©The Walt Disney Company Nordic.

Viime viikolla ilmestynyttä Avengers: Age of Ultronia on arvosteluissa ylistetty, kehuttu ja vähän moitittukin. Itse kunkin marvelistitoverit ovat varmasti viime päivinä vuodattaneet sosiaalisen median täydeltä tuntemuksiaan ja myös Nörttityttöjen kirjoittajaryhmässä on kuhissut, kun kukin on vuorollaan päässyt leffan näkemään. Monen mielestä Ultron olisi pystynyt parempaankin ja leffaan oli tungettu liikaa asiaa, toiset taas hekumoivat tuttujen hahmojen herkulisilla uusilla ihmissuhdekuvioilla ja uusilla Kostaja-tulokkailla. Pääpiirteittäin arvostelu on ollut varsin myönteistä. Vaikka makuasioista ei voi kiistellä, varmaa lienee ainakin se, että Marvelin supersankarielokuvat ovat tulleet jäädäkseen ja että rytinä tulee vain kovenemaan jatkossa. Mutta mikä supersankarisarjakuvista tehdyissä elokuvissa vetää puoleensa? Eikö nämä jutut ole vain sarjakuvien juonien kierrätystä ja tehosteilla herkuttelevaa äksöniähän on valkokankaalla nähty jo pitkän aikaa? Jos et ole vielä ehtinyt leffaa katsomaan, jätä lukematta tämän jutun viimeiset kaksi lukua – eli lähde varaamaan niitä lippuja heti “spoilerivaroituksen” jälkeen.

Maan mahtavimmat palaavat rytinällä

Mielestäni elokuvassa oli pyritty antamaan mahdollisimman monelle supersankarille tilaa loistaa. Tämähän on tietenkin hyvä näyttelijöille jotka pääsevät kaikki vuorollaan parrasvaloihin mutta luulen että se on mietitty hyvin tarkkaan faneja varten joilla on kaikilla omat suosikkinsa tässä näytelmässä.
– Jonas Mustonen

Myönnetään heti kättelyssä, että tämä vanha marvelisti hykertelee hyvin tyytyväisenä. Herkkua oli leffateatterissa nyt tarjolla mahan täydeltä ja sarjakuviin tottuneelle yllättävän tutun oloisessa muodossa. Viime vuosina sarjakuvafilmatisointien laatu on parantunut huomattavasti, kun sarjakuvaleffoissa on alettu luopua yrityksestä tehdä uskomattomasta uskottavaa. Mutanteilla, puolijumalilla ja supersotilailla ei ole paljoakaan tekemistä realismin kanssa, mutta jos hyväksytään hahmojen sadunomaisuus, heidän kauttaan voidaan kertoa mielenkiintoisia tarinoita. X-Men: Days of Future Past jätti aikamatkustustemppunsa pitkälti selittelemättä ja keskittyi sen avulla kerrottavaan tarinaan, joka (monista muista aikamatkustustarinoista mallia ottaen) keskittyi aivan muuhun kuin siihen aikamatkailuun itseensä.

“Olin lukenut kriittisiä arvioita leffasta etukäteen, joten odotukseni olivat hyvin matalalla. Ehkä siitä syystä pidin elokuvasta tosi paljon ja olin yllättyneen ilahtunut siitä, miten hyvä se lopulta oli. Toiminta, hahmojen syventäminen ja hahmojen tarinakaaret olivat tässä elokuvassa vahvuuksia.”
– Soile Kontio

Ensimmäinen tosissaan toimivaa sarjakuvamaisia kohtauksia ja supersankarisarjisten sivuilta tuttua pilkettä silmäkulmassa hyödyntänyt sarjakuvafilmatisointi oli monen mielestä X-Men: First Class. First Classin sarjakuvavuosien ikoniseen alkuaikaan tukeutuva vauhdikas, värikäs ja viihdyttävä meininki vetosi huomattavasti männävuosien vakavampikasvoisia X-Men trilogialeffoja kovemmin. Ikoniset keltamustat trikoot ja Ryhmä X:lle ominainen laaja henkilökaarti toi sarjakuvatunnelmaa aivan toiseen tapaan kuin aikaisemmat, synkeämpään mustaan nahkaan puetut, Feenix-Kyklooppi-Wolverine-kolmiodraamaan keskittyneet leffat. Tietenkin isoa osaa uusien ja vanhojen X-Men-elokuvien suosioeroissa näytteli myös erikoistehosteiden kehitys surkuhupaisista savukonemaisista kasvoille räiskyvään 3D:hen, mutta vankan vapaaehtoisen epäuskon vaimentamisen taidon omaavalle juuri leikkauksessa ja kuvauksessa näkyi selkeä uusi visio yhä sarjakuvamaisemmasta elokuvasta.

