The Vanishing of Ethan Carter (The Astronauts) oli Steam-joululahja 15-vuotiaalta pojaltani. Olin kuolannut pelin perään kuukausia, mutta siirtänyt hankintaa, koska arvasin etten malttaisi olla pelaamatta sitä läpi heti. Joulun pitkinä pyhinä pelille oli vihdoin aikaa.

Alunperin innostuin pelistä nähtyäni sen kauniin trailerin. Mätöt eivät ole minun juttuni, joten ihastuin pelin peruskonseptiin, verkkaisuuteen ja tarinallisuuteen. Vapaa lusmuilu avoimessa pelimaailmassa ja siinä sivussa tehtävien ratkaisu – pelkäämättä jatkuvasti kimppuun syöksyviä örkkejä – on juuri se mitä peleiltä nykyään haen. VoEC täytti hyvin vaatimukset.

 

Pelin perusjuoni on seuraavanlainen: Nuori, Red Creek Valley’ssa asuva poika, Ethan Carter, on lähettänyt kirjeen ihailemalleen etsivälle Paul Prosperolle. Molemmilla tyypeillä on jonkinlaisia “yliluonnollisia” kykyjä. Prospero saapuu Red Creek Valleyy’n tutkimaan Ethanin mystistä katoamista ja huomaa heti, että kylässä on tapahtunut kaikenlaista muutakin outoa.

 

Yöks ja ooh

Ongelmiakin ilmeni. Vaikka olen pelannut vuosikausia, paljon erityyppisiä pelejä erilaisilla vempaimilla, ja heilunut vuorokausia ympäri Second Lifessa 3D-avaruushiirellä, VoEC aiheutti aluksi aivan järkyttävää liikepahoinvointia. Yrjö oli lentää näytölle ja näppikselle 15 minuutin pelaamisen jälkeen, silmissä vilisi, päätä jomotti. En luovuttanut, vaan etsiskelin ystäväni KVG:n avustuksella (pelin nimi + motion sickness) apua ongelmaan. Säädin ohjeiden avulla grafiikka-asetuksia ja sain pahoinvoinnin pysymään loitolla.

Pelin logiikan hoksaa varsin nopeasti. Maailmaa voi vapaasti tutkia ja yrittää löytää vinkkejä, miksi ja mihin Ethan-niminen nuori poika on kadonnut. Etenemisjärjestyksellä ei ole järin suurta väliä, maailmassa voi siis hortoilla ihastelemassa ruohonkorsien kevyttä liikettä tuulenvireessä tai tutkiskella autioituneen kyläpahasen hökkeleitä. Hieman rasittavaa tosin oli ravata ees sun taas metsäpolkuja, kun jokin tärkeä vinkki oli jäänyt löytämättä: ihan ensimmäisenä kannattaa siis opetella juoksemaan (tämä yksistään aiheutti alussa pahoinvointia).

Red Creek Valley’n maailmaan on helppo uppoutua. Maiseman yksityiskohtia jää välillä suu auki ihastelemaan, musiikki on pelin laiskaan ja hitaaseen mystisyyteen juurikin sopivaa ja pelin kertojaääni (Prospero) on niin tyynen hypnoottinen, että zzzzz…ehkä jäänkin tähän raiteille hetkeksi lepäilemään…zzz.

 

Lopussa ei seissyt mikään

On myönnettävä, että turvauduin läpipelaamisessa sekä walkthrough-sivustoihn että poikaani. Pelasimme osan pelistä yhteisvoimin, koska kärsivällisyyteni ei kerta kaikkiaan nykyään riitä tahkoamaan puzzleja, jos ne eivät muutamalla yrittämällä onnistu. Yksi ärsyttävimmistä tehtävistä Ethanissa oli rähjäisiin taloihin liittyvä järjestelytehtävä, sen sijaan paikkojen ja esineiden tutkiminen ja vihjeiden kerääminen oli varsin hauskaa. Pelin yksi pääideoista on rekonstruoida tapahtumien kulkua, eli asettaa saatujen vihjeiden pohjalta tapahtumia oikeaan järjestykseen. Kivaa aivonäperrystä, joka ei kuitenkaan vienyt liikaa aikaa.

 

 

Kun pääsee vauhtiin, Ethanin pelaa nopeasti läpi. Itse jouduin jopa vähän säästelemään, koska halusin nauttia kiinnostavasta ja kauniista pelistä mahdollisimman pitkään. VoETC:n suurin viehätys on siinä, että indie-henkisyydestään huolimatta se on aivan viimeisen päälle hiottu peli. Toivottavasti peli saa jatkoa!

Mutta: pelin loppu oli iso tyrmistys ja vaikuttaa paljon lopulliseen arvioon (3,5/5) pelistä. Loppuratkaisu herätti lähinnä ärtymystä. En spoilaa mikä lopussa mätti, mutta olisi kiva kuulla aiheuttiko lopputwisti muissa yhtä suurta närästystä….?!