Liisa/Alice (Anna-Riikka Rajanen) ja Hullu Hatuntekijä (Aarni Kivinen) kirmailevat Suomenlinnan maisemissa. Kuvan oikeudet omistaa Ryhmäteatteri, valokuvaaja Johannes Wilenius.

Liisa/Alice (Anna-Riikka Rajanen) ja Hullu Hatuntekijä (Aarni Kivinen) kirmailevat Suomenlinnan maisemissa. Kuvan oikeudet omistaa Ryhmäteatteri, valokuvaaja Johannes Wilenius.

Olin 2.7.2014 Suomenlinnassa katsomassa Ryhmäteatterin tämän kesän kesäteatteriesitystä, Liisa Ihmemaassa -näytelmää. Sattuman kaupasta olin jo aikaisemmin ostanut liput päivälle, jolloin Nörttityttöjen porukka päätti tehdä teatteriretken tuohon esitykseen, ja niinpä sain seuraksi joukon ystävällisiä nörttityttöjä ja -poikia. Minulla ja koko seurueella oli kaikin puolin antoisa retki. Tämä raportti perustuu kuitenkin lähinnä minun kokemukseeni, eikä muu seurue ole vastuussa näistä mielipiteistä ja ajatuksista.

 

Näytelmän taustaa: Lewis Carrollin romaanit

Näytelmä perustuu Lewis Carrollin kuuluisiin saturomaaneihin Alice’s Adventures in Wonderland (1865) (suomennettu nimillä Liisa Ihmemaassa ja Alicen seikkailut Ihmemaassa) ja Through the Looking Glass and What Alice Found there (1871, suom. Liisa Peilimaailmassa, Alice Peilintakamaassa). Ihmemaa-tarina sai alkunsa eräällä kesäisellä souturetkellä, jossa kolme Liddellin tyttöä (keskimmäinen nimeltään Alice) pyysi Carrollia kertomaan heille tarinan.

Alice in Wonderland -tarinassa Alice- tai Liisa-niminen tyttö seuraa liiviin pukeutunutta ja taskukelloa tuijottavaa valkoista kania kaninkoloon ja putoaa kaninkolon kautta Ihmemaahan. Tapahtumien unenomaisessa vyöryssä Liisa maistaa kakkuja, juomia ja sieniä, jotka kutistavat tai kasvattavat häntä vuoronperään ja tapaa monia ikimuistoisia hahmoja, kuten Irvikissan, Hullun Hatuntekijän ja Herttakuningattaren. Jatko-osassa Through the Looking Glass Alice menee peilin läpi ja löytää sieltä oudon Peilimaailman. Nurinkurisessa maassa kirjoitetaan peilikirjoituksella Jabberwockysta, juostaan kovaa jotta pysytään paikallaan ja voidaan muistaa eteenpäin. Alice etenee shakkiruudukon läpi, ja viimeisessä ruudussa hänestä tulee kuningatar… Kaikki on ehkä vain unta, mutta kenen unta se on?

Kirjat leikittelevät kiehtovasti mielikuvituksella, kielellä ja unilla ja kääntävät kaiken arkisen logiikan iloisesti ympäri. Ei ihme, että rakastin näitä kirjoja lapsena, sillä niissä ei ollut mitään rajaa, eivätkä aikuisten maailman tylsät säännöt purreet niihin. Ei ihme myöskään, että niitä luetaan sukupolvesta toiseen ja niistä tehdään mitä erikoisimpia uudelleentulkintoja.

 

Ryhmäteatterin näyttämösovitus

Ryhmäteatterin sovitus on koko nimeltään “Liisa Ihmemaassa eli tyttö joka aikaan putosi”. Dramatisointi ja ohjaus ovat Juha Kukkosen käsialaa, ja hän ja Tuomas Nevanlinna vastaavat myös suomennoksista. Upean lavastuksen on tehnyt Janne Siltavuori ja vähintään yhtä upeat puvut Niina Pasanen. Tomi Tirranen on suunnitellut valaistuksen ja Jussi Kärkkäinen äänipuolen, ja Kärkkäinen ja Jukka Hannukainen ovat säveltäneet näytelmän laulut.