Age of Ultron on paljon velkaa First Classille runsaasta sarjakuvamaisesta huumoristaan – tästä loistavana esimerkkinä Musta Leski moottoripyöräilemässä portaita alas huikaten varoitukseksi ihmisille vain “tööt tööt!” – tuo hetki oli kuin suoraan 90-luvun alun sarjakuvaruutu herätettynä henkiin. Kaikkia huumori ei kuitenkaan sytyttänyt ja mietin itsekin, kuinka suuri osa elokuvanjälkeisestä hurmoksestani oli nostalgiaa. Ehkä olisin hihkunut innosta myös, jos jossain kohtauksessa joku hahmo olisi unohdettu menneiden aikojen sarjisten uneliaan väritystekniikan tapaan kokonaan värittää?

“Oikeastaan ainoaksi miinukseksi laskisin dialogin, joka oli latteaa eikä ollenkaan hauskaa. Toimivaa dialogia ei niiden lisäksi lopulta edes tarvinnut, mutta olisi tämä ollut paljon, paljon parempi elokuva jos dialogi olisi ollut kunnolla kirjoitettua.”
– Soile Kontio

Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin

“Hienoa oli saada uusi naishahmo jengiin – mutta aika järkyttävää, miten vähän naisia oli muuten. Leffassa jopa keskusteltiin siitä, miten vähän naisia on mukana, mikä tuntui äärimmäisen tökeröltä.”
– Soile Kontio
Kuva: ©The Walt Disney Company Nordic.

“Huonoa oli ehkä juuri se, että leffassa oli vähän liikaa kaikkea ja tarina rönsyili. Mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan viihdyttävä ja toimiva tämän genren leffa.”
– Katja Argillander

Vauhdikkaalla menolla on seurauksensa: Age of Ultronia on moitittu sillisalaattimaiseksi. Ohjaajan ensimmäisessä versiossa leffa olikin kuulemma kolmituntinen, joten DVD:llä katsojia odottanee runsain mitoin maukkaita ekstrakohtauksia. Edellisestä Kostaja-leffasta ja Thoreista tutun Erik Selvigin irrallisen tuntuinen pikavisiitti valkokankaalla tuntui ihmetyttävän monia.

Värikkään sankarikaartin tarjoilevan äksönin keskellä Age of Ultron pohtii vakavia moraalisia ja elämän ja kuoleman kysymyksiä. Esiin pääsee niin utilitaristisen moraalikäsityksen ongelmat kuin lapsettomuuden tuskakin – tosin vauhtia piisaa, joten mihinkään teemoista ei jäädä vellomaan. Haukansilmän yllättävä perheidylli nostetaan omituisesti jalustalle kun muut kostajat vertaavat omaa elämäänsä Bartonin onneen. Verrattuna Ryhmä X:n moniäänisempään viestiin erilaisuuden hyväksymisestä, Kostajat on sarjakuvissa usein edustanut konservatiivisempia arvoja (Kapu jopa hylkää superseeruminsa, koska ei halua olla huumeiden käyttäjä!). Elokuvan ikäraja on K12 ja vaikka väkivallan kuvaus onkin suhteellisen sarjakuvamaisen etäännytettyä, vakavammat teemat ja tuputetut “perusarvot” mietityttävät.

“Ihan tasaista laatua, mutta ei musta paras näiden Marvel-leffojen saagassa. Semmoista kiireen tuntua kerronnassa. Päähenkilöisyys hyppeli vähän häiritsevästi. Tarinalinjoja oli niin paljon, että henkilödraama jäi latteaksi, eivätkä hahmojen tunteet oikein koskettaneet. Toiminta oli kuitenkin tosi näyttävää ja olihan tämä viihdyttävää, jokin aika suoralinjaista ryminää. Pahin miinus ehkä ettei kertaakaan oikein jännittänyt.
– Anitta Iso-Markku

Moni koki Kostajien voimatasojen nousseen vähän turhankin rajusti. Ultron jäi auttamatta jalkoihin ja vaikka leffan nimi on Age of Ultron, tarina pyörii Ultronia enemmän Kostajien ryhmädynamiikassa, sankareiden päänsisäisissä demoneissa ja henkilösuhteissa. Ultronia tarvitaan lopulta vain aloittamaan tämä keskustelu. Monen mielestä Ultron olisi pystynyt parempaankin – onhan hän sarjakuvissakin alinomaan heräämässä taas henkiin piinaamaan sankareita.

