Vammainen ihminen on kokonainen persoonallisuus siinä missä kuka tahansa muukin. Kuva: Eric Parker cc

Viime aikoina vammaisuus on pyörinyt mediassa yllättävän paljon, niin hyvässä kuin pahassakin. Inhimillisissä uutisissa oli juttu yrityksen pystyyn pistäneestä ystävästäni. Taannoin luin artikkelin myös pyörätuolissa olevasta äidistä. Uutinen, jonka kaltaiset nostavat usein hymyn huulilleni. Juuri tällaisista asioista mediassa pitäisi kirjoittaa, positiiviseen sävyyn, jotta käsitys vammaisista muuttuisi.

Vaikka vammaisten perhe-elämä on ajoittain esillä mediassa, tuntuu se silti olevan tabu tai jollakin tavalla kummallinen asia. Ainoastaan vammaisten seksuaalisuutta käsittelevään juttuun olen törmännyt tasan kerran. Se oli tuttavani rustaama artikkeli Invalidiliiton lehteen, joka löytyy myös Ravistaja-nimisestä ASPA-säätiön blogista. Kirjottaja Milla Ilonen on kiteyttänyt ongelman, jonka useat meistä joutuvat kohtaamaan. Joillekin vanhemmille (kuten voi olla terveenkin lapsen kohdalla) voi olla hankala sisäistää, että oma pikkuinen on jo teini-ikäinen  tai aikuinen ja omaa seksuaalisia haluja. Vanhemmille saattaa olla hankalaa neuvoa lastaan näissä asioissa, etsiä ratkaisuja tai edes käsitellä asiaa hiljaa mielessään. Siksi meille usein toitotetaankin: ”Kyllä sinä jonkun kivan pyörätuolikaverin vielä löydät” – kuten viitteenä käyttämäni tekstin kirjoittanut Milla asian muotoilee. Ongelma on, että emme tahdo tuolikaveria, tahdomme hellyyttä ja lämpöä, seksiä unohtamatta, siinä missä kuka tahansa muukin ihminen.

Itse olen istunut pyörätuolissa koko pienen ikäni ja olen sinut vammani kanssa siihen asti, kun tulee kyse intiimistä suhteista. Alan väkisinkin miettimään, onko vammani toisen silmissä este tai haitta jollekin. Tämä siitä huolimatta, että olen kasvanut perheessä ja suvussa, jossa on avoimesti puhuttu asioista. Epävarmuus itsestä ja siitä, onko seksuaalisuus vammaisena ok, kumpusi ystävien ja tuttujen kummasteluista ja pohdinnoista ympärillä.

Jostain syystä ihmiset tuntuvat hyväksyvän paremmin kahden vammaisen kuin ns. terveen ja vammaisen välisen suhteen. Ajatellaan, että totta kai me pariudumme toisen kaltaisemme kanssa. Osa vammaisistakin tuntuu ajattelevan samoin. Onhan toki kahden vammaisen välinen suhde siinä mielessä helpompi, ettei tarvitse koko ajan selittää toiselle omasta vammastaan tai pelätä kumppanin mietteitä suhteen alussa. Stereotyyppisesti ajateltuna vammainen hyväksyy vammaisen paremmin kuin terve. Tietysti kahden vammaisen välinen suhde tuo mukanaan omat mutkansa, kun esimerkiksi avustajaa tarvitaan enemmän kuin jos vain esimerkiksi toisella olisi vamma.

Rakkaus on hieno asia, eikä sitä tule väheksyä millään tavoin olipa se sitten kahden vammaisen, terveiden osapuolten, tai vammaisen ja terveen välistä. Kenenkään vammaisen ei kuitenkaan pitäisi koskaan ajatella, ettei kelpaisi kenellekään terveelle vammansa vuoksi. Lauseestani huolimatta myönnän itsekin tehneeni näin joskus. Kenenkään terveen ei pitäisi myöskään torjua vammaista hänen rajoitteensa takia. Ihmisten pitäisi oppia näkemään toisensa ensisijaisesti ihmisinä, ei vammaisena tai terveenä.

Lähes jokainen seurusteleva tai suhteessa aiemmin ollut vammainen on joskus varmasti kuullut kysymyksen: ”Kuinka sä oikein harrastat seksiä?” Aiemmin, silloin kun olin vielä epävarmempi, kysymykset lähinnä loukkasivat tai ärsyttivät, nykyään totean vain naurahtaen: ”Ihan normaalisti, kiitos kysymästä.” Joskus, on huono päivä tai kysyjän naama ärsyttää, saatan tokaista: ”Normaalisti, haluatko tulla oikein katsomaan? ” Se saa kysyjät yleensä hiljentymään ja liukenemaan paikalta heidän ymmärtäessään, että nyt ylitettiin joku maaginen raja.

Tiedän kuitenkin, etteivät kysyjät pahaa tarkoita ja yleensä keskustelenkin heitä askarruttavista kysymyksistä, yleisellä tasolla siis. Miten tietämys ja sitä kautta suvaitsevaisuus muuten lisääntyisivät? Eivät mitenkään. Olen vahvasti sitä mieltä, että vamman karsastus johtuu puhtaasti tietämättömyydestä. Sen vuoksi asioista pitäisi pystyä puhumaan entistä avoimemmin. Löytyyhän internetistä toki vaikka mitä googletettavaa, mutta kuinka moni lähtee varta vasten etsimään tietoa netistä?

Yleisti ottaen, vamma ei ole este millekään. En osaa sanoa kahden vammaisen suhteesta tarkemmin, sillä niistä minulla ei ole kokemusta. Sen verran tiedän, että avustajat auttavat siinä, mikä on yhteisesti sovittu avustajan tehtäväksi ja jättää sitten parin kahdestaan.

Jokaisen tulisi saada vapaasti ilmaista seksuaalisuuttaan mm. vammasta ja suuntautuneisuudesta riippumatta. Kuva: mmeister cc

Terveiden ihmisten kanssa olevista suhteista ja säädöistä minulla on kuitenkin jonkun verran kokemusta, eikä suurimmalla osalla heistä ole ollut mitään ongelmaa vammani kanssa, eivätkä he ole kokeneet vammaani esteenä tai haittana millekään. He auttoivat minua kaikessa siinä, missä tarvitsin niin automaattisesti ja hyvillä mielin, että etenkin sen ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa unohdin välillä kokonaan olevani ”erilainen”. Tietenkin vammaisen kanssa seurustellessa tulee ymmärtää se, että esimerkiksi kaikki asennot makuuhuoneen puolella eivät välttämättä onnistu raajojen spastisuuden takia. Ongelmasta kuitenkin selviää keskustelemalla, niin kuin asioista hyvässä parisuhteessa muutenkin.

Kyllä, me vammaiset olemme seksuaalisia olentoja aivan kuten sinäkin. Mielestäni jokaisen tulisi uskaltaa ja saada vapaasti ilmaista tätä piirrettä itsessään, oli vamma, suuntautuminen, tai mikä tahansa mikä hyvänsä. Kenenkään ei pitäisi enää vuonna 2015 joutua häpeämään, piilottelemaan tai selittelemään omaa olemustaan millään tavalla.