Juha Kukkonen on tässä sovituksessaan uudelleentulkinnut alkuperäisiä tarinoita varsin railakkaasti. Liisan seikkailuista Ihmemaassa ja Peilimaailmassa on poimittu elementtejä, jotka yhdistetään eri aikatasoilla juoksentelevaksi tarinaksi nuoren tytön kasvusta sankarittareksi. Keitokseen heitetään viittauksia muihin satuihin ja tarinoihin (olin ihan pistoksissa, kun satumaailman keskelle tipahti Monte Criston kreivi -viittaus!). Mausteeksi on lisätty roima annos pippuria steampunkin muodossa. Lopputuloksessa on hyvin paljon makuja ja ainesosia – ehkä liikaakin jotta kaikkiin ehtisi keskittyä kunnolla. Mutta tuloksena on kuitenkin omalaatuinen nautinto, josta saa huvin lisäksi irti ajateltavaakin.

Liisa Ihmemaassa -nimestä huolimatta on näytelmän sankarittaren nimi Alice, kuten alkuperäisteoksessakin – ainakin suurimman osan aikaa. Näytelmän alussa Alice on 1800-luvun Englannissa, mutta hän on siitä silminnähden hämmentynyt: kuin ei sinne kuuluisi. Hän lukee kirjaa, jota ei ollut tuolloin edes julkaistu (Peter Pan and Wendy). Alice näkee peilissä kummallisen jäniksen, joka tosin ei olekaan Valkoinen Kani vaan Ruskea Rusakko. Kun Rusakko kutsuu Alicea mukaansa, Alice hyppää mukaan peilin läpi, putoaa ja putoaa,  ja päätyy Ihmemaahan. Siellä on niin kitistyscolaa kuin kurotuskakkuakin ja salaperäinen Ouraakkeli, ja kaikki olennot pöpisevät mitä kummallisimmin tavoin.

Selviää, että Alicen pitää olla Ihmemaan pelastava Wendy, joka tuhoaa Jappervokin ja pelastaa maan Herttakuningattaren julmasta vallasta. Alice ei täysin ymmärrä, miten voi olla Wendy, kun on Alice, mutta lähtee silti tielle etsimään sisäistä Wendyään ja auttamaan Ihmemaata.

Tiellä häntä auttavat uudet ystävät Irvikissa ja Rusakko, ja hulluilla teekutsuilla hän tapaa Hatuntekijän, joka kummallisesti muistuttaa hänen isäänsä, vaikka sydämen paikalla onkin vieterikoneisto. Paha Herttakuningatar ja hänen seuralaisensa, ajatussieppaajalla aseistettu tyrmäävä Herttajätkä, vievät maailmasta värit ja aiheuttavat ekokatastrofeja niin Ihmemaassa kuin esimerkiksi Narniassa ja hobittien maassa.

Alice (Anna-Riikka Rajanen) ja irvistys ilman kissaa. Kuvan oikeudet omistaa Ryhmäteatteri, kuvaaja Johannes Wilenius.

Alice (Anna-Riikka Rajanen) ja irvistys ilman kissaa. Kuvan oikeudet omistaa Ryhmäteatteri, kuvaaja Johannes Wilenius.

Monien luovasti käytettyjen Ihmemaa- ja Peilimaailma-elementtien lisäksi Lewis Carrollin vaikutus näkyy “pöpinässä”, Ihmemaan asukkien omituisessa tavassa käyttää kieltään sanoja railakkaasti sotkien ja väännellen. Cola kitistää Alicen ihan pieneksi, Valkoinen Kuningatar lyö valtakannulleen ritareita, ja “oi raakkani”, huokaa Herttakuningatar usein hehkeälle Herttajätkälleen. Esimerkkejä on lukemattomia ja onneksi niitä ei kaikkia enää muista! Pöpinä veti meiningin varsin hillittömäksi, ja ihmettelimme, miten näyttelijät voivat muistaa vuorosanansa – no, toisaalta, eipä kukaan huomaa, jos tekee jonkin virheen!

Muutenkin näytelmässä oli hyvin humoristinen ote, ja esimerkiksi lopun slow motion -taistelukohtauksessa oli niin katsomon nörttiseurueella kuin muillakin oikein hauskaa!