“Tuli kyllä sellainen olo elokuvasta, että jäi perus Marvel-tason alapuolelle. Olenkin kuullut muiltakin tuosta että liian voimakkaita sankareita, mutta lisätäkseni vielä Ultronin haaskattu potentiaali ja todella outo leikkaustyö, kun ihmiset pomppivat paikasta toiseen ja asioita tapahtui deus ex machina malliin.” – Rami Kylä-Uuppo
Kuva: ©The Walt Disney Company Nordic.

Leffa myös kärsii akuutista testosteronin yliannostuksesta – Musta Leski saa sentään nyt Wandasta rinnalleen toisen kiinnostavan naisen. Moitteita on tullut myös muutamista sekä hahmojen dialogin että näyttelijöiden itsensä ikävistä lipsautuksista. Renner ja Evans kutsuivat eräässä haastattelussa Mustaa Leskeä nimityksillä “slut” ja “whore”. Heidän  möläytyksiä ei selitä muu kuin puhdas typeryys. Whedonin puolelta taas en usko Starkin parjatun Prima Nocta -kommentin olleen virhe: mielestäni se vain alleviivaavaa sitä, miten Stark ei tosiaankaan ole mikään kiiltokuva-sankari. Letkautus kyllä hätkähdytti törkeydellään, mutta Starkin suusta kuultuna taipui mielessäni nimenomaan edustamaan hänen sarjakuvistakin tuttua varsin ikävää pimeää puoltaan. Captain America: Civil Warin lähestyessä Rautamiehestä täytyykin alkaa kaivaa säröjä.

“Avangersit oli musta vähän liian ylivoimaisia. Ultron-parkaa kävi ihan sääliksi. Toisaalta Ultronin hahmo oli just siksi leffan parasta antia, että hän oli musta hyvin samaistuttava ja symppis pahis. Mietin myös, että ehkä tämä nimenmukaisesti oli ennen kaikkea Ultronin elokuva ja siinä mielessä tragedia.”
– Anitta Iso-Markku

[SPOILERIVAROITUS! Tästä eteenpäin juttu sisältää juonipaljastuksia!]

©The Walt Disney Company Nordic.

[SPOILERIVAROITUS! Tästä eteenpäin juttu sisältää juonipaljastuksia!]

Ruutujen välissä

Elävän kuvan ja elävän (Marvel-)sarjakuvan välillä on paljon yhtäläisyyksiä, kuten nopeatempoinen, visuaalinen kerronta ja toimintapainottuneisuus, mutta sarjakuvamainen elokuva käyttää myös valkokankaalla hyväkseen yhtä ehkä sarjakuvakerronnan tärkeimmistä elementeistä: ruutujen välistä tyhjää tilaa.

Age of Ultronissa kaikkea ei selitellä, vaan katsojan mielikuvitukseen luotetaan. Erityisesti vanhemmissa Rautamiesseikkailuissa tekniikkaa ja tiedettä kyllä seliteltiin – tosin se taisi olla vain tekniikka- ja tiedeintoisten nörttien iloksi. (Marvel 3/1992)

Sarjakuvan idea on näyttää lukijalle kuvien kautta kohtauksia kerrottavasta tarinasta ja luottaa, että mielikuvitus täyttää ruutujen välit. Joskus ruutujen väliin saattaa jäädä vain sekunnin sadasosia, joskus vuosia – toisaalta etäisyyttä ruutujen välissä voi olla myös maantieteellisesti tai teemallisesti. Tarinan kertoja voi kuitenkin joka tapauksessa luottaa montaasiteoriaan: siis lukijan omaan ajatteluun ja siihen, että lukija haluaa tarinan olevan koherentti ja aktiivisesti selittää tarinaa itselleen järkeväksi kokonaisuudeksi. Sarjakuvassa ei siis tarvita pitkällisiä tieteellisiä todisteluja siitä, miksi Rautamies saattaa pukunsa ansiosta syöksyä vahingoittumatta taistelun tiimellyksissä avaruuteen tai syvälle mereen, vaan koherenssia selittävä lukija olettaa automaattisesti puvun olevan ilmatiivis ja omaavan happivarannon. Vaikkei sitä olisi aiemmin mainittu, se on marveluniversumissa varsin loogista – onhan Stark nero. Age of Ultronissa ruutujen väliin oli ensimmäistä kertaa onnistuneesti jätetty ajoittain oikein reilustikin tilaa.

