kansi

Albumin etukansi. Kuva: JP Ahonen & KP Alare

Perkeros on JP Ahosen sekä KP Alaren sarjakuvaromaani, joka on ilmestynyt jo vuonna 2013. Ajankohtaisen albumista tekee sen maailmanvalloitus: ranskankielinen laitos ilmestyi keväällä 2014 ja englannin-, italian-, espanjan- ja saksankieliset versiot ovat tulossa syksyllä 2014.

Itse fanitan sekä JP Ahosen sarjakuvia että Perkeroksen tapahtumapaikkana toimivaa Tamperetta, joten luettuani Perkeroksen olin täysin myyty. Rakas kotikaupunkini Tampere on miltei yksi sarjakuvan henkilöistä, niin keskeinen sen rooli siinä on. Tutut kadut, paikat sekä ravitsemusliikkeet tuovat sarjakuvaan aivan oman ulottuvuutensa ja tekevät tarinasta jotenkin läheisemmän.

Intro

Perkeroksen tapahtumapaikka on siis syksyinen Tampere, jossa albumin nimeä kantava metallibändi yrittää löytää tietä menestykseen. Menestyksen tiellä tosin tuntuu olevan kitaristi-laulaja Akselin tuskallisen surkeat laulutaidot sekä hänen kaikennielevä perfektionisminsa. Nämä yhdistettynä esiintymisjännitykseen ja yleiseen epävarmuuteen saavat aikaan ongelmia bändin sisäisissä sosiaalisissa suhteissa. Asiaa ei myöskään auta Akselin hiljalleen rapautuva avoliitto kauppatieteilijä Jatan kanssa, joka tuntuu elävän aivan eri maailmassa kuin Akseli.

Akseli on bändin kokkamies sekä sarjakuvan päähenkilö, mutta myös muut bändin jäsenet ovat tärkeitä. Koskettimia soittaa graafista alaa opiskeleva Lilja, joka hoitaa myös keikkojen metsästyksen, bändin visuaalisen ilmeen suunnittelun sekä tuhat muuta asiaa. Hän taitaa olla myös Tolkien-fani, sillä hänen tervehdysvalikoimiinsa kuuluvat sekä Mordor että Nazgul.

Basson varressa häärää Kervinen, joka on kuin ilmetty joulupukin, Olipa Kerran Elämä -sarjan Maestron sekä Väinämöisen risteytys. Kervisellä on aina tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva keikkamuistelo, milloin miltäkin vuosikymmeneltä. Mukaan sekalaiseen sakkiin saadaan pizzanpaistaja Aydin, joka on kotoisin Istanbulista ja laulaa kuin enkeli (tai demoni). Rummuissa on vielä Karhu-oluesta pitävä Karhu.

Jälkimmäinen on siis aivan ehta mesikämmen: karvaturri, joka nukkuu osan vuodesta talviunta. Kervinen on ainut, joka ymmärtää Karhun puhetta ja tulkkaa sen muille. Kielimuuri ei tosin tunnu ainakaan ihmisnaaraita haittaavan, sillä Karhulla on enemmän vientiä kuin koko muulla bändillä yhteensä. Karhusta kumpuaakin sarjakuvan maaginen realismi, sillä siihen suhtaudutaan aivan normaalina bändin jäsenenä. Eikä Perkeros ole tällä saralla edes ainutlaatuinen, sillä eräällä toisella metallibändillä on rumpalina mäyrä.

Rumpaleina toimivat eläimet eivät tosin ole ainoita spefivaikutteita tässä teoksessa. Niin Akseli kuin muutkin saavat todistaa musiikin mystisen voiman ja sen vaarallisenkin houkutuksen. Albumin viimeinen luku on puhdasta kauhufantasiaa ja huipentuma yltää sellaisiin sfääreihin, että henki salpautuu. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin niin kovalla tahdilla, että ensimmäisellä lukukerralla ei ehtinyt ihastella ruutujen yksityiskohtia lainkaan. Oli vain pakko paahtaa eteenpäin.

Visuaalisuus

turpasauna

Keikkajuliste Perkeroksen maailmasta. Kuva: JP Ahonen & KP Alare

Perkeros on täynnä upeita yksityiskohtia, joita kaikkia ei välttämättä edes huomaa ensimmäisellä lukemiskerralla. Arvostan suunnattomasti sitä aikaa ja vaivaa, mikä on mennyt Tampereen maisemien, katujen, baarien ja liikkeiden uskolliseen kuvaamiseen. Itse tunnistin jopa Swamp Musicin myyjän! Jos olet ehtinyt Perkeroksen jo lukea, suosittelen Niuho ja Vouho -blogin katsausta Perkeroksen Tampereeseen. Blogiteksti spoilaa sarjakuvan tapahtumia, joten se on hyvä katsastaa tosiaan vasta sarjakuvan lukemisen jälkeen.

Tapahtumapaikkojen lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös televisiossa näkyviin uutisiin, sanomalehtiin, levyjen kansiin ja pullojen etiketteihin. Kaikkien niiden visuaalinen ilme on tarkasti toisinnettu ja ne jopa vihjaavat hienovaraisesti tulevista tapahtumista. Itseäni näin tamperelaisena erityisesti ilahdutti Aamulehden edesmenneen Valo-liitteen tunnistettava layout.

