Luin osana yhteiskuntatieteiden kurssia Anne Ollilan vuonna 1998 kirjoittaman kirjan Jalo velvollisuus – virkanaisena 1800-luvun lopun Suomessa. Kirja perustuu Ollilan tekemään tutkimukseen, jossa tutkitaan mikrohistoriallisesta näkökulmasta suomalaisten virkanaisten elämää 1800-luvulla. Kirjassa valotetaan kolmen opettajanaisen, Naemi Ingmanin, Emilia Hällströmin ja Lucina Hagmanin avulla 1800-luvun sivistyneistön elämäntapaa.

Saatteessa Ollila kertoo, että hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli tehdä elämänkerta Lucina Hagmanista, mutta tutkimusaineisto vei mennessään. Elämänkerta olisi myös väistämättä ollut kronologisessa järjestyksessä etenevä, mutta kolmen tutkimushenkilön kautta Ollila pystyi tarkastelemaan erilaisia yhteisiä teemoja ja elämänkohtaloita.

Vaikka kaikkien kolmen naisten kirjeitä ja elämää on käsitelty yhtä paljon, olin kuitenkin havaitsevinani erityistä kunnioitusta Lucina Hagmanin uraa ja elämää kohtaan. Tämä seikka ei toisaalta ihmetytä, sillä toimihan Lucina Hagman elämänsä aikana Naisasialiitto Unionin ensimmäisenä puheenjohtajana ja useiden koulujen johtajana. Hän myös perusti Martta-järjestön sekä Suomalaisen Naisliiton.

Kirja koostuu yhdeksästä luvusta, jossa jokaisessa käsitellään erityisesti jotain teemaa, kuten tyttöjen kasvatusta ja koulutusta, naisten välisiä ystävyyssuhteita, uskontoa, moraalia, perhettä ja yhteiskunnan palveluksessa toimimista. Jokaista teemaa käsitellään kolmen tutkimushenkilön kautta, keskittyen erityisesti heidän kirjoittamiinsa kirjeisiin. Kappaleissa on käytetty tukena myös jonkin verran 1800-luvun kulttuuriin keskittyviä muita lähteitä, mutta pääpaino on tutkimushenkilöiden kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen luomassa kuvassa sen ajan elämästä.

Kirjan keskeinen huomio on se, että naisen asema erosi suuresti miehen asemasta 1800-luvulla. Naisten valtakunta oli koti ja he huolehtivat perheen hyvinvoinnista, mies taas huolehti perheen toimeentulosta ja mies oli perheen pää. Miesten ja naisten elämänpiirit erosivat toisistaan merkittävästi ja niiden erottaminen alkoi jo lapsuudesta, kun tytöt tekivät äitinsä kanssa kotitöitä ja pojat pääsivät isänsä mukana työreissuille. Koulutuksessa erot näkyivät opetettavissa aineissa: tytöille opetettiin käsitöitä, laulua, tanssia ja kaunokirjoitusta. Pojille opetettiin esimerkiksi latinaa ja kreikkaa sekä korkeampaa matematiikkaa ja logiikkaa.

Lucina_Hagman

Lucina Hagman, Wikipedia

Opettajan ura ei ollut kuitenkaan naisilta poissuljettu, mutta siinäkin oli ehtonsa. Naisella ei voinut olla sekä uraa että aviomiestä, vaan hänen oli valittava jompikumpi. Naiseus ja mieheys erosivat toisistaan myös luonteenpiirteiden ja käytöksen kautta. Naisen oletettiin olevan kaunis, hento, hyväkäytöksinen ja seurallinen. Myös syvä uskonnollisuus tuntui olevan naisten aluetta. Mies sai luvan olla juro ja raisu, eikä hänen luonteensa tarvinnut miellyttää muita.

Pääasiallisina lähteinä Ollila on käyttänyt Kansallisarkiston, Joensuun kaupunginarkiston, Joensuun maakunta-arkiston sekä Åbo Akademis Bibliotekin aineistoja eli kirjeitä, muistelmia, päiväkirjoja, henkikirjoja ja kuolleiden luetteloita. Näiden lisäksi on käytetty painettuja lähteitä sekä paljon kirjallisuutta. Tästä huolimatta tekstissä ei ole tuotu mielestäni selvästi esille, mikä on kirjoittajan omaa pohdintaa ja teoretisointia ja mikä on lähteistä poimittua. Johdanto on lyhyt, ja vaikka siinä hieman kerrotaankin elämäntavan tutkimuksesta ja mikrohistoriallisesta näkökulmasta, olisi se saanut olla pidempi ja kattavampi. Kirjassa ei juurikaan tuoda esille tutkimusmenetelmiä eikä selväsanaisesti esitetä, miten tutkija on päätynyt johtopäätöksiinsä.