Wolverinen omassa X-Men Origins: Wolverine -elokuvassa yritettiin ensimmäistä kertaa harppailla rajusti “sarjakuvaruutujen” välillä, mutta homma ei toiminut. Harppaukset olivat ilmeisesti liian pitkiä ja monelle jäi leffasta sekava fiilis. Sarjakuvafanina Wolverinen leffan jälkeen oli sellainen olo, kuin olisin ottanut kaikki hyllystä löytyvät sarjikset alkaen 90-luvun alkupuolelta ja lukenut niistä tarinan sieltä, toisen täältä aina viime vuosiin asti. Koherenttia kokonaisuutta siitä ei saanut kuin vankalla halulla täyttää “ruutujen välit” luovalla Wolverinen sarjakuvahistorian järjestelyllä. Flopista otettiin opiksi ja X-Men: First Classissa harppailu oli huomattavasti hillitympää ja perinteisempää vauhdikkaita, selkeästi yhteen asiaan keskittyviä elokuvamontaaseja hyödyntävää. X-Men Days of Future Past taas monilta osin pelastui juuri siitä syystä, että elokuvakansa oli oppinut katsomaan sarjakuvaelokuvia ja tekijät oppineet vihjaamaan riittävästi, kuitenkaan jaarittelematta: kun aikamatkustusta ei alettu selitellä puhki, voitiin keskittyä sen mahdollistamiin juonikuvioihin ja sarjakuvien tapaan katsojat osasivat jo odottaa vauhdikkaampaa kerrontaa, jolloin leffaan saatiin mahtumaan enemmän niin juonta kuin sivuhahmojakin.

Maximoffin kaksosten Wandan ja Pietron supervoimien lähde jää hieman salamyhkäiseksi. Sarjakuvissa molemmat ovat mutantteja, mutta elokuvaoikeussyistä leffa-Kostajissa Purppuranoita ja Elohopea ovat ilmeisesti tieteellisten kokeiden tuloksia.
Kuva: ©The Walt Disney Company Nordic.

Age of Ultronissa tätä kerrontatapaa käytettiin rankemmalla kädellä: erityisesti mieleen jäi Thorin matka selvittämään painajaismaisen näkynsä tarkoitusta eräälle mystiselle lähteelle. Lähteen toimintalogiikkaa tai sen löytymistä ei erityisemmin selitelty millään muulla, kuin sillä, että tohtori Erik Selvig on katsojille aiemmin esitelty asgardilaisen mytologian tuntijana. Pikaisen Selvigin kanssa keskustelun päätteeksi Thor pulahtaa taikalähteeseen ja elää uudelleen saamansa näyn, nähden nyt tarkemmin. Näyn lopussa vilautetaan sarjakuvien ikonista Ikuisuuden rautahanskaa mutta sitä ei selitellä. Myöskään sitä ei selitellä, miksi juuri Thorin näyssä oli tämä tärkeä vihje. Sarjakuvia lukeneelle ja pikkutarkalle elokuvakatsojalle tähänkin on kuitenkin monta mahdollista loogista syytä: asgardilaisena Thorilla voi olla jo entuudestaan tietoa Ikuisuuskivistä ja ehkä Wandan voimat ovat myös leffauniversumissa vähän arvaamattomammat. Thor tavataan seuraavan kerran vasta usean muun kohtauksen jälkeen, kun hän ilmaantuu keskeyttämään tovereidensa kinastelun Ultronin androidin äärellä ja auttamaan näkynsä kannustamana Visionin maailmaan.

Kohtauksissa selitetään Thorin toimintaa vain muutamien repliikkien verran. Ne toimivat vain, jos katsoja haluaa uskoa Thorin saaneen lähdepulikoinnissaan sellaista tietoa, joka oikeuttaa hänen tekonsa. Toisin sanoen elokuvan tekijät luottavat siihen, että katsoja on jäänyt pohtimaan Thorin näkyä ja uskoo myöhemmin esitetyn selityksen, vaikkei valkokankaalla katsojalle näytettykään kaikkea. Marvelin universumissa on kuitenkin sisäisen logiikan mukaista, että asgradilaisiin legendoihin liittyvä taikalähde voi olla Maassa ja että Thor osaa sen Selvigin avulla löytää ja käyttää. Jälkeenpäin mieleen tulee ne kerrat, kun pidempää tarinakokonaisuutta oli pakko pätkiä Suomen lehtiin sopivaksi, josta syystä seassa saattoi olla muutaman sivun verran jonkun sankarin omassa lehdessä esiintynyttä seikkailua.

