Minulta hajosi vähän aikaa sitten älypuhelin ja sen mukana meni jaettava nettiyhteys. Kotona viettämäni aika on ollut siis internetitöntä ja sen vuoksi myös sometonta. Alkushokin jälkeen olen sopeutunut osa-aikaiseen netittömyyteeni mm. opettelemalla suunnittelemaan menoni päivää tai paria aikaisemmin.
Elämästämme on tullut teknologian, internetin sekä erilaisten sovellusten avulla tehokasta ja nopeaa, kätevää ja näppärää. Tämä sama ajatus on vyörynyt myös sosiaalisen median, somen, kautta suhteiden ylläpitämiseen. Kahvittelut ja muut kasvoista kasvoihin tapaamiset koetaan nykyajan älypuhelimella aikataulutetussa elämässämme usein saavuttamattomana ylellisyytenä.
Teknologia on myös tuonut elämäämme paljon hyödyllisiä puolia. Voimme vaivattomasti pitää yhteyttä kaukaisiin ystäviin ja tutustua maailman toisella puolella asuviin henkilöihin pysyen oman kodin seinien sisällä. Meidän on helppo sopia asioista lyhyellä aikavälillä ja löydämme vieraassakin ympäristössä helposti perille karttapalvelujen avulla. Työmaailma vapautuu toimistoistaan, emmekä enää ole sidottuja siihen paikkakuntaan, jolla työpaikkamme on. Jotkin hommat voi tehdä etänä halutessaan vaikka Bora Boralta.
Käytän käsinkosketeltavasta lähiympäristöstä puhuttaessa sanaa oikea. Vaikka internetin avulla koettava virtuaalimaailma on aivan yhtä oikea kuin käsinkosketeltavakin ympäristömme, emme pysty käyttämään kaikkia aisteja hyväksemme nettiympäristössä. Virtuaalitodellisuus ontuu jättäen käyttämättä ison osan ihmisen kyvystä kommunikoida ja vastaanottaa tietoa.
photo credit: ~Aphrodite via photopin cc
Sosiaalinen media on oiva apuväline henkilökohtaisessa viestinnässämme. Siitä on tullut oleellinen osa arkipäivää. Yhteisömme pursuilevat “oikeasta” maailmasta nettiympäristöön ja toisin päin. Nämä kaksi yhteisömuotoa kulkevat nykyään käsi kädessä. Tuntuu, että yhteisö ei ole yhteisö, ellei se jollain tavalla ilmennä itseään myös virtuaalimaailmassa esimerkiksi Facebook-ryhmänä.
Sosiaalisessa mediassa voimme näyttää toisillemme vain yhden puolen itsestämme ja halutessamme piilottaa loput. Meille on ilmaantunut eri persoonia. Toimimme sekä “oikeassa” elämässä että internetin ympäristöissä, joissa voimme käyttää syntymänimeämme tai jotakin nimikettä. Voimme esiintyä myös nimettöminä. Nykyään jokaisella puolella persoonastamme on väylä tulla kuulluksi ja saada palautetta.
Netissä profiloidumme ja pidämme yllä julkisivua. Itselläni on Facebook-profiili, kaksi blogia ja joitakin muita tilejä eri internetpalveluissa. Minut voi määritellä nautiskelijaksi, kuvataiteilijaksi, valokuvaajaksi ja New Age -fiilistelijäksi muutaman nettipersoonan mainitakseni. Kuitenkin, kun kohtaamme kasvoista kasvoihin, kättelemme tai halaamme, harva näistä nimikkeistä välittää meille sitä käsitystä toisesta kuin suora, teknologian suodattamaton viestintä. Ihminen kommunikoi sanallisesti vain murto-osan viesteistään. Loput luemme kehonkielenä, hajuina ja muina hankalasti internetin ulottuvilla olevilla keinoilla. Välitämme ja vastaanotamme viestejä itse sitä tiedostamatta.
Ajatusmaailmamme on muiden aistittavissa ja koettavissa ilman, että suoranaisesti kerromme siitä. Siksi se, kuinka suhtaudumme maailmaan ja kohtaamiimme ihmisiin internetissä ja sen ulkopuolella on ensisijaisen tärkeää. Voimme parantaa viestiemme ymmärrettävyyttä ja vastaanotettavuutta säätämällä omaa asennettamme positiivisemmaksi ympäristöämme, omia kykyjämme ja toisia ihmisiä kohtaan.
