Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia Mass Effect ja Dragon Age -pelisarjoista.
Biowaren roolipelejä arvostetaan monista syistä. Ne ovat mekaanisesti toimivia, täynnä mieleenpainuvia hahmoja, rikkailla maailmoilla maustettuja ja yksinkertaisesti sanoen aivan pirun hauskoja. Monen lempipuuhaa ovat kuitenkin olleet peleistä tutut romanssit. Itse olen nähnyt ne mukavana mausteena, mutta toteutukseltaan usein kömpelönä. Käsittelin jopa aihetta ohimenevästi eräässä Pelipohdinnat-jaksossani. Pahimmillaan Biowaren romanssit ovat saaneet hahmot tuntumaan automaateilta, joihin pelaaja tunkee lahjoja ja kohteliaisuuksia kunnes niiden jalat aukeavat. Yllätyin siis aika lailla huomatessani Biowaren ottaneen melkoisia harppauksia eteenpäin äskettäin julkaistussa Dragon Age: Inquisition -pelissään.
Aloitetaan alusta
Mutta puhutaanpa ensin hiukan siitä, miten firma on käsitellyt romansseja aikaisemmin. Keskityn tässä tekstissä Mass Effect ja Dragon Age -sarjoihin, sillä ne ovat minulla kaikkein tutuimmat. Painotan myös vahvasti omia kokemuksiani ja kehotan lukijoita tekemään samoin kommenttien puolella. Itse heittäydyin Mass Effectissä romanssiin Liaran ja Dragon Agessa Lelianan (Dragon Age: Origins), Merrilin (Dragon Age 2) ja Seran (Dragon Age: Inquisition) kanssa.
They called it… the mass effect
Aloitetaanpa ensirakkaudestani, Mass Effectistä. Sarjassahan pelaaja astuu komentaja Shepardin saappaisiin ja ottaa harteilleen varsin raskaan taakan: universumin pelastamisen lähestulkoon yliluonnollisen tuhoisien Reapereiden käsistä. Näin ollen romanssi on tervetullut helpotus raskaan scifi-räiskinnän lomassa ja suhde toisen miehistön jäsenen kanssa, oli se sitten pelkästään fyysistä tai aidosti romanttista, tuntuu luonnolliselta tavalta paeta murskaavaa vastuuta ja vaaraa.
Ikävä kyllä romanssin toteutus ei ole aivan näin elegantti. Pelaaja mielistelee hahmojen puheita samalla, kun nämä selittelevät ummet ja lammet itsestään, kunnes pelin lopussa kaksikko hyppää sänkyyn ja sinetoi suhteensa. Tämähän on jopa lapsellisen suoraviivainen tapa kuvata suhdetta: lähesty, mielistele, seksi, ja se siitä. Pelin tehtävien (pääasiassa eri vihollisten räiskinnän) ulkopuolella hahmot viettävät hädin tuskin tuntiakaan yhteistä aikaa, ja sekin sisältää varsin vähän sitä yhdessä oloa. Tämän päätteeksi pelaaja palkitaan kömpelöllä seksikohtauksella, ikään kuin se olisi jokaisen suhteen päätepiste. Eikä pelillä ollut edes häpyä näyttää kunnolla paljasta pintaa!
Mutta Mass Effect on pääasiassa scifi-räiskintä, joten ehkä sille voidaan antaa anteeksi se, ettei pelin lisämausteeksi heitetty romanssi ollut sarjan ensimmäisessä pelissä aivan huippuluokkaa.
Toivon pilkistystä
Ikävä kyllä sama kaava jatkui myös seuraavissa peleissä. Toki käsikirjoitus parani ja hahmoihin päästiin tutustumaan paljon syvemmälle, mutta peruskaava oli yhä sama. Pelit tuntuivat sekoittavan suhteen aloittamisen suhteessa olemisen kanssa, sillä seksiä pidettiin jatkuvasti sinä suurena merkkipaaluna, eikä romanttisen suhteen arkisia haasteita käsitelty laisinkaan. Shepard ja tämän mielitietty eivät varsinaisesti eläneet suhteessa, vaan pistäytyivät siellä käymässä aina silloin tällöin. Dialogi ja vuorovaikuttaminen olivat siis suurimmilta osin samanlaisia niin oman partnerin, kuin muidenkin miehistön jäsenten kera. Tästä syystä suhde jäi, ironista kyllä, varsin kylmäksi ja jopa paikoitellen steriiliksi.