Lokin kieroilujen takia Haukansilmä jäi vähemmälle huomiolle ensimmäisessä Kostajat-leffassa, mutta nyt vahinkoa paikataan reilusti.
©The Walt Disney Company Nordic.

Enemmän kuin elokuvaa

Age of Ultronin sarjakuvamaisuus ei pääty ruutujen välin käyttöön. Itseasiassa ruutujen välissä olisi vain perinteisistä elokuvista tuttua puhdasta montaasia ja katsojan omaa tulkintaa. Tässä leffassa pelataan kuitenkin monessa kohtaa vahvasti sillä, että katsojan voidaan olettaa tietävän jo paljon tarinan maailmasta. Katsojan voidaan siis olettaa osuvan melko tarkkaan oikeaan melko vähillä vihjeillä. Pelkästään elokuvauniversumia seuraaville vihjeitä on vähemmän, mutta elokuvien ja sarjakuvien välinen intertekstuaalisuus taas räjäytti potin. Age of Ultronia ei voi enää mennä katsomaan kuten tavanomaista elokuvaa, sillä se ei ole vain elokuva. Siinä, missä elokuva on elävää kuvaa, Age of Ultron on sarjakuvaa valkokankaalla ja vaatii katsojalta sarjakuvanlukemiseen sopivaa asennoitumista.

Siinä missä perinteinen elokuva pyrkii kertomaan yhden tarinan alusta loppuun, Marvel-elokuvat sinkoavat meidät nyt monimutkaisia juonia, uskomattomia hahmoja ja toinen toistaan eeppisempiä tapahtumia pursuilevan supersankarioopperan keskelle. Tässäkin elokuvassa koemme vain yhden Kostajien monista seikkailuista ja joitakin se ärsyttää. Toisaalta suomalaiselle sarjakuvalukijalle konsepti on tuttu: kaikista Marvelin sarjakuvista kun suomennetaan vain osa ja pysyäkseen kärryillä kokonaiskuviosta, tarvittiin legendaarisen Mail-Manin juoniselityspalstaa ja rutkasti halua uskoa sankarien maailman yhtenäisyyteen. Ymmärtääkseen kunnolla Age of Ultronin juonta, on katsottava oikeastaan kaikki aikaisemmat Kostajien elokuvat ja mielellään vielä luettava vähän sarjakuviakin. Sarjakuvista tuttuun tapaan Marvelin elokuvauniversumin maailma on elävä ja hengittävä, jatkuvasti muutoksessa oleva ihmeellinen paikka, josta ei koskaan voi tietää kaikkea.

Age of Ultron heijastelee jo tulevaa sisällissotaa, sillä Kapun ja Rautamiehen välejä kiristää jo nyt pahasti Ultronin synty. Stark vaikuttaisikin olevan menossa synkempiä vesiä kohti.
©The Walt Disney Company Nordic.

Elokuvien suhteen nykyisen tilanteen eteen on tehty lujasti ja määrätietoisesti töitä: Marvelin elokuvauniversumia on rakennettu ennalta ilmoitetun kolmivaiheisen suunnitelman  mukaisesti. Ensin yksittäiset sankarit syntyivät ja seikkailivat omissa elokuvissaan, nyt yhdessä toistensa elokuvissa ja Kostaja-elokuvissa ja lopulta päädytään ensi vuodeksi odotettavan Captain America: Civil Warin myötä kolmosvaiheen täyteen rymistelyyn. Tuolloin tulossa on kahden Kostajat-leffan lisäksi myös muunmuassa Mustan Pantterin ja Kapteeni Ihmeen omat elokuvat. Vaikka vasta Kapteeni Ihmeen vuodelle 2018 kaavailtu elokuva nostaa päähahmoksi naissankarin, Marvel keräsi pisteitä kotiin antamalla Mustalle Leskelle ison roolin kronologisesti juuri ennen Age of Ultronia sijoittuvassa Captain America: Winter Soldier -elokuvassa. Jos ensimmäisten parin elokuvan aikana vain sarjakuvafaneilla oli taustatietoa maailmasta, nykyinen leffamäärä ja viimeistään minisarjat Agent Carter ja Agents of SHIELD ovat avanneet Marvel-universumin laajaksi myös visuaalisen median yleisölle.

