Alusta: Xbox One
Kehittäjä: The Coalition
Julkaisija: Microsoft Studios
Genre: Third-person shooter
Ikäraja: 18

Kuva: Microsoft.

Kuva: Microsoft.

Musiikkia ja elokuvia on uudelleen julkaistu erilaisina remasteroituna versioina jo pitkään. Toden teolla trendi alkoi musiikissa CD:n ja elokuvissa DVD:n myötä. Blu-rayn myötä elokuville tehtiin uusi kierros HD-remasterointeja. Nyt alkaa olla pelien vuoro.

Uudelleen julkaisun perimmäinen syy on toki voiton tekemisessä. On halvempaa tehdä päivitetty versio olemassa olevasta pelistä kuin kokonaan uusi. Sen julkaiseminen on riskittömämpää, koska on jo käsitys alkuperäisen pelin myyntiluvuista. Se, miksi näemme näitä nyt niin paljon – Tomb Raider, Halo, ja Uncharted tuoreina esimerkkeinä tämän Gears Of Warin lisäksi – johtuu uskoakseni uuden konsolisukupolven kasvaneista pelien kehityskustannuksista ja kehitysajasta. Uusille koneille pitää saada myytävää, ja pelien tekeminen kestää niin pitkään ja on niin kallista, että bisnesmies alkaa katselemaan vanhoja pelejä sillä silmällä.

Vaikka uudelleen julkaisemista pidetään usein rahastamisena, remasteroinnilla on hyvin tärkeä koko pelikulttuuria palveleva rooli. Vanhojen konsolien vaipuessa unholaan niillä on vaikeaa pelata mitään, ja lukemattomat hienot pelit jäävät historian kirjoihin, kun konsoleita ei enää saa mistään ja koneet hajoavat. Peli, jota ei voi pelata, ei ole oikein minkään arvoinen. Toki vain erityisen hyvin myyneitä pelejä remasteroidaan, mutta myyntilistojen kärkikin on parempi kuin ei mitään.

Remasterointia on tehty eri tavoilla. Itse olen tutustunut varsinkin alkuperäisen Halon (Bungie, 2001, Xbox) uudelleen julkaisuun (Halo: Combat Evolved Anniversary, 343 Industries, 2011, Xbox 360) ja pettynyt, kun alkuperäisen minun makuuni täydellistä kenttäsuunnittelua on rikottu kosmeettisilla muutoksilla, jotka pilaavat pelitasapainon ja tutut taktiikat. Kun huomaat pelaavasi mieluummin alkuperäisillä, hyvin matalan resoluution grafiikoilla, kuin päivitetyillä ja teoriassa paljon hienommilla kuvilla, ollaan menty metsään. Onneksi Halossa voi vaihtaa alkuperäisen ja päivitetyn lookin välillä nappia painamalla. Vastaavasti suuresti rakastamani Tomb Raider (Eidos Montreal, 2013, PC) oli muuttunut vieraaksi. Lara ei tuntunut enää samalta Laralta kiillotuskäsittelyn jälkeen (Tomb Raider: Definitive Edition, Eidos Montreal, 2014, Xbox One).

Kuva: Microsoft.

Kuva: Microsoft.

Kaikkein suositeltavinta uudelleen julkaisemista olisi tarjota alkuperäinen peli mahdollisimman alkuperäisessä asussa, ja vaihtoehtona päivitetty ilme. Näin peli säilyisi pelattavana sellaisena kuin se alunperin julkaistiin, ja uudet fanit saisivat silti mahdollisuuden tutustua siihen nykyaikaisella ilmeellä ilman nostalgian suomaa etua.

Gears Of War (alkuperäinen Gears Of War, Epic, 2006, Xbox 360; remaster Gears Of War: Ultimate Edition, The Coalition, 2015, Xbox One) ansaitsee paikkansa historiassa nykyaikaisen “cover shooterin” arkkityyppinä. Pelisuunnittelija Cliff Bleszinskin ja Epicin hurja teos ei keksinyt mitään uutta, mutta yhdisteli asioita ennen näkemättömällä tavalla, ja tuli tehneeksi kolmannen persoonan räiskinnästä koko kansan viihdettä. Ennen kaikkea se huomattiin siihen aikaan ennennäkemättömän hienon grafiikan vuoksi ja pelin todelliset ansiot jäävätkin usein sivuun siitä keskustellessa.

Pelissä ohjataan joko yksin tai kaverin kanssa huvittavasti ylilyötyjä, jääkaapin muotoisia scifisotilaita, joiden maailma on tuhoutunut sodassa. Vastapuolella ovat maailman sisällä asuvat inhat albiinoavaruusörkit. Örkkejä kohdataan kourallinen kerrallaan, ja taistelua käydään tosiaan aina suojasta; avoimella seisoskelu kostautuu sekunneissa. Mielenkiinto ja taktiikka syntyy paljon kuritusta kestävistä vihollisista ja liikkumista vaativista aseista. Tilanteet elävät, eikä paikallaan yleensä olla hetkeä pidempään.

Kuva: Microsoft.

Kuva: Microsoft.

Gears Of War on erittäin väkivaltainen peli. Sen ominaisase on rynnäkkökiväärin alle kiinnitetty moottorisaha, jolla örkkejä halkaistaan, ja lopetusliikkeet ovat vatsaakääntävän brutaaleja. Oikealla asenteella tämä on oikein hauskaa, Halloween-hengessä verellä läträämistä, mutta varomaton pelaaja voi ahdistua.