Kukapa olisi voinut vastustaa noita sinisiä… sormia.
Ja harmillista on, että pelisarjalla olisi ollut loistava mahdollisuus päästä kunnolla kaivautumaan aivan ihmissuhteiden ytimeen, kun suhteen alku oli jo hoidettu pois alta sarjan ensimmäisessä osassa. Itse esimerkiksi pysyin ”uskollisena” alien-typykkä Liaralle, joka toi pelin toiseen osaan mukaan jotain todella toimivaa.
Pelin alkaessa Shepard on ollut ”kuolleena” kaksi vuotta ja tarve löytää kadotetut miehistön jäsenet on vahva. Niinpä järkytyinkin aika lailla huomatessani, mitä kahden vuoden erillä olo oli tehnyt Liaralle. Entisestä ujosta arkeologista oli kovettunut kylmä ja kovaotteinen tiedonvälittäjä, joka heti ensitapaamisellamme uhkaili asiakastaan omien bisneksiensä vuoksi. Liaran käytös oli muutenkin etäistä, ja peli teki selväksi, että aika oli tehnyt tehtävänsä. Elämä oli jatkunut ja tilanteet muuttuneet ja Liaran ja Shepardin omista haluista huolimatta yhteen palaaminen oli tässä vaiheessa mahdotonta. Sama tapahtuu myös Kaidanin tai Ashleyn romanssissa, kun molemmat kieltäytyivät palaamasta yhteen Shepardin kanssa, joka oli laittanut hyntyyt yhteen pahamaineisen Cerberus-järjestön kanssa. Peli muistutti hyvin, mitä kaikkea kahden vuoden aikana ehtiikään menettää.
Toki skeptisempi pelaaja saattaisi sanoa, ettei Bioware tiennyt, mitä ykkösosassa alkaneella suhteella pitäisi tehdä, ja tönäisi siksi vanhat mielitietyt sivummalle. Tämä tuntuu varsin todennäköiseltä, kun ottaa huomioon, että kolmannessa osassa pelaaja todellakin kykeni palaamaan yhteen vanhan rakkaansa kanssa, tosin varsin laihoin tuloksin. Omalla kohdallani tämä tarkoitti, että aloitin käytännössä suhteeni Liaran kanssa täysin alusta samaa kaavaa noudattaen, käyden samat asiat läpi taas uudelleen.
Seksi tuntui taas olevan suhteen huipentuma ja puheet ”pienistä sinisistä lapsista”, mahdollisesti suhteen merkittävin askel, heitettiin mukaan puolivitsinä. Jotenkin tätä oli vain vaikea uskoa syväksi tosirakkaudeksi.
Toinen maailma, samoilla raiteilla
Lelianan kumppaniksi päädyin melkeinpä olosuhteiden pakosta.
Fantasiapainotteinen Dragon Age -sarja yritti puolestaan selvästi tehdä jotain erilaista, vaikkakin pitkälti samanlaisin tuloksin. Dragon Age: Originsissa pelaaja saa ”suhdepisteitä” olemalla samaa mieltä hahmojen kanssa ja tekemällä muiden hahmojen hyväksymiä valintoja. Tämä tuo osaltaan mielenkiintoista dynamiikkaa mukaan ihmissuhteisiin (sillä nyt hahmot reagoivat myös pelaajan käytökseen ja pelihahmon ja mahdollisten romanssi-intressien persoonat vaikuttavat siihen, kuinka mahdollinen suhde on), mutta samalla peli antaa myös varsin tökerön keinon kartuttaa pisteitä lahjoja antamalla.
Dragon Age kohtelee hahmojaan paljon itsenäisimpinä olentoina, kuin ryhmätyötä painottava Mass Effect, joten hahmojen suhteet ja omat juonikaaret voivat muuttua radikaalisti hahmojen luonteen ja pelaajan valintojen mukaan. Esimerkiksi osassa sarjan romansseissa seksiä ei tarvitse tai edes voi harrastaa laisinkaan (Dragon Age: Originsin Zevran ja Dragon Age 2:n Sebastian), kun taas Dragon Age 2:ssa suhde Isabellan kanssa laukaistaan käyntiin vällyissä pyöriskelemällä.