 

Steampunk-vaikutteet: tyylikästä kapinaa Ihmemaassa

Steampunk on alun perin kirjallisuudenlajina lähtenyt liike tai alakulttuuri, jonka perusidea on vaihtoehtohistoria ja viktoriaaniseen maailmaan perustuva science fiction: millainen maailma voisi olla, jos 1800-luvun hurjimmat tieteisvisiot olisi toteutettu tai sen aikaisen tieteen perusteella olisi rakennettu samantyyppisiä keksintöjä kuin nykyajassa? Steampunkin peruskuvastoon kuuluvat mm. ilmalaivat, erilaiset edistyneet höyrykoneet, koneella korvatut ruumiinosat ja muuten vain omituinen tiede.

Kirjallisuudesta steampunk on versonut mm. sarjakuviin ja elokuviin, mutta tärkeässä osassa nykyään on myös steampunk-estetiikka ja itse tekemisen kulttuuri. Steampunkin mukaisissa vaatteissa tai esineissä on usein viktoriaaninen tyyli, jossa on kuitenkin jotain vinksallaan, tai mukana voi olla hammasrattaita ja muita vanhanaikaiseen teknologiaan liittyviä mausteita. Korsetit, pienet ja suuret silinterihatut, suojalasit ja taskukellot ovat tavallisia näkyjä steampunk-pukeutujilla.

Näytelmässä Alicen kapinallisuus ja auktoriteettien vastustaminen ovat sitä steampunkin punk-osuutta. Muuten näytelmän steampunk keskittyy estetiikkaan: etenkin Alicen upeat asut ovat herkkua silmille. Rakastin niin alun sinistä mekkoa silinterihattuineen, joka on viehättävän vinoutunut versio viktoriaanisen tytön vaatteista, kuin sitä räväkämpää seikkailijattaren asua, johon hän jossain vaiheessa vaihtaa. Nuo viktoriaanista muotia kapinallisesti muuntelevat asut sopivat myös tyrannian vastustamiseen ja sankaritarmeininkiin.

Näytelmän lavastus peileineen, kelloineen ja rattaineen on todella hieno. Varsinainen steampunk-teknologiakaan ei jäänyt ihan pelkäksi koristukseksi, kun mekaanisella sydämellä ja Herttajätkän ajatussieppaajalla on roolinsa tarinassa. Lisäksi omituisesti käyttäytyvä aika sopii kyllä steampunkin “outo tiede” -henkeen.

 

Alice (Anna-Riikka Rajanen) tuomiolla. Etualalla Herttajätkä (Eino-Heiskanen), taustalla Herttakuningatar (Sirja Sauros) ja sotilas (Sonja Salminen). Kuvan oikeudet omistaa Ryhmäteatteri, kuvaaja Johannes Wilenius.

Alice (Anna-Riikka Rajanen) kuulemassa tuomiota. Etualalla myös Herttajätkä (Eino-Heiskanen), taustalla Herttakuningatar (Sirja Sauros) ja sotilas (Sonja Salminen). Kuvan oikeudet omistaa Ryhmäteatteri, kuvaaja Johannes Wilenius.

Sydämestään oikea Wendy

Vahvimmillaan näytelmä on Alicen sankariksi kasvamisen tarinana, kun tyttö löytää itsestään ja sydämestään oikean Wendyn ja Ihmemaan pelastajan. Pidän siitä, että tuota myyttistä “Wendyä” ei oikeastaan koskaan selitetä. Alicen vain täytyy kasvaa Wendyksi, koska Wendyt ovat pelastajia ja Ihmemaa tarvitsee Wendyään. Luultavasti nimessä on nyökkäys Peter Panin Leenaan (alkuperäiskielellä Wendy) ja Ryhmäteatterin parin vuoden takaiseen Peter Pan -produktioon, jossa Alina Tomnikovin Leena kasvoi hyvin topakaksi tytöksi. Hän tarvittaessa antoi merirosvoille kunnolla päihin karamellinvärisissä taisteluasuissa ja puhui Kapteeni Koukulle suunsa puhtaaksi tämän sovinismista.

Joka tapauksessa on ihanaa katsoa tarinaa, jossa odotettu pelastaja on tyttö, ja hänen henkinen kasvunsa sankarittareksi on jutun pääpointti. Ja Liisa Ihmemaassa sopii hyvin tällaisen tarinan pohjaksi, sillä myös Carrollin Liisa/Alice on toimelias ja voimakastahtoinen tyttö. Pidän myös siitä, että vaikka hurja Jappervokki onkin haastettava taisteluun, ongelmien ratkaisussa tärkeällä sijalla on henkinen voima, äly, kyky uskoa mahdottomuuksiin, ystävyys sekä Alicen moraalinen voima. Tämä Alice on hyvä esikuva niin tytöille kuin pojillekin, ja tällaisia tyttösankarittaria saa kyllä tulla mielin määrin! Aktiivisia naishahmoja on tarinassa muitakin: pääpahiksena tietysti Herttakuningatar, joka käskee “päät poikki!” ja pitää lemmikkinä Jappervokkia, ja lisäksi hyvisten puolella on haltiamaisena sotakuningattarena Valkoinen kuningatar.

