä eikä mennyt ylös eikä alas?). Taitojen hankkiminen ja levelointi on selkeä, kannustava järjestelmä, jossa ei ole vaarana huomata pääjuonen lopussa, että puolet taidoista on edelleen hankkimatta, koska tarvittavat pisteet saa vain tietyntyyppisistä tehtävistä (Unity, katsomme sinua). Ja suurimman osan pelin sisällöstä voi pelata naishahmolla, joka on vaarallinen ja badass niin taidoiltaan, animoinniltaan kuin ääneltäänkin.

Syndicateen on tehty lukuisia parannuksia edeltäjiinsä nähden. Taistelusysteemi on erityisen miellyttävä: taisteluita pelaa ilolla, kun järjestelmä on näin hyvä. Treenaus- ja ekspankeräyspaikkoina fight clubit olivatkin minulla ahkerassa käytössä. Hevosvaunuilla ajaminen on tuttua aiemmistakin osista, mutta Lontoon kaduilla hommaan on saatu hienovireisyyttä, kuten huomasin (ja hurjastelun makuun pääsin) driftaillessani ympäri Trafalger Squarea.

Assassin's Creed® Syndicate

Salamurhaaminen on toisinaan helppoa kuin heinänteko! Ruutukaappaus: Soile Kontio.

Joissain asioissa Syndicate tuntuu jopa liiankin helpolta: keräsin heittämällä arkut ja muut keräiltävät asiat, ja hieman siinä tuli nostalginen mieli, kun muistelin miten sama tapahtui Unityssa. Eli hampaat irvessä ja kynnet verillä lukon tiirikointi -minipeliä tahkoten, enkä kaikkiin arkkuihin edes koskaan päässyt käsiksi, kun ne oli piilotettu niin hyvin jonnekin viemärin uumeniin. Mutta muuten helppous ei kyllä surettanut, päinvastoin. Ainoa oikeasti harmittava asia Syndicatessa onkin se, että siinä ei ole moninpeluumahdollisuutta.

Naishahmoja Syndicateen on saatu vilisemällä, mikä on huojentavaa. Pelin mainoksissa Jacob Frye on niin keskeisellä sijalla, että epäilin jo etukäteen, voiko pelissä sittenkään pelata naishahmolla. Evie ja Lydia Frye osoittivat tämän huolen turhaksi. Lisäksi pahiksista suuri osa on naisia, myös isommista jengipomoista, ja sekä pääjuonitehtävissä että sivutehtävissä on naisia tehtävien antajina ja yhteistyökumppaneina: ilahduttavimpia esimerkkejä näistä kuningatar Viktoria ja Mary Anne Disraeli, pääministerin railakas vaimo. Myös pelejä sukupuolinäkökulmasta kritisoinut Anita Sarkeesian on suhtautunut Syndicateen positiivisesti tässä mielessä.

 

Tiivistelmä

Plussat:

  • kaunis ulkoasu
  • pelattavana tällä kertaa myös naishahmo(ja)
  • kiinnostavat hahmot ja kekseliäs dialogi
  • helpompi liikkuminen

Miinukset:

  • ajoittainen bugisuus
  • päätarina melkoista peruskauraa
  • ei moninpeluumahdollisuutta

 

Arvosana

Saara: Kaikki kaikkiaan Assassin’s Creed: Syndicate palautti ainakin toistaiseksi uskoni pelisarjaan. Oman katujengin kasvatus ja Lontoon nurkkien koluaminen tarjoaa loistavaa viihdettä useammaksi illaksi. Vaikka muotti on sama kuin aiemmissa osissa, peli sai silti pidettyä otteessaan ja teki siitä varsin toimivan kokonaisuuden.

Todellinen nörttityttö

Todellinen nörttityttö

 

12183772_10153271194598036_4426741552922954937_o

Ja alla levittäytyy viktoriaaninen Lontoo. Ruutukaappaus: Aino Harvola.

Nörttitytöt-blogin muut Assassin’s Creed -sarjan peliarviot