Mitä sinä olet valmis tekemään saadaksesi elää omana itsenäsi? Oletko valmis tappamaan vai muuttamaan itsesi yhteiskunnalle kelpaavaksi? Nämä ovat perimmäisiä kysymyksiä koko X-Men -universumissa, ja niitä kysyy myös uunituore X-Men Days of Future Past.

Huom! Seuraava teksti sisältää spoilereita X-Men: Days of Future Past -elokuvasta ja olettaa, että olet katsonut kyseisen rainan!

Kaikki jutun kuvat: Copyright @ 2014. Twentieth Century Fox.

Onnistunut sillisalaatti

X-Men Days of Future Past oli marvelistitaloudessamme valehtelematta vuoden odotetuin leffa. Supersankarielokuvien yleistyminen viime vuosina on tehnyt paitsi fandomille, myös parisuhteelle hyvää, kun pakollisia leffatreffejä on ollut yhä useammin ja nyt elokuvien laatukin alkaa vihdoin olla kohdallaan. X-Men: First Class oli ensimmäinen supersankarielokuva, jonka jälkeen teatterista poistuttuamme puolisoltani ei alkanut pulputa haukkumavirttä elokuvan huonoista puolista. Sama kummallisuus toistui nyt Days of Future Pastin kohdalla. Itse olin jo teatterissa leffan aikana päivitellyt puoliääneen, miten mainiota settiä kankaalla eteeni räjähteli.

Days of Future Past iskeytyi Suomen elokuvateattereihin jo 23. toukokuuta, mutta maantieteellisistä syistä pääsimme katsomaan rainan vasta nyt. Koska moni elokuvan on jo nähnyt, tämä ei ole perinteinen leffa-arvostelu, vaan spoilereita sisältävä pohdinta elokuvan herättämistä teemoista. Jos et ole katsonut elokuvaa, käy siis tekemässä se nyt ja palaa sitten takaisin lukemaan!

Olemme molemmat olleet marvelisteja jo peruskoulusta lähtien, joten katsomme X-Men -leffoja ensisijaisesti sarjakuvafanin silmin ja siitä näkökulmasta myös tämä teksti on kirjoitettu. Itse olen vanhana fanficcarina vapaamman tulkinnan ja vaihtoehtotarinalinjojen suvaitsemisen kannalla, kun taas puolisoni analysoi elokuvia kriittisin, fanficcejä ymmärtämättömin ja sarjakuvien kaanonia kunnioittavin silmin. Elokuvan tarinan taustalla olevista sarjakuvista osa löytyi omasta hyllystämme, mutta sen verran paljon elokuvassa kaanonista on poikettu, ettei tuosta suuremmin ollut hyötyä tai haittaa.

Jälkipyykkikeskustelun päätteeksi päädyimme yksissä tuumin toteamaan, että kokonaisuutena X-Men: Days of Future Past taitaa olla paras näkemämme Marvel-leffa. Itse tarinan pääjuoni on kenties hitusen hatara, mutta kaikkien mielenkiintoisten sivujuonteiden päällä pakotetun vahva, yhtenäinen draaman kaari olisikin ehkä tuntunut teennäiseltä. Ensisijaisesti kyseessä on kuitenkin kasvutarina niin hahmonkehityksellisesti kuin hahmojen välisen dynamiikan osalta. Juoni toimii hyvin Marvel-logiikalla (willing suspension of disbelief!) Marvel-universumissa ja välttää kompastumasta useimpiin supersankarileffojen sudenkuoppiin.

Muutama sudenkuoppa

Missään tapauksessa täysin puhtain paperein ei Days of Future Pastkaan kriittistä katsetta läpäise, mutta kömmähdykset eivät ole suuria tai tarinan seuraamisen kannalta häiritseviä vaihtoehtouniversumiasenteella katsottuna. Sama pätee First Classin kohdalla. Tuttujen mutanttien cameot ihastuttivat (tosin jäimme kaipaamaan sitä tärkeintä) ja elokuvaan on saatu ympättyä ihailtavan paljon pieniä sivujuonentynkiä ja viittauksia niin sarjakuvien tarinoihin kuin aikaisempiin elokuviinkin. Juuri tällaista tykitystä olen Marvel-leffoilta kaivannutkin!

Täytyy kuitenkin heti hehkutuksen perään mainita se pahin sudenkuoppa, jota leffa ei vältä: naishahmot ovat vähissä, eikä Bechdel-testiä läpäistä. Koska tasa-arvoasiat ovat kuitenkin rotusyrjinnän osalta elokuvissa tapetilla (ja rehellisesti sanottuna koska heteronörttityttönä en lainkaan vastusta komeita miesnäyttelijöitä trikoissa), olen yleensä antanut X-Men -leffoille anteeksi sisältököyhät naishahmot. Days of Future Pastin kohdalla puute kuitenkin pisti silmään, kenties siksi, että nasiasiat ovat olleet mediassa tapetilla viime aikoina.