 

Energisiä näyttelijöitä ja ideoiden runsautta

Kukkosen ohjauksessa on paljon hyviä oivalluksia. Kuten edellä on ilmennyt, mielenkiintoisia ideoita Liisan tarinan uudelleentulkinnasta, satu- ja kulttuuriviittauksista ja muusta riittää. Ideoita on kuitenkin ehkä liikaakin, sillä nyt tuntui, ettei kaikkiin elementteihin ehdi keskittyä kunnolla. Vaikka tarina on kiinnostava, editointikierros tai pari lisää olisi tehnyt käsikirjoitukselle terää. Nyt mukana on turhaa kohkaamista ja sälää, joka vie terää esitykseltä ja hidastaa etenemistä liikaa. Monet lauluista tuntuivat myös aika irrallisilta. Tarina olisi toiminut ihan hyvin ilmankin niitä ja olisi edennyt reippaammin. Joitain hahmoja olisi saanut taustoittaa enemmän, esimerkiksi Valkoinen kuningatar jää melko tyhjästä tulevaksi dea ex machina -hahmoksi, vaikka idea onkin hyvä. Ekokatastrofi-teeman olisi myös voinut punoa muuhun juoneen tiukemmin. Pidin kyllä siitä, miten se yhdistyi Liisan perheeseen.

Näyttelijäkaarti tekee energistä ja eloisaa työtä. Anna-Riikka Rajanen oli Alicen/Liisan roolissa oikein energinen ja ponteva tapaus ja häntä oli todella mukava katsoa kasvamassa kapinalliseksi sankaritytöksi. Muuten parhaita rooleissaan olivat minusta Herttajätkää esittävä karismaattinen ja sangen vetävä Eino Heiskanen, jolla läsnäoloa ja reteetä pahisasennetta riitti, sekä Aarni Kivinen Hatuntekijän/Mörmökin/Isän rooleissa. Muissa rooleissa nähtiin mm. Sirja Sauros (Herttakuningatar ja Äiti), Mikko Penttilä (Irvikissa) ja Juha Pulli (Ruskea Rusakko). Sanna Warsell näyttää akrobaattisia kykyjään mm. Tittelityynä ja katosta yllättäen ilmestyvänä satunnaisena ninjana.

Kuitenkin monien näyttelemisessä oli hiukan liikaa sählinkiä ja liioitteluja, joiden sijasta olisi välillä voinut panostaa luontevampaan ja vahvempaan ilmaisuun. Koska se oli aika yleistä, en tiedä oliko ongelma enemmän ohjauksessa vai oliko harjoitusaika jäänyt turhan lyhyeksi. Näin esityksen pian ensi-illan jälkeen, joten tämä asia on kyllä voinut parantua, kun näytelmää on esitetty enemmän. Aionkin käydä katsomassa sen vielä toistekin, niin näen, miltä se tuntuu kun näyttelijät ovat päässeet paremmin sisälle esitykseen ja tulkinnat hioutuneet.

Joka tapauksessa näytelmässä on puutteineenkin niin paljon hyvää, että se on mielestäni näkemisen arvoinen, jos siinä olevat elementit kuulostavat yhtään kiinnostavilta. Itse aion tosiaan katsoa esityksen vielä toiseen kertaan, jos suinkin ehdin. Se on hyvin omaperäinen Liisa Ihmemaassa -uudelleentulkinta, ja steampunk-estetiikka on toteutettu niin hienosti, että menisin katsomaan toiste jo pelkästään Alicen pukujen takia – ja minä en tavallisesti ole teatterissa niin pukujen perään. Kiitokset Ryhmäteatterin väelle tästä omaperäisestä keitoksesta ja mielikuvituksellisesta matkasta Ihmemaahan ja aikaan!

Ryhmäteatterin kotisivut

Kuvia esityksestä

Ennen Peilimaailmaa: Produktion oma blogi