Minua yllätti se, että teos keskittyi niin vahvasti yleisesti naisen asemaan 1800-luvulla. Kirjan otsikosta olin päätellyt, että näkökulma olisi erityisesti virkanaisissa eli esimerkkihenkilöiden kautta opettajan ammatissa. Opettajuutta käsitellään kunnolla kuitenkin vain yhdessä kappaleessa, joka on yksi lyhyimmistä kappaleista kirjassa. Sitä käsitellään myös lähinnä ammattiin opiskelun ja opettajan arkielämän kautta eikä niinkään virkavelvollisuuksien kautta. Olisin mielelläni lukenut enemmän siitä, mitä tapahtui luokkahuoneissa.

Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli miesnäkökulman puuttuminen lähes kokonaan. Naisten asemaa tuodaan esille nimenomaan vastakohtana miesten asemalle. Esimerkeiksi poimituissa kirjeiden katkelmissa esiintyvät kuitenkin vain harvoin isät, veljet, veljenpojat ja kosijat. Miesten asemaa hahmotellaan muiden lähteiden kautta, mutta ne jäävät kovin ulkokohtaisiksi toteamuksiksi.

teachers1898

Kanadalaiset opettajaopiskelijat Toronton normaalikoulussa 1898, Wikimedia Commons

Itse olisin kaivannut vastakohdaksi edes yhtä miespuolista tutkimushenkilöä, esimerkiksi poikakoulun opettajaa tai veljeä, joka olisi voinut tuoda esille opettajuutta ja miehisyyttä omien kokemustensa kautta. Vain ikävyyttä ja hermotautia käsittelevässä luvussa tuodaan erityisesti esille Ingmanin veljesten ja Lucia Hagmanin veljenpoikien omia kokemuksia. Koska naisten asema rakentui niin voimakkaasti miesten aseman kautta, olisi ollut mielenkiintoista, jos kokemuksien erilaisuutta olisi vertailtu koko kirjan läpi.

Lukiessani naisten keskinäisiä ystävyyssuhteita koskevaa kappaletta, korvaani särähtivät kirjoittajan näkemykset seksuaalisuuden moninaisuudesta. Kappale käsittelee muun muassa sitä, miten tunnepitoisia naisten toisilleen kirjoittamat kirjeet olivat ja kuinka naiset osoittivat toisilleen hellyyttä syleillen ja suudellen tavatessaan toisiaan. Myös rajua mustasukkaisuutta saattoi esiintyä naisten välisissä ystävyyssuhteissa, jopa niin paljon, että se aiheutti ystävyyksien katkeamisia.

Kyseisessä kappaleessa Ollila kirjoittaa :

”Mielestäni näitä kiintymyksenosoituksia ei voi yksiselitteisesti tulkita todisteeksi lesbosuhteesta. Käsitys lesboudesta ja lesbon identiteetti oli vasta muotoutumassa, mikä tapahtui osittain nimenomaan seksologien vaikutuksesta. Naisten keskinäisiin ystävyyssuhteisiin sisältyi epäilemättä rakkautta, mutta rakkaus käsitettiin tuolloin toisella tavalla kuin nykyään.”

Aiemmin samassa kappaleessa Ollila puhuu myös homoudesta ja lesboudesta seksuaalisena valintana ja vaihtoehtona. Minua jäi häiritsemään siis tunne, että kirjoittajan mielestä lesbous on toisaalta vain seksologien konstruoima identiteetti ja toisaalta pelkkä valinta ja vaihtoehto heterosuhteille.

Näistä puutteista huolimatta kokonaisuutena Jalo velvollisuus oli mukaansatempaavaa ja helppolukuista luettavaa, joka toi esille 1800-luvun elämää eloisasti tutkimushenkilöiden omalla suulla ja kielellä. Opin kirjasta paljon 1800-luvun naisen asemasta sekä sivistyneistön tapakulttuurista. Kirja herätti myös ajattelemaan, miten paljon nykyaikanakin vielä tietyt tahot tuovat esille 1800-luvulla vallalla olleita ajatuksia kasvatuksesta ja naisen paikasta yhteiskunnassa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille!