Tämä artikkeli sisältää juonipaljastuksia.

Disneyn piirretyistä puhuttaessa ei heti tulisi mieleen pohtia niiden seksuaalisia piirteitä. Laulua, sympaattisia hahmoja, suuria silmiä, onnellisia loppuja ja niin edelleen, vieläpä lapsille suunnattuina. Osa Disney-klassikoista kuitenkin suorastaan uhkuu seksuaalisia teemoja. Seksuaalisuudesta on vuosien saatossa tehty hyväksyttävä osa piirrettyjä, eivätkä vain pahat hahmot ole himojensa ajamia. Käytännössä hahmojen seksuaalisuus pyritään esittämään hyväksyttävänä ja luonnollisena osana hahmojen elämää.

Disney-klassikot perustuvat vanhoihin satuihin ja tarinoihin, joista useat sisältävät seksiä ja väkivaltaa. Tarinat on siistitty lapsikatsojille sopiviksi. Etenkin ensimmäisissä Disneyn animaatioissa seksuaalisuuden kuvaukset poistettiin kokonaan. Ajan kuluessa elokuvissa on alettu kuvata varovaisella kädellä seksuaalisuutta eri näkökulmista. Sekä hyvät että pahat hahmot ovat saaneet lisää syvyyttä sekä persoonallisuutta. Liiallinen himokkuus esitetään kuitenkin helposti edelleen pahojen hahmojen ominaisuutena.

Ihana, loistava, kaunis, maukas – viettelevät prinsessat

Disney-prinsessat ovat aina viattomia ja puhtoisia nuoria tyttöjä, joille ominainen piirre on haaveilu jostain. Haaveilua esiintyy jo Lumikista (1937) saakka. Vuosikymmenten kuluessa prinsessan tai sankarittaren rooli ylipäätänsä muuttuu perinteisestä neidosta hädässä itsenäisempään ja itsevarmempaan suuntaan. Neidot eivät enää odota pelastajaa tornin korkeuksissa vaan osallistuvat itse tavalla tai toisella pelastusoperaatioon. Neitojen suurimpiin unelmiin ei myöskään enää kuulu Sen Oikean löytäminen, vaan Sen Oikean Elämän eläminen.

Lumikin ajoista prinsessojen viattomuutta on karsittu, jos verrataan esimerkiksi Aladdinin (1992) Jasmineen. Jasmine tietää nuoresta iästään huolimatta, mikä miehiin vetoaa ja yrittääkin pariin otteeseen keimailla itseään epämiellyttävästä tilanteesta ulos. Hän suorastaan tyrkyttää itseään Jafarille sekä viettelee tämän, jotta taikalamppu saataisiin takaisin Aladdinille: “Jafar, en huomannutkaan, kuinka ihanan komea sinä olet.”

Aladdin (1992), Walt Disney Pictures.

Jasmine ei ole ainoa joka tietää, kuinka kroppaa oikein käytetään ja kuinka miehet saadaan pauloihin. Pienessä merenneidossa (1989) Ariel vaihtaa äänensä jalkoihin, jotta hän voisi viettää elämänsä prinssi Ericin kanssa. Hän tosin ensin empii, kuinka voisi ikinä tehdä Ericiin vaikutuksen ilman ääntään. Noita-Ursula vastaa suoraan, että ulkonäöllä sekä kehonkielellä, tehden sisäisestä kauneudesta käytännössä turhaa.

Kuvan lähde.

Itsensä tyrkyttäminen ja ruumiin suloihin luottaminen eivät ole ainoita tapoja kuvata seksuaalisuutta Disneyn piirretyissä. Elokuvassa Mulan (1998) leikitellään sekä nimikkohahmon että sivuhahmojen ohella nerokkaasti sukupuolirooleilla. Mulan ei istu perinteisen kiinalaisen naisen rooliin alkuunkaan, vaan lähtee mieheksi pukeutuneena sotaan pelastaakseen ramman isänsä kutsulta. Vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutuminen aiheuttaa häpeää koko kansalle vanhoillisessa Kiinassa, mutta häpeästä huolimatta se on lopulta ainoa keino voittaa hunnit.

