vaikkari

Massiivinen väitöskirja on massiivinen (kuva: Sanna Haukkala)

Kulttuuria tai taidetta koskevia aineita millään tavoin yliopistossa opiskellut on takuuvarmasti törmännyt postmodernin käsitteeseen luultavammin jo pääsykoekirjoissa. Jos pääopinnot sattuvat olemaan vähän enemmän samaa aihetta koskevia, palaminen termiin kiinni tapahtuu melkoisella varmuudella ennemmin tai myöhemmin. Tästä nyt ei vaan tunnu pääsevän irti, postmoderni aika ja tulevaisuusutopiat ehkä jo menivät ohi mutta kybertodellisuus on nykyisin edelleen läsnä muutenkin kuin Oculus Rift -virtuaalikypärinä tai Neurovelho-viittauksina.

Huomasin viime vuoden lopulla sanomalehdestä perin jännittävän haastattelun väitöskirjan tekemisestä ja aiheesta joka yhdisti omia kiinnostuksen kohteita ja opiskelemiani juttuja mukavasti kutkutellen. Kun väitöskirjan aihetta kaiveli vähän tarkemmin, opus alkoi kihelmöimään sen verran nasevasti että pakkohan se oli päästä lukemaan. Hannu Eerikäisen väitöskirja Cybersex and Prosthetic God. ”Sex,” Desire and the Posthuman in Cyber Discourse on massiivinen kritiikki tätä karnevalisointia ja kybertodellisuuden utopiaa kohtaan, päälle vielä analysointia kyberdiskurssin vaikutuksesta todellisuuden seksualisoitumiseen ja teknologisoitumiseen.

Ensimmäistä kertaa näin väitöskirjan fyysisen julkiasun Lapin yliopiston painon verkkosivulla ja höhöttelin kahtia jaettujen osien värivalinnoille: kansien ulkoasu on dikotomisen stereotypian mukaisesti ensimmäisessä osassa vaaleanpunainen, toisessa vaaleansininen. Miten osoittelevaa! Toisen huomiota herättävä asia sitten iskikin vasta väitöskirjan saapuessa postissa: se on ihan järjettömän iso. Toki Helsingin Sanomien juttukin mainitsee oikein huolehtivasti että väitöskirja on lähempänä paria tuhatta kuin paria sataa sivua, mutta jötkälemäinen koko tulee siltikin vähän järkytyksenä. Paksuudeltaan julkaisu on enemmän kuin kaksi perheraamattua, kirjaimellisesti tiiliskivi on järkevä mittayksikkö.

cyberbabby

“Cyberpunk Baby” by Jeremy Brooks (Flickr, CC license CC BY-NC 2.0)

Jos väitöskirjasta tahtoo lukea suoraan hyvin muotoillun ja filosofisen teoriapohjan hallitsevan arvostelun, kannattaa lukea Mustekala-kulttuurilehden katsaus ja myös esittely väitöksestä Lapin yliopiston sivuilta. Väitöskirjan PDF-versio on luettavissa Lapin yliopiston sähköisestä julkaisuarkistosta Laudasta ja periaatteessa myös Doria-julkaisutietokannassa, mutta tällä hetkellä Lapin yliopiston julkaisuja ei näkynyt jostain syystä olevan Doria-palvelussa haettavissa.

Luettavaa siis on paljon, todella paljon. Helsingin Sanomien tekemän raflaavaotsikkoisen Eerikäisen haastattelun perusteella väitöskirjan teko on ollut kuin lihallistunut romanttinen mielikuva tutkijasta joka kammiossaan munkin hartaudella tekee tutkimustyötään piittaamatta vähäpätöisistä askareista kuten ruokarahojen hankkimisesta. Eerikäisen haastattelussa kertoman mukaan hän olisi voinut tehdä väitöskirjasta tavanomaisen perinteisen kaavan lyhyen muutaman sadan sivun monografian, mutta päätyi haastavampaan muotoon koska hänellä yksinkertaisesti oli resursseja ja mahdollisuus tehdä niin.

Väitöskirjojen lukeminen on tähän mennessä minulle ollut joko hupaisaa pläräilyä (biologian väitöskirja jonka tuloksista en tajunnut liki mitään), opiskelujen kannalta tärkeän ja relevantin väitöskirjan hermostunutta pikalukua (oman professorin työn aihe voi olla mielenkiintoinen, mutta väitöksen lukee niin vakavissaan ettei kritisoitavaa saa kaivettua irti) tai kaverin viimein valmistuneen väitöskirjan hienoisen kateellista hivelyä – töissä on kuitenkin yleensä melko samanlainen looginen järjestys jonka hahmottamisen jälkeen työn voi käydä melko nopsakkaankin läpi tärkeimpiä tutkimustuloksia etsien. Lopputyön muoto ei ole kuitenkaan kiveen hakattu, kuten käy ilmi Eerikäisen työstä: kaksiosaiseksi jaettu työ ei sisällä ollenkaan perinteisiä jakoja erikseen metodilukuihin ja tuloksiin, vaikka toisen niteen kappaleet näyttävätkin kokoavan kasaan lopulta työn pääajatuksia.

Väitöskirjan sisältöön käyn kiinni Nörttityttöjen heinäkuun tiedepostauksessa, käsittelytapa tulee olemaan varmasti jotain muuta kuin tiukka argumentoiva katsaus. Vaikka osa työn teoriapohjasta olisikin tuttu omista taiteensosiologian opinnoistani, suureen osaa teorioista on mahdotonta lähestyä pätevästi muuten kuin liki gonzo-journalismin menetelmin. Mutta miksi silti lähteä lukemaan liki mahdottomalta tuntuvaa väitöskirjaa? Puolivillaisia perusteluja voisi kehitellä kourallisen (kesälukemisen pitääkin olla haasteellista, Alastalon salissa ja Proustit on jo luettu), paras syy on tietenkin hävyttömän mielenkiintoinen aihe jota uskaltaa lähestyä myös kevyemmistä lähtökohdista. Lopputuloksena saattaa olla, että yritän kytkeä itseäni matriisiin niteiden sivuja hypnoottisesti pläräten tai päädyn juoksemaan rappusia voittajan elein luku-urakan jälkeen. Se, kuulostaako perinteinen kyberpunk-kuvasto väitöskirjan lukemisen jälkeen yhtä falskilta kuin vuosikymmen sitten mediakulttuurin pääsykoekirjassa mainittu postmoderni voileipä, selviää vasta heinäkuussa.