Olen ikääni suhteutettuna melkoisen tuore conikävijä. Ensimmäinen con, jossa olen ikinä käynyt virallisesti paikan päällä (kavereiden luona Otaniemessä vierailua Ropeconin aikaan ei voi hyvällä omallatunnollakaan laskea) oli vuoden 2012 Tampereen Finncon. Sen jälkeen olen käynyt muutamassa muussakin conissa ja kuvittelin tietäväni, mistä coniskenessä on kyse. Elokuun 14.-18. sain tietää kuinka äärimmäisen väärässä olinkaan ollut.
Lähdin Lontooseen aikaisin torstaiaamuna ja saavuin juuri sopivasti pahimpaan rekisteröintijonoon. Jonossa odotellessani aloin vihdoinkin ymmärtää, miten paljon tottumaani suurempi tapahtuma Worldcon on. Lonconissa oli tänä vuonna lähes 11 000 jäsentä, yli tuplasti edellisen vuoden jäsenten määrä. Paikan päälläkin oli yli 5000 ihmistä, enemmän kuin viime vuoden Worldconissa kaiken kaikkiaan. Valtava määrä monenlaisia nörttejä yhdessä paikassa siis.
Ohjelmaa joka lähtöön
Worldcon on pääasiassa scifikirjallisuuteen keskittyvä con, mutta ainakin tänä vuonna ohjelmassa oli paljon kaikenlaista myös muunlaiselle yleisölle. Lapsille löytyi hauskaa puuhaa Tardiksen rakentamisesta vesipyssyn tuunaamiseen. Tiedelinjalla käytiin läpi avaruusmatkailua ja -tutkimusta monesta eri näkökulmasta kolonisaatiosta sukupolvialuksiin. Fanikylässä oli jatkuvasti käytössä ollut peliteltta, jossa oli käytettävissä lautapelejä sekä käsittääkseni myös vapaaehtoisia auttamaan niiden pelaamisessa. Tämän lisäksi oli kirjailijatoiveikkaille oma ohjelmansa kirjoitustyöpajan muodossa, joka lempikirjailijoideni suhteen valitettavasti täyttyi jo kauan ennen conin alkua.
Kaikkein tapahtumarikkain paikka koko conissa oli ehdottomasti fanikylä. Siellä oli useimmilla tulevien vuosien conitoiveikkailla (Helsinki mukaanlukien) oma telttansa sekä lisäksi paikallisilla keskiaika- ja Tolkien-seuroilla omansa. Fanikylässä tuntui aina olevan jotain meneillään. Mieleenpainuvin taisi olla paikallisen keskiaikaseuran fanikylän keskiaukiolla järjestämä ritaritaistelu, jossa haarniskat kolisivat ja “ruumiita” syntyi.
Fanikylässä erityisen kivaa oli myös Helsinki in 2017 -coniehdokkaan teltassa työskentely. Kymmenet ihmiset kävivät päivittäin tutustumassa salmiakin saloihin – ja hämmentävän monet, jotka tunsivat salmiakin ja rakastivat sitä. There’s no accounting for taste. Oli varsin mukava nähdä, miten monet ihmiset olivat innoissaan Helsingin Worldconista. Helsingin ständillä pääsin tapaamaan monia kirjallisia sankareitani, kuten Cory Doctorow:n, Hannu Rajaniemen, Elizabeth Bearin ja Mur Laffertyn.
Vanhojen valkoisten miesten kerho?
Worldconia on viime vuosina useampaankin otteeseen väitetty olevan menneisyyteen jämähtänyt organisaatio, joka on tehty vain vanhoille valkoisille miehille. Nämä syytökset eivät suinkaan ole täysin tuulesta tempaistuja, mutta oma conikokemukseni oli selkeästi hyvin erilainen.

Content and Form: Writing SF/F in non-Western Modes -paneeli. Panelistit vasemmalta oikealle: Aliette de Bodard, Nick Wood, Amal El-Mohtar, JY Yang, Rochita Loenen-Ruiz.
Oma conini meni pääasiassa kirjoittamiseen jotenkin liittyvissä paneeleissa, joista useimmissa oli huomattavasti nuoremmat panelistit ja yleisö kuin esimerkiksi WSFS:n (World Science Fiction Society) business meetingeissä. Ilmeisesti monissa muissa paneeleissa oli lähinnä vanhoja valkoisia miehiä niin panelisteina kuin myös yleisönä, joista osa jopa keskeytti muita panelisteja. Oma kokemukseni puolestaan oli huomattavasti värikkäämpi, nuorempi ja kohteliaampi. Parissa paneelissa oli pelkästään naisia panelisteina (molemmat muotiin liittyviä) ja lopuissakin oli hyvin monipuolinen paneeli, kuten myös yleisö.
Hugo
Hugo on WSFS:n jakama, fanien ehdottama ja äänestämä palkinto. Ne jaetaan lähes joka vuosi Worldconissa. Seremonia kokemuksena oli äärimmäisen hämmentävä. Tuntui kuin olisi ollut katsomassa Oscar-gaalaa, mutta kaikki jutut ja ehdokkaat olivat scifi-aiheisia. Ehdokaslistalla ei ollut ainuttakaan tuntematonta nimeä ja useita, joiden kanssa olen viettänyt vähintään jonkin verran aikaa. Ympäröivä yleisö ymmärsi ja arvosti viittauksia rakkaisiin elokuviin, tv-sarjoihin ja kirjoihin. Parhaan romaanin palkinto sai jopa seisovat aplodit parintuhannen hengen yleisöltä.
Hugo-seremonian jälkeen sain mahdollisesti conin parhaan kokemukseni. Mary Robinette Kowal toi tuoreet ensikertalaiset Hugo-voittajat John Chu:n ja Aidan Moherin kierrokselle fanikylään jokainen oma Hugonsa kannossaan. Onnittelijoita tottakai riitti, itse olin tietysti heidän joukossaan. Mary ystävällisesti tarjosi mahdollisuutta pitää omaa Hugoaan. Painava pysti antoi toivoa, että itsekin jonain päivänä voittaisin samanlaisen. Haaveilla sopii.
Huonoin asia Worldconissa puolestaan oli takaisin arkeen palaaminen. Lähes viikon jälkeen oli vaikea ymmärtää, miksi yhtäkkiä onkin niin, että ympäröivät ihmiset eivät enää ymmärtäneetkään viittauksia ja vitsejä. Odotan siis innolla seuraavaa kotiinpaluutani.