Innostuin vakavammin hevimusiikista 80–90-luvun vaihteessa, jolloin etenkin hevimusiikin raskaimmat genret kuten deathmetal ja trash olivat vielä suhteellisen pienen piirin vaihtoehtomusiikkia. Yleinen mielikuva hevarista oli tuolloin lähinnä tv:stä ja elokuvista tutut kaljaa lipittävät hassunhauskat hahmot kuten Beavis ja Butthead tai Saturday Night Liven Wayne ja Garth. Meidän tyttöjen oli kuitenkin aika vaikea samaistua näihin median luomiin stereotypioihin, ja ehkäpä nämä esimerkit olivat yksi syy siihen, että heviä kuuntelevat tytöt olivat ulkopuolisten mielestä jokseenkin hieman kummajaisia.
Hevimusiikki oli hyvin maskuliinista ja bändit koostuivat lähes kokonaan miehistä, mutta siitäkin huolimatta musiikin tuoma energia ja voima olivat myös tyttöjen makuun. Osittain se oli varmasti kapinahenkeä, mutta samalla haluttiin rikkoa rajoja. Hevimusiikki oli parempi vaihtoehto syvällisimmistä asioista kiinnostuneelle nörttitytölle kuin pop-prinsessat ja poikabändit. Toki samalla elettiin myös tukkahevin kulta-aikaa, mutta nämä meikkaavat ja trikoissa esiintyvät rokkarit olivat vannoutuneimmille trash-nörteille lähinnä huvittava ja ohimenevä muoti-ilmiö.
Naismuusikoita oli kuvioissa vielä aika vähän. Doro Pesch ja Lita Ford olivat niitä harvoja, jotka otettiin vakavasti. Yksi hevinörttityttöjen esikuvista oli MTV:n Headbangers Ball -ohjelman juontaja Vanessa Warwick. Vanessa oli yhdistelmä fiksua naisellista naista ja perinteistä hevaria. Vanessa liikkui miesmuusikoiden parissa kuin kotonaan, haastatteli bändejä ja osoitti olevansa osa jätkistä, unohtamatta kuitenkaan feminiinistä puoltaan. Vanessa nosti kaikkien hevityttöjen omantunnonarvoa ja oli hieno esimerkki kaikille hevitytöille.
Doro Nosturissa 2013.
Metallica oli yksi ensimmäisiä bändejä, joka sai myös tytöt vakavammin innostumaan raskaammasta musiikista ja teki hevitytöistä katu-uskottavampia. Vuosina 1991–1992 Metallica kiersi maailmaa Wherever We May Roam -kiertueen kanssa ja kävi myös Helsingissä. Kiertueella lava oli rakennettu niin, että sen keskellä oli katsomo, jota kutsuttiin nimellä Snakepit. Snakepitiin pääsi hyvillä suhteilla tai ulkonäöllä. Bändin roudarit kiersivät yleisössä ja valitsivat pittiin parhaimman näköiset tytöt. Tämä oli toisaalta hieno ele naisfaneja kohtaan, mutta toisaalta se muistutti epäilyttävän läheisesti groupie-ilmiötä ja korosti pinnallista ulkonäkökeskeisyyttä, mikä taas ei ollut hevinörttitytölle se tärkein prioriteetti.
90-luvulla metallimusiikissa elettiin pienoista lamakautta. Grunge ja nu-metalli olivat sen hetken iso juttu. Näiden myötä tuli kuitenkin uusi fanisukupolvi ja myös yhä useampi tyttö innostui raskaammasta musiikista. 2000-luvulla metallimusiikki koki uuden tulemisen, syntyi uusia genrejä ja naismuusikoita oli yhä enemmän esillä bändeissä. Nightwishin Tarja Turunen, Within Temptationin Sharon Den Adel ja Arch Enemyn Angela Gossow näyttivät esimerkkiä siitä, miten vahvat naiset saivat jalansijaa myös hevipiireissä. Myös vaattet ja muoti tulivat yhä tärkeämmäksi. Kun aikaisemmin hevinörttitytöt pukeutuivat kuten pojat, niin nyt haluttiin korostaa naisellisuutta. T-paidat vaihtuivat korsetteihin, farkut pitkiin hameisiin tai tennarit korkokenkiin. Tytöt halusivat näyttää tytöiltä.
On hienoa, että hevikulttuuri on saavuttanut vahvan aseman Suomessa. Euroviisut on voitettu hevillä ja Tuska-festivaaleista on tullut koko perheen tapahtuma. Kukaan ei enää ihmettele heviä kuuntelevaa tyttöä, eikä hevillä ole myöskään ikärajaa. Tämä on hieno juttu, mutta toisaalta aina välillä kaipaa niitä vanhoja aikoja, jolloin oli pienet ympyrät ja hevi oli se oma juttu. Yksi asia varmaan ei kuitenkaan ole muuttunut, hevinörttitytöt ovat aina olleet fiksuja ja ylpeitä nörttiydestään ja tärkeintähän on se, että musiikkiin kuten muuhunkin suhtaudutaan oikealla asenteella.
Thrash Metal
Death Metal
Muuten hyvä teksti! 🙂
Mielenkiintoinen juttu, kiitos tästä! Itse kiinnostuin metallimusiikista teininä 90- ja 2000-luvun vaihteessa ja silloinhan naisidoleja jo riitti. Mulle silloin tärkeitä olivat Anneke von Giersbergen ja tietysti oma Tarja Turusemme. Sharon Den Adel taas jostain syystä ärsytti. Saksalainen kirjekaveri lähetteli itse nauhoittamiaan c-kasetteja, joilta pääsin kuulemaan myös saksanmaalaisten heviseireenien laulua, mutta niiden bändien nimet ovat hävinneet sittemmin muistin hämäriin.
Silloin ysärin lopulla ja 2000-luvun alussa hevi oli hyvinkin “tyttöjen juttu” HIMin love metallin ja nu-metallin söpöjen poikabändien ansiosta. Toki tosimetalliäijät varmasti myös dissailivat “tyttöjen heviä”, mutta toisaalta samat teinitytöt, jotka fanittelivat HIMiä löysivät kyllä tiensä jossain määrin myös “vakavemmin otettavien” hevibändien kuten vaikka Sonata Arctican tai Sentencedin keikoille.
Se oli myös aikaa, jolloin genrejen alkoivat jotenkin häilyä ja sekoittua. Itse esimerkiksi en koskaan ole ollut musiikin kuuntelijana kovin “genre-uskollinen” vaan hevikin näyttäytyi mulle lähinnä osana jotain laajempaa alternative/hard rock kudelmaa. Metallican perään saattoi ongelmitta kuunnella Garbagea, ja LAB oli mun mielestä ihan samaa kamaa kuin HIM vaikka toista pidetään kai hevinä ja toista altsuna. Samaan aikaan kuuntelin myös paljon punkia – uudempaa ja vanhempaa, purkampaa ja totisempaa. Musiikkimakuani taisi määritellä lähinnä, että kunhan sitä soitetaan tosi kovaa ja keikalla voi hyppiä tasajalkaa, niin se on hyvää. 😉
Ihailin siihen aikaan kovasti goottikaunottaria ja heviprinsessoja, mutta itselläni ei koskaan oikein ollut kärsivällisyyttä tyylin toteuttamiseen vaan liikuin ennemminkin jossain grunge- ja punk-tyylien välimaastossa. Välillä tyylini oli myös varsin hipsteriä ennen kuin hipstereitä oli keksittykään – käytin kirpparilta löytynyttä 60-lukuista kotirouvan aamutakkia päälystakkina ja niin pois päin.
Voi niitä aikoja.