Raven eli Mystikko on toki teknisesti ottaen pääosassa, mutta kuten First Classissakin, Charles Xavierin eli Professori X:n ja Erik Lencherrin eli Magneton miespääosat varastavat shown. Mystikko toimii tarinassa ikävän paljon vain toiminnan motivaattorina ja keinona saavuttaa päämäärä. Loppuratkaisun kontrollin pohdinta ja Charlesin päätös luottaa Raveniin helpottaa tätä hieman, mutta siitäkin huolimatta Mystikko on vain yksi naishahmo. Naisasioita elokuva ei siis aja eteenpäin, mutta muita ideologisia meriittejä rainalla kuitenkin on, enhän muuten siitä Nörttityttöihin kirjoittaisi.

Hetero, kunnes toisin todistetaan

Days of Future Past jatkaa aikaisempien X-Men -elokuvien tapaan erilaisuuden, ulkopuolisuuden, suuren voiman, vastuun ja näiden tuomien kinkkisten moraalivalintojen tiellä. Kuten kaikkien X-Men -leffojen mutanttiteemassa yleisestikin, rinnastukset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ovat helposti löydettävissä myös tässä elokuvassa. Aikaisemmista rainoista lienee monelle jäänyt mieleen erityisesti X-Men 2:n kohtaus, jossa Jäämiehen vanhempien kuullessa ensi kertaa poikansa mutanttiudesta, toteaa Jäämiehen äiti tälle: “Oletko yrittänyt olla olematta mutantti?”. Kommentti kruunaa jo valmiin kaapista-ulos-tulemisen fiiliksen. Samaan vertaukseen sopien elokuvissa on myös pohdittu mutanttigeenin löytymistä ja mutanttiudesta parantumista, sekä oman mutanttiutensa hyväksymisen vaikeutta.

Allegoriaa tuskin voisi paremmin alleviivata, eikä se suinkaan ole sattumaa. Samalla linjalla jatkettiinkin First Classin “Mutantti ja ylpeä siitä!”-teemalla. Erilaisuuden ja syrjinnän teemat iskevät tietenkin myös muihin, kuin LGBT-ryhmiin ja itse kukin nuoruuden turbulensseissa lienee tuntenut olonsa kuin mutatoituneeksi. Ei siis ihme, että leffat ovat houkuttaneet myös paljon ei-sarjakuvafaneja katsojikseen – toki myös nimekkäät näyttelijät auttavat.

First Classissa Charlesin ja Erikin ystävyys kehittyi syväksi ja Days of Future Past näyttää suhteen kompleksisuuden koko kirjossaan: vihaa ja rakkautta on ilmassa, saman asian puolesta taistellaan, mutta yhteistyöhön ei lopulta kyetä ennen kuin tulevaisuuden dystopisessa ympäristössä, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Luottamuspulan syitä löytyy molemmista. Puhtaasta metodien erilaisuudesta ei ole kyse, vaan myös ideologian. On kuitenkin selvää, että toisenlaisessa, suvaitsevaisemmassa maailmassa Charlesin ja Erikin suhde olisi erilainen, ja tämä onkin se tragedia, joka saa niin Charlesia ja Erikiä parittavat fanficcarit, kuin sarjakuvakaanonin platonisen ystävyyden kannattajat tunteikkaiksi.

Loppujen lopuksi sodassa slash-fanien ja kaanonuskovaisten välillä ei väitellä siitä, onko päähenkilöiden välillä syvää kiintymystä, vaan kiintymyksen potentiaalisesta romanttis-seksuaalisesta luonteesta. Loppujen lopuksi vastauksella ei ole väliä, sillä se ei muuttaisi tilannetta suuntaan tai toiseen. Aiheellinen näkemys on myös se, että tällainen tulkintaa vaativa “Shrödingerin-homous” voi olla myös vahingollista homojen oikeuksia ajaville: vastustajat voivat helposti tarttua tulkinnanvaraisiin päätelmiin ja syyttää tulkitsijoita “homojen näkemisestä kaikkialla”. Sarjakuvapuolella Charlesin ja Erikin suhde on kuitenkin huomattavasti elokuvia vähemmän tulkinnanvarainen, vaikka mahdollisuus sieltäkin löytyy.

Itse aloin tuon tulkinnan mahdollisuuden nähdä vasta ensimmäisten X-Men -elokuvien myötä. Days of Future Pastissa tulkinnanvaraisuutta kuitenkin taas viljellään monen kohtauksen verran. Monilta osin tämä lienee tarkoituksellista niin markkinoinnin kuin myös suvaitsuvaisuuden levityksen puolesta, sillä LGBT-hahmojen on analysoitu hiipivän populaarikulttuuriin ikään kuin varkain, juuri tulkinnanvaraisuuksien aukijättämisen kautta. Hiljalleen ollaan siis pääsemässä irti “hetero, kunnes toisin todistetaan” -asetelmasta.