Perkeroksen visuaalinen ilme tuo mieleen JP Ahosen Villimpi Pohjola -albumit. Hyvin realistiset kaupunkikuvat yhdistyvät hieman karikatyyrimaisiin mutta kovin sympaattisiin ihmishahmoihin. Värimaailma on kuitenkin Perkeroksessa aivan omaa luokkaansa. Albumi kylpee voimakkaissa väreissä ja tuntuu, että se on lainannut hehkuvat sävynsä syksyn lehdiltä. Kellertävää, oranssia ja seepiaan sävyttyvää yleisilmettä puhkoo välillä kelmeä vihreä ja epilogissa myös talvinen siniharmaa. Etenkin oranssin ja mustan yhdistelmä on vahvasti läsnä keikoilla ja baareissa, sekä varsinkin albumin kiihkeässä lopetusluvussa.

Dialogi

Perkeroksen dialogi on riemastuttavan eläväistä ja hauskaa. Pidin kovasti siitä, että bändin keskinäisessä läpänheitossa käytettiin välillä alkusointuisia lausahduksia, muutamana esimerkkinä vaikkapa ”purjosit perhoset posliinipuhelimeen” ja ”nupit kaakkoon karvanaamat”. Tamperelaisuus pirskahtelee välillä myös dialogissa esille, esimerkiksi kun Nelum Lucifera -bändin jäsenellä epäillään olevan Tapolaa puntintäytteenä tai kun Pyynikillä vastaantuleva lenkkeilijä puhuu Tampereen murteella.

Aydinin sinne päin lausuttu suomen kieli aiheuttaa toistuvasti naurunpyrskähdyksiä, sillä väärinlausumat ovat usein parempia sutkauksia kuin korrektisti äännetyt sanat. Esimerkkinä siitä vaikkapa kysymys ”Ongelmia kotipuolisossa?”

Kaikki nämä elementit tekevät lukukokemuksesta hyvin viihdyttävän, mutta haasteellisen käännettävän. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millaisia käännösratkaisuja englanninkieliseen versioon on tehty.

Kritiikkiä

perkeros_backstage

Perkeros chillaa takahuoneessa. Kuva: JP Ahonen & KP Alare

Aivan loistavasta kokonaisuudesta löytyy hyvin vähän napistavaa. Muutama asia tosin jäi vähän itseäni häiritsemään. Ensinnäkin naishahmot ovat vähän liian samasta puusta veistettyjä ulkonäön suhteen. Perkeroksen ruuduissa näkyy paljon henkilöitä, jotka eivät ole keskeisiä tarinalle. Niitä ovat esimerkiksi erilaisten baarien asiakkaat sekä keikkojen yleisöt. Hyvin moni naisista muistuttaa niin paljon Liljaa, että välillä pitää oikein pysähtyä vertailemaan hahmoja keskenään. Ja Perkeroksen syksyn luomivärihitti näyttää olevan musta, niin monella naisella sitä on ehostuksenaan.

Mustasukkainen ja bändikuvioiden ulkopuolinen tyttöystävä tuntuu myös hieman kliseeltä. Vaikka selkeästi molemmissa osapuolissa on yhtä paljon syytä suhteen väljähtymiseen, särähti korvaani erityisesti yksi Jatan lausahdus. Kun Akseli kaihoisasti muistelee, miten Jatan musiikkimaku oli ennen parempi, hän vastaa: ”Ai silloin lukiossa? Silloin pitikin vielä esittää kiinnostunutta.” Lausahdus paljastaa mielestäni suhteen hataran pohjan, kun yhteiset kiinnostuksenkohteet ovatkin olleet vain esittämistä.

Muutenkin Jatan tavallista elämää ihannoiva asenne alkoi ärsyttää, enkä välittänyt juurikaan suhdetta puivista kohtauksista. Ne toivat kuitenkin toisaalta lisää syvyyttä erityisesti Akselin hahmoon, muiden jäsenten kotoelämää kun ei juuri nähdä.

Outro

Musiikillisuus on hyvin iso osa Perkerosta. Koelauluille, keikkakuvauksille sekä tanssikohtauksille on varattu useita aukeamia. Ne ovat täynnä musiikkia ja ääntä, vaikka pelkästään kuvallista mediaa käytetäänkin sen esille tuomiseen.

Sarjakuvassa erityisesti esiin nostetut kappaleet olivat itselleni pääosin vieraita, sillä kuuntelen enemmän melodisempaa metallia sekä rockia. Ainut tuttu biisi oli Robert Johnsonin ”Hellhound on My Trail” -bluestunnelmointi, joka on esiintynyt myös Supernatural-sarjassa. Muiden kappaleiden vieraus ei silti tahtia haitannut, sillä musiikki ja keikoilla käynti on tärkeä osa elämääni. Täytyy tosin sanoa, että jos sarjakuva olisi käsitellyt esimerkiksi Manserockia, ei se olisi kolahtanut näin kovaa.

Summa summarum: tarina, dialogi, visuaalisuus ja musiikillisuus tekevät Perkeroksesta todella kovan paketin, jota ei horjuta edes muutamat mainitsemani riitasoinnut. Jatkoa on jo lupailtu, joten jään odottamaan sitä innolla!