Haukansilmän suurin salaisuus vetää Kapun ja Thorin hiljaiseksi. Monen mielestä kostajien keskinäinen kenttävittuilu Haukansilmää vastaan on ollut hauska metavastaus fanien käymään voivotteluun Haukansilmän hyödyttömyydestä elokuvissa. Hänhän on vain mies, jolla on jousipyssy – mikä hänestä tekee Maan mahtavimman sankarin? No, ainakin leffassa nähdään, että Bartonilla on jotain mitä kellään muulla kostajista ei ole.
©The Walt Disney Company Nordic.

Intertekstuaalisuus on kaksiteräinen miekka: siinä missä sen myötä sarjisten lukijoilla sukat pyörivät jo ensimmäisistä kohtauksista alkaen, pelkkiin elokuviin tyytyneet fanit saattavat tuntea olonsa sorsituksi. Ei kukaan halua katsoa sivusta sisäpiirin vitsejä. Onneksi Internet on pullollaan avuliaita, jotka mielellään selittävät auki myös Age of Ultronin hämärämmät sarjisviittaukset ja tynkäkohtaukset. Eikä Marvelia varmasti harmita, jos elokuvien kautta saisivat houkuteltua lisää lukijoita sarjakuvilleen. Elokuvamenestys ei kuitenkaan välttämättä auta: vuonna 2013 suomenkielinen Ryhmä X -lehti lopetettiin jo pitkään vaivanneen lukijakadon jälkeen.

Entäs sitten jatkossa?

Oli aivan mahtavaa tulla yllätetyksi sillä, miten hyvin sarjakuvalle uskollisessa Visionin  hahmossa näkyi myös Sielukiven myötä kaikuja Adam Warlockista. Warlockistahan ei vielä ole kuulunut (alkuun huhuttiin,  että hänet nähtäisiin Guardians of The Galaxyssä – toisaalta, ehkä nähtiinkin?). Totta puhuen leffaversion Vision saattaa hyvinkin toimia Warlockin ja Visionin sekoituksena.

Marvel tuntuu tähän mennessä luottaneen elokuvissaan lähes pelkästään vanhojen jo ikonisiksi muodostuneiden sarjisseikkailuiden voimaan. Kapun Sisällissota -leffan sarjisesikuva on yksi harvoista filmatisointiin päässeistä uudemmista sarjakuvajuonista, vaikka sekin on vasta 2010-luvun loppupuolelta.

Harva vanhan koulun marvelisti tuskin kuitenkaan tyytyy yhdistelmään, sillä Avengers: Infinity Wars -elokuvien sarjisesikuvassa Adam Warlockilla on monen mielestä ohittamattoman tärkeä osa. Koska saamme pahikseksi Thanoksen, moni on sitä mieltä, että Thanoksen kanssa sarjakuvissa pitkän historian omaava Warlockin on saatava. Sinäänsä juuri Infinity Wars tarinana on hieman omalaatuinen valinta valkokankaalle vietäväksi, sillä nykyisillä tuotantosopimuksilla se ei voi olla kovin uskollinen alkuperäistarinalle – mukaan nimittäin pitäisi saada lähes kaikki vähänkään nimekkäät Marvel hahmot. Infinity Warsien ympärillä yltyy varmasti melkoinen huhumylly kunhan tuotannosta alkaa tippua tietoa.

Thanoksen kimppuun pääsemistä odotellessa Captain America: Civil War tuonee valkokankaalle jo nyt Age of Ultronissa heijasteltua Rautamiehen ja Kapteeni Amerikan kukkotappelua. Koska Sisällissota on sarjakuvissa suhteellisen tuore tapaus, voinemme odottaa myös tämän leffan pudottelevan sarjisfaneja hykerryttäviä linkkejä esikuvaan. Kaikenkaikkiaan Kostaja-kaarti alkaa näine lisäyksineen näyttää jo varsin hyvältä – joskin toivottavasti lisää legendaarisia kostajia on joukkoon vielä liittymässä.

Tottapuhuen vielä tälle kesälle ehtivä Ant-Mankaan ei näytä lainkaan hassummalta, vaikka varmaankin jää Age of Ultronin jalkoihin. Niin tai näin, jos julkaisuaikataulut pitävät ja elokuvien taso pysyy näin kovana, marvelisteilla on edessä oikeat kissan päivät.