Gears tekee pelimekaniikasta poikkeuksellisen hyvin näkyvää ja toimii siten kouluesimerkkinä toimintapelin suunnittelusta. Pelissä on oikeastaan vain yksi mekaniikka: suojassa oleminen. Hahmot liikkuvat suojasta suojaan ja kaikki kenttäsuunnittelu perustuu suojien eri tavoilla yhdistelemiselle. Vihollistyyppejä on vähän ja niiden erot ovat ilmeisiä ja merkittäviä. Kaikki aseet toimivat eri tavoilla. Näitä ominaisuuksia sekä laajennettiin että laimennettiin jatko-osissa, ja tässä alkuperäisessä teoksessa ne ovat kiinnostavimmassa ja puhtaimmassa muodossaan.

Gears on kineettinen peli. Siinä on massan tunnetta enemmän kuin juuri missään kilpailijassaan, vielä edes nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin. Suojaan syöksyminen ja sitä vasten paiskautuminen, esteiden yli kiipeäminen, “roadie run” -rynnäkköjuokseminen, moottorisahan repeytyminen inhan monsterin lihaan – Gears tuntuu konkreettisemmalta, lihallisemmalta, kuin muut pelit. Vihollisten ampuminen tuntuu betonin poraamiselta, niin paljon luoteja hirviöt imevät ennen voimalla maahan kuolleena heittäytymistä. Jopa taisteluissa lentävä paksun ketsuppimainen veri näyttää siltä, että sitä pitää pyyhkiä.

Gearsilla on oma, vahva rytmi. Taistelut pyörivät erilaisten toistuvien, rytmillisten hetkien ympärillä. Aseet ladataan “active reload” -mekaniikalla, jossa oikein ajoitettu napin painallus antaa lisätehoa uuteen lippaaseen. Esteen yli könyämisen jälkeen seuraavaan suojaan iskeydytään vauhdista. Moottorisahan käynnistys vaatii pitkän painalluksen, mitä seuraa rynnäkkö uhrin syliin. Ampumisessakin on jännitettä: liipaisinta pidetään pohjassa poikkeuksellisen pitkään, ennen kuin örmyn nahkaan on syösty tarpeeksi lyijyä. Kun pelin rytmiin pääsee sisään, siinä on helppo tanssia mukana tuntitolkulla. Se tuntuu hyvältä.

Nykypeleihin verrattuna alkuperäinen Gears Of War on hämmentävän niukka peli. Kentät ovat klaustrofobisen pieniä. Hahmoja on vähän ja dialogi on säännösteltyä. Aseita ja vihollisia on vähän. Pelissä ei ole muuta tekemistä kuin mennä kummitustaloajelua muistuttavan kampanjan läpi joko yksin tai kaverin kanssa, tai pelata pieniä, lyhyitä moninpelimatseja. Nykyään vakioksi muodostunutta metapeliä ei ole – mitään muuta ei kerätä kuin kenttiin piilotettuja salaisuuksia, jotka avaavat sarjakuvan sivuja. Ei ole kokemuspisteitä tai moninpeliprofiilia, ei tuunattavia aseita tai panssareita. Ei mitään avomaailmaan vivahtavaakaan. Tämä on kiinnostavaa siinä mielessä, miten paljon pelit ovat muuttuneet yhden konsolisukupolven aikana, ja myös hyvin virkistävää. Parhaalla mahdollisella tavalla Gears tuntuu vähän kiusalliselta B-luokan elokuvalta.

Kuva: Microsoft.

Kuva: Microsoft.

Gearsiin on mielenkiintoista palata nyt, kun sen kehittäjät ovat kertoneet avoimesti tavoitteistaan. Pääsuunnittelija Bleszinski lähti hakemaan mietiskelevää, scifi-sotaa syvemmin käsittelevää ilmaisua, joka tuotannossa lipsui sittemmin paljon naureskeltuun lihapää-uhoamiseen, josta sarja tunnetaan. Viitteitä tästä ristiriidasta näkyy kaikkialla, ja se luo peliin omalaatuista fiilistä.

Pelin yksinkertaisuus kääntyy lopulta sitä itseään vastaan. Jo alkuperäisenä julkaisuaikanaan siinä oli aivan liian vähän vaihtelua. Intensiivisyys ja tinkimättömyys korvaa paljon, mutta pelisession jälkeen olo on kuin suklaakakun ahmimijalla: liika on liikaa, eikä samaa jaksa tunnista toiseen.

Remasterointi on tehty erittäin hyvin. Mistään ei tule sellainen olo, että vanhan pelin päälle on isketty liian tarkkoja tekstuureja. Peli näyttää siltä, millaisena sen alkuperäisen muistaa, paitsi että mikään ei tunnu vanhentuneen.

Gearsin remasteroinnin innostamana aloin katselemaan omassa hyllyssäni sillä silmällä Vagrant Storyä (Square, 2000, PlayStation). Miltä se näyttäisikään taianomaisesti muistikuvieni mukaiseksi päivitettynä?

 

Arvosana:

 

Ihan söpö naapurin tyttö.

Ihan söpö naapurin tyttö.