Kenen joukoissa seisot?

Days of Future Past ei suoranaisesti tuo mitään uutta tähän suvaitsevaisuus ja tasa-arvo -keskusteluun, mutta se kärjistää kysymyksen siitä, millä tavalla paikastaan maailmassa saa taistella. Pitäisikö tyytyä suvaitsevaisuuteen ja tehdä kompromisseja muita miellyttäkseen vai pakottaa itselleen elintilaa vaikka sitten väkivalloin? Magneto heittää Geneven ihmisoikeussopimukset nopeasti nurkkaan ja ironista kyllä vaikuttaa olevan valmis tekemään saman ihmisille, mitä natsit tekivät hänen omalle äidilleen. Professori X taas vaatii mutanteilta miltei mahdotonta kärsivällisyyttä ja epäreilua pidättäytyväisyyttä ihmiskunnan järkiintymistä odotellessa.

Vielä First Classiäkin vahvemmin Days of Future Pastissä esitetään sekä Magneton että Professori X:n ideologiat tasavertaisina. Ratkaisu siitä, kumpi lopulta olisi oikeampi jätetään katsojalle. Raven kamppailee näiden ajatusmallien välillä, ja vaikka hän lopulta jättää painamasta liipasinta, ei kuitenkaan jää epäselväksi, miten julmalla tavalla maailman asetelma pakottaa mutantin joko piilottamaan todellinen minänsä tai tuhoutumaan.

Days of Future Past kuvaa hyvin Magneton muuttumista Erik Lencherristä superrikolliseksi, jota ajaa vankka ideologinen polte. Vaikka Magneto näyttää selvästi napsahtavan väkivaltaiseksi ja ehkä jopa hitusen suuruudenhulluksi, hänen ideologiallaan on vahva moraalinen peruste: miksi mutanttien muka täytyisi piilotella luontoaan vain ihmisten ennakkoluulojen takia? Eikö ole väärin joutua muuttumaan vain siksi, että on syntynyt erilaiseksi? No, tietenkin on, mutta onhan se nyt väärin tappaa ihmisiäkin – vai onko? Milloin sota on oikeutettua? Magneton kokoama Pahojen Mutanttien Veljeskunta näyttäytyy siis huomattavasti inhimillisemmässä valossa kuin aikaisemmissa elokuvissa. X-Menien “pahikset” eroavat siis yhä enemmän vaikkapa Star Wars -elokuvien puhtaaseen pahuuteen verhoutuneista, tunteettomista sitheistä. Pahoja hahmoja ei ole, on vain pahoja tekoja, joiden taustalla on hyvät, inhimilliset motiivit. Ei ihme, että Ravenilla on vaikeuksia ymmärtää Professori X:n kompromissivalmiutta.

Charles Xavier taas on tässä rainassa käymässä johtohahmoille pakollista pohjamudissa rypemiskauttaan ja on lakannut kutsumasta itseään Professori X:ksi. Hän on menettänyt toivonsa ja uskonsa omaan ideologiaansa, siis siihen, että ihmiskunta vielä oppisi hyväksymään mutantit, kunhan heille annetaan aikaa muuttua. Oli suorastaan sydäntäriipivää seurata Charlesin tuskaista katsetta tämän kohdatessa Erikin pitkästä aikaa (vaikka toisaalta fanityttö sisälläni hykerteli tyytyväisyydestä). Charles tarvitsee lähinnä potkun takamuksilleen, jotta uskaltaa kohdata demoninsa ja palata rooliinsa rauhanomaisemman, kompromissivalmiin ihmisten ja mutanttien välisen yhteistyön puolestapuhujana.

Siinä missä Magneton ideologia näyttää moraalisesti oikeudellisen puolensa, Days of Future Pastissa Professori X:n ajama kompromissiratkaisu näyttäytyy aikaisemmista elokuvista poiketen epäinhimillisen ja epäreilun raskaalta taakalta mutanteille. Juonen puitteissa Charlesin näkökanta on ainoa vaihtoehto hälventää ihmisten mutanttipelkoja kylliksi ja siten estää Vahti-superaseiden rakentaminen, mutta kovin mukavalta ratkaisulta se ei tunnu. Kokonaisuudessaan X-Men: Days of Future Past jättää siis paitsi hykerryttävän, myös mietteliään olon ja on kaiken kaikkiaan onnistuneesti sulattanut kaikki Ryhmä-X -sarjakuvien teemat ja fiilikset yhteen.