Tästä syystä kaikista romansseista on vaikea sanoa mitään, mutta omalla kohdallani seksikohtaus tuntui jälleen kerran suhteen kaukaisimmalta merkkipaalulta. Toki tämänkin jälkeen tapahtui kaikenlaista lepertelyä, muttei mitään, joka olisi tuonut suhteeseen uutta sisältöä tai syventänyt sitä.
Dragon Age 2 toimii pitkälti samanlaisella mekaniikalla, vaikkakin se heitti lahjoittelun romukoppaan ja toi peliin Friendship ja Rivalry -systeemin jossa kumpikin kärkipää mahdollistaa suhteen pelihahmon kanssa. Ajatus on sinänsä mielenkiintoinen, sillä ensimmäistä kertaa sarjassa sama hahmojen välinen romanssisuhde voi olla erilainen riippuen siitä, millä tavalla pelaaja itse pelaa. Ikävä kyllä sekään ei onnistunut pelastamaan tutunoloista suhdemekaniikka, jonka päätepiste oli taas jälleen kerran… No, arvaatte varmaan jo. Toki sydänkäpyni Merrill muutti Hawkeni luokse asumaan, mutta tämän eleetön ja sanaton seisoskelu tuntui vain korostavan suhteen sieluttomuutta. Eikö Biowarella todellakaan tullut mieleen ainoatakaan kohtausta kaksikon yhteiseloon liittyen, vaikka sitten vain pelaajan huvittamiseksi?
Mistä pääsemmekin viimeinkin Dragon Age: Inquisitioniin!
Seksi voi olla hauskaakin
Ah, Dragon Age: Inquisition, kaikessa et onnistunut, mutta tässä suhteessa osuit kyllä napakymppiin! Inquisition oli ensimmäinen Bioware-peli, jossa tunsin itse suhteen kehittymisen olevan aidosti osa peliä. Sovittuaan lemmekkään yhteiselon aloittamisesta toisen hahmon kanssa pelaaja pääsee seuraamaan suhteen kehittymistä tavalla, joka oli yllättävän mukaansatempaavaa. Suhde etenee suutelun (ja omalla kohdallani myös lempinimien) kautta seksiin, mutta se ei suinkaan ole suhteen päätepiste, ja itse asiassa kaksikon ensimmäistä sänkyyn hyppäämistä ei edes näytetä, vaan se ohitetaan ilman sen kummempia fanfaareja.
Jopa siinä vaiheessa, kun pelaaja pääsee tirkistelemään makuuhuoneen puolelle, tunnelma voi olla varsin poikkeava aiempiin, mukasensuelleihin erotiikkapläjäyksiin verrattuna. Useat kyseisistä seksikohtauksista ovat tunnelmaltaan sen sijaan humoristisia, mikä mielestäni toimii huomattavasti paremmin. Seksiin liittyvät tuntemukset ovat niin vahvasti sidoksissa fyysisyyteen ja tunnesiteisiin, että niiden jäljentäminen videopelissä on erittäin hankalaa, etenkin pelin muiden osa-alueiden ohella. Huumori sen sijaan jättää jälkeensä yksinkertaisemman, mutta huomattavasti toimivamman ja ikimuistoisemman muiston, eräänlaisen lämpimän tunteen. Eikö sen pitäisikin jäädä seksistä päällimmäiseksi mieleen, ilo? Itse ainakin muistan Biowaren peleistä parhaiten miehistön kanssa vietetyt nauruntäytteiset hetket, miksei sama voisi toimia romanssinkin kanssa?
“The herald is touched alright!”
Ihmissuhteita, ja vähän haltijoitakin
Uusi ote seksiin ei kuitenkaan ole ainoa asia, jolla Bioware paransi ihmissuhdekoukeroitaan. Omalla osallani mieleen jäivät nimittäin parhaiten ne varsin intiimit hetket, jolloin haltijatyttö Sera avautui omalle Inkvisiittorilleni menneisyydestään. Pelkästään se, että Inkvisition kantakapakan katosta tuli meidän paikkamme, lisäsi suhteeseen jotain aitoa ja vilpitöntä. Sitoutuminen suhteeseen jo varsin aikaisessa vaiheessa antoi myös itselleni uskallusta olla eri mieltä Seran kanssa, jos tilanne niin vaati. Tämä väritti suhdetta aika lailla, sillä kaksikko kävi keskenään ihan oikeita riitoja pelin edetessä. ”Will this come between us?”, Inkvisiittorini kysyi erään riidan päätteeksi. ”Pff! If I gave up on everybody who believed stupid stuff…”, Sera vastasi välinpitämättömästi.