I’m Sexy And I know It – prinsseille itsevarmuutta

Disneyn elokuvissa myös miehiin saadaan mukaan raavasta seksuaalista vetovoimaa, vaikka esimerkiksi Tuhkimon (1950) prinssi Uljaan pääasiallinen tarkoitus on patsastella komeana, tyhjänä kuorena ilman sen syvällisempää merkitystä. Varhaisissa Disney-animaatioissa prinssien rooli ei ollut tuon kummoisempi, sillä tarinat perustuivat vanhoihin prinsessasatuihin. Miespuolisten hahmojen kohdalla kesti pidempään tehdä seksuaalisuudesta hyväksyttävää; prinssit voivat olla itsevarmoja ja tietoisia omasta komeudestaan olematta himojensa orjia.

Kaunottaren ja Hirviön (1991) Gaston taitaa olla ensimmäinen Disneyn mieshahmoista, jota selvästi ymmärtää oman vetovoimansa. Komea, seksikäs, muhkearintakarvainen mies, joka tietää kaikkien kaupungin neitojen kuolaavan hänen peräänsä. Paitsi tietty sen, johon hän on kiinnittänyt katseensa.

Kaunotar ja hirviö 1991, Walt Disney Pictures.

Leijonakuninkaaseen (1994) suunniteltiin alunperin kohtausta, jossa Scar valitsee Nalan kuningattarekseen ja käytännössä seksuaalisesti ahdistelee nuorta leijonatarta. Kohtaus koettiin liian rohkeana lasten elokuvaan, joten se jäi pois päätyen kuitenkin Broadway-versioon elokuvasta.

Himojensa orjia ovat myös Quasimodo, Frollo ja Phoebus Notre Damen kellonsoittajassa (1996). Elokuvan kaikki kolme oleellista mieshahmoa iskevät silmänsä mustalais-Esmeraldaan. Kirkkoa ja koko Pariisia hallitseva Frollo ei vain pysty käsittelemään näitä maallisia tunteitaan ja anookin Jumalalta armoa. Frollon mukaan Helvetin liekit roihuavat hänen sisällään ja hän syyttää tästä Esmeraldaa. Frollo antaa Esmeraldalle mahdollisuuden selvitä roviolta, mikäli nainen antautuu Frollolle. Ajatuksena Frollolla on selvästi, että jos hän ei saa Esmeraldaa, ei saa kukaan muukaan. Käytännössä Notre Damen kellonsoittajassa esitetään enemmän tai vähemmän hienovaraisesti se, mikä jätettiin Leijonakuninkaassa näyttämättä.

2000-luvun lopulla miespuolisten päähahmojen seksuaalisuutta alettiin näyttää hyväksyttävänä. Käytännössä Cuzco Keisarin uusista kuvioista (2000) vastaa Gastonia, hänhän on Perun keisari ja maailman napa, jolla on varaa valita juuri se täydellinen puoliso: “Kauhee fleda, tuskinpa, yök, yök, yök, ja annas kun mä arvaan, sullon mahtava luonne.” Pienten taikajuomien nauttimisen takia tuo ihana naama vain muuttuu täysin toisenlaiseksi ja itserakkaus saa jäädä sivuun.

Itsensä seksikkäiksi tietävät myös prinssi Naveen (Prinsessa ja sammakko, 2009) sekä Flynn Rider (Kaksin karkuteillä, 2010). Komeitahan nämä Disney-prinssit ovat aina olleet, Naveen ja Flynn ovat vain ensimmäisiä, jotka myös tietävät sen. Heillä on sitä itsevarmuutta ja luottamusta omaan vetovoimaansa, jota esimerkiksi Aladdinilta puuttuu: “On oltava macho, tyylikäs, itsevarma. Olenko?”

Kaksin karkuteillä 2010, Walt Disney Animation Studios.

Lapsilta kiellettyä – asiaa lisääntymisestä

Voisi helposti kuvitella, ettei Disney-klassikoissa kuvattaisi seksuaalista kanssakäymistä. Eihän piiloseksi sovi lasten elokuvien teemaksi. Dumbo (1941) alkaa kohtauksella, jossa haikarat toimittavat eläinäideille tilauksia. Vaan mikä on totuus?

Seksuaalista kanssakäymistä hahmojen välillä ei tietenkään voi suoraan näyttää, sehän ei sopisi lasten elokuvien teemoihin. Aina voi kuitenkin vihjailla. Näin tehdään Kaunottaressa ja Kulkurissa (1955), jossa toisiinsa rakastuneet koirat viettävät ikimuistoisen illan yhdessä. Kyllä, sen legendaarisen spagettikohtauksen päätteeksi. Kohtaus päättyy maisemakuvaan, jossa koirat katsovat öiselle taivaalle ja seuraava alkaa siitä, että hahmot nukkuvat vierekkäin, Kaunottaren korva Kulkurin päällä. Pariskunta ajatuu eri teille, jolloin Kaunotar kuulee Kulkurin aiemmista suhteista useiden muiden narttukoirien kanssa. Elokuvan lopussa Kaunotar on saanut pentuja, jotka ovat luovutusikäisiä. Kun koiran kantoaika on 58-71 vuorokautta rodusta riippuen, on helppo tehdä yhteenlaskutoimitus.

Kaunotar ja Kulkuri (1955), Walt Disney Productions.

Eläinten kohdalla tuntuu olevan helpompi viitata siihen, että jonkinlaista parittelua on tapahtunut. Leijonakuninkaassa (1994) Simba ja Nala kohtaavat pitkän ajan päästä aikuisina toisensa, rakastuvat ja viettävät kahdenkeskistä laatuaikaa. Lopussa heille syntyy pentu. Leijonan kantoaika on 100-119 vuorokautta, joten jotain noiden pikkutreffien aikana tapahtui.

Kaunottaressa ja Kulkurissa sekä Leijonakuninkaassa lähestulkoon alleviivataan eläinten välistä kanssakäymistä näyttämättä sitä. Toisaalta, jos etsimällä etsitään vastaavaa symboliikkaa myös muista Disney-klassikoista, voidaan esimerkiksi Aladdinin taikamatolla lentely tulkita seksuaalisen kanssakäymisen kuvauksena.

Heitä homo voltti – Disney & homoseksuaalisuus

Disney-klassikoissa on nähty viettelyä, vihjailuja lisääntymisestä, rintakarvoja sekä ristiinpukeutumista. Sen sijaan homoseksuaalisuutta Disneyn tuotannossa on vältelty pitkään. Keisarin uusissa kuviossa vitsaillaan homoseksuaalisuudella samaan tapaan kuten amerikkalaisessa komediassa yleensä; Pacha sekä Cuzco laamana ajautuvat tilanteeseen, jossa Pacha on aikeissa antaa Cuzcolle suusta-suuhun-elvytystä. Cuzco luulee, että Pacha on antamassa pusun: “Viimeisen kerran, se ei ollut pusu.” Perinteiseen kaverikomediaan tuollainen sopii, mutta homoja ei ole nähty. Disney otti askeleen eteenpäin TV-sarjassa Onnea matkaan, Charlie, esiteltiin naispari. Kyseessä oli suuri askel Disneyltä osoittaa, että he ottavat kaikenlaiset perheet tuotannossaan huomioon.

Luultavasti Disney tuo tulevaisuudessa myös animaatioihinsa homoseksuaaleja hahmoja. Eräiden tahojen mielestä näin on jo käynyt, sillä amerikkalaisen radiojuontaja-papin mielestä Frozen – huurteinen seikkailu (2013) on elokuva, joka esittää homouden myönteisessä valossa. Tiettävästi kukaan ei kuitenkaan ole kääntynyt heterosta homoksi nähtyään kyseisen elokuvan, siitä huolimatta, että Dome tällaisia ihmisiä leikkimielisesti taannoin etsikin. Elokuva voidaan kuitenkin teemoiltaan tulkita homomyönteiseksi ja muutenkin edistyneemmäksi kuin aiemmat Disney-elokuvat, mikä osoittaa Disneyn asenteiden muuttuneen suvaitsevaisempaan suuntaan.

Lopuksi

Disneyn tapa kuvata seksuaalisuutta myös animaatioelokuvissaa on ajan myötä tullut vapaantuneemmaksi. Nykyisin myös hyvishahmoijen kohdalla tuodaan himot näkyviin selvästi, muttei syyttelevästi ja prinsessat ovat vietteleviä niin halutessaan, kun taas vielä 1950-luvulla viattomuus oli ainoa tapa kuvata seksuaalisuutta.

Vapautuneisuus seksuaalisuuden kuvauksessa on parantanut tarinankerrontaa. Seksuaalisuus ja sen erilaiset ilmentymät ovat osa jokaista ihmistä: miksi siis jättää se pois piirroshahmoista. Kehitys on tapahtunut vähitellen, mutta merkittävästi. Naisen paikka ei ole enää kodin hengettärenä odottamassa prinssiä, eikä miehen tehtävä ole olla pelkästään komea. Hahmojen seksuaalisuus on tehnyt niistä inhimillisempiä ja tietyllä tapaa todellisempia. Samalla animaatiot kertovat epäsuoran suorasti lapsille, että seksuaalisuus ei ole mikään paha asia, vaan ihan normaali piirre ihmisessä.