Pidin myös siitä, että tärkeimmät kohtaukset suhteeseen liittyen tapahtuivat vasta sänkyyn heittäytymisien jälkeen. Talsittuamme erään erityisen rankan taistelun lävitse Sera yritti mäjäyttää Inkvisiittoriani naamaan siitä hyvästä. ”Never again, you hear me?”, hän sanoi, ”You trapped in that place. I can’t think about that shite.” Ihan oikeat ihmissuhteen ongelmat, omistautuneisuus ja menetyksen pelko, oli otettu osaksi romanssin kulkua.
Kun sattuu niin sattuu, aina ei Serakaan onnistu pitämään hilpeää ilmettä.
Koko pelin ikimuistoisin hetki oli kuitenkin tätä seuraava kohtaus, jossa sekavan oloinen Sera yrittää paeta Inkvisiittorin luota. ”I don’t want to talk. Go away”, Sera selitti, ”I saw you dead. It was last night, clear as anything, even with eyes shut. You. In the Void. Gone. I can’t see it again. I can’t be with you and see that again!”
Juuri tämä oli sitä, mitä olin toivonut Biowaren romansseilta alusta alkaen: kykyä siirtyä ensimmäistä seksikohtausta pidemmälle ja käsitellä elävää, toimivaa ihmissuhdetta, sillä se on jotain todella mielenkiintoista.
”Dreams show stuff, stuff I don’t want to think about! Which is hard, because I want to think about you! A lot”, Sera jatkoi hysteerisenä, “You don’t act like nobles. I love that. You don’t hide. I love that. And you’re human as anything, and I still LOVE THAT. But seeing this really hurt! I’m fighting to make things better and learn truth and shit, and it just keeps getting scarier!”
Kieltämättä toisesta ulottuvuudesta karanneet demonit ovat varsin poikkeuksellinen haaste suhteessa, mutta kukapa ei olisi kohdannut omia vaikeuksiaan halutessaan olla toisen kanssa? Kukapa ei olisi tuntenut itseään revittävän kahteen suuntaan? Kukapa ei joskus olisi kärsinyt toisen tähden?
”I know you don’t care about words, but that was a lot of ”love” you just let slip”, Inkvisiittorini huomautti. “Well, thank you, old lady smarty pants, turning it around to show me what I “really want.” But so what? Who cares against all of everything?”, Sera heitti takaisin. “It’s because I love you that “everything” had better watch out! It’s you and me against it all! Unless you’re not up for it.”
Ja sitten Sera kaatoi Inkvisiittorin lattialle.
“Us-cookies”, älyttömän siirappista, mutta en voi valittaa.
Tästä on hyvä jatkaa
On kuitenkin syytä mainita, etteivät kaikki romanssit noudata tätä kaavaa ja osa kruunaa suhteen perinteisesti seksikohtauksella. Omalta kantiltani Dragon Age: Inquisition onnistui kuitenkin parantamaan ihmissuhteiden kuvaamisessa huomattavasti Biowaren aikaisempiin peleihin verrattuna, vaikkakin parantamisen varaa olisi myös. Romanssit ovat edelleen pelkkä sivumauste, eikä niitä hyödynnetä pelimekaanisesti oikein laisinkaan. Toki taistelu ja isompi tarina ovat yhä Bioware-pelien suola, mutta mielestäni Inquisitionista olisi hyvinkin voinut karsia sellaiset tärkeät tehtävät kuin viinipullojen keräämisen ja makuuhuoneen sisustamisen ja vahvistaa sen sijaan erästä firman tunnetuimmista tavaramerkeistä.
Ihmissuhteet, etenkin romanssit, ovat tärkeä ja mielenkiintoinen osa elämää. Tästäkin huolimatta niitä on hyödynnetty peleissä varsin vähän ja usein laihoin tuloksin. Toivoisinkin, että Biowaren lisäksi muutkin pelinkehittäjät uskaltaisivat paneutua aiheeseen jopa syvemmin, sillä oikeissa käsissä tästä saisi muovattua jotain ikimuistoista.
Puolikkaita alien-pakaroita en sen sijaan tule vähään aikaan peleihini kaipaamaan.