Internet on toimivimmillaan oiva apukeino saada lisää tietoa ilmiöistä ja ihmisistä sekä luoda uusia kontakteja. Tämän tiedon ja verkoston pohjalta voimme rakentaa maailmankuvaa, joka on positiivisempi ja avoimempi. Kun katsantakantamme ympäristöömme muuttuu, muuttuvat myös kasvotusten jakamamme sanattomat viestimme avoimemmiksi ja vastaanottavaisemmiksi.
Ennen tahatonta nettipaastoani internet kulki jatkuvasti mukanani ja käännyin kännykkäni tai tietokoneeni puoleen, kun olin tylsistynyt ja stressaantunut. Internetin jatkuva läsnäolo taustalla oli itselleni pakote olla koko ajan saavutettavissa. Huomaamattani päivästäni hupeni vartti jos toinenkin Facebookin syötettä selatessa sekä sähköpostin inboxia tutkaillessa. Nykyään vietän aktiivisesti päivittäin netissä alle tunnin ja käytän sen ensisijaisesti ollakseni yhteydessä muihin. Päivään on yht’äkkiä siunaantunut lisätunteja itselleni tärkeille ihmisille ja tehtäville, joihin olin ennen käsitykseni mukaan liian kiireinen.
Teknologia on tuonut mukanaan valtavasti elämäämme sujuvoittavia ratkaisuja. Olemme innolla ottaneet vastaan sen tarjoamat arkea helpottavat mahdollisuudet. Itse kaipaan mm. karttasovellusta ja linja-autoliikenteen reittiopasta, mutta näidenkin palvelujen käyttö on toiminut pienoisella etukäteissuunnittelulla suht sujuvasti.
Hiljattain sain lahjaksi uuden älypuhelimen, mutta en ole varma, miten tiukkaan remmiin haluan virtuaalimaailman itseäni enää kietovan. Odottakoon puhelin vielä hetkisen paketissaan. Minä nautin sillä välin sen poissaolon tuomasta vanhanaikaisesta aikakäsityksestä, jolloin vastauksia saattoi joutua odottamaan huomiseen asti.
Tämä on tosi mielenkiintoinen aihe!
Olen viettänyt netissä tuntikausia joka päivä aina siitä asti, kun sain nettiyhteyden kotiin. Sitä ennen luin joka päivä tuntikausia, nykyään taas en enää lue kirjoja. Varsinaisesti netti ei ole siis mullistanut elämääni. Ennen vietin paljon aikaa kotona lukemassa kirjoja, nyt vietän paljon aikaa kotona lukemassa netistä juttuja.
Kuitenkin sosiaalinen media on muuttanut tätä kuviota niin, että koen olevani ihmisiin yhteydessä paljon aiempaa enemmän. Olen löytänyt netistä paljon ihmisiä, joiden kiinnostuksenkohteet ja itsensäilmaisutyyli ovat kiehtoneet minua niin paljon, että olen viestitellyt heidän kanssaan sähköpostilla ja chatissa. Jonkun tosi siistin tyypin kanssa on ollut tavallaan vapauttavampaakin jutella chatissa, koska jos olisimme olleet kasvotusten, en olisi voinut fanittaa häntä niin estottomasti kuin oman koneeni ääressä. 😀
Minullakin on kyllä myös niitä kokemuksia, että nettiin uppoaa tuhottomasti aikaa, jonka voisi käyttää paremminkin. Mutta oikeastaan en osaa nyt sanoa, onko chattailulla ja muulla virtuaalikommunikoinnilla mielestäni mitään huonoja puolia – jos samoja ihmisiä voi tavata tarpeeksi usein kasvotustenkin. Koen itse chatin rentouttavana: joskus en jaksa tavata ihmisiä kasvotusten, ja silloin on mukavaa, jos kuitenkin voi nauttia jonkun seurasta edes tekstin välityksellä.
Olisi kiinnostavaa kuulla muidenkin kokemuksista virtuaalisen kohtaamisen ja ihmisen silmäkkäin tapaamisen välillä! Olen tässä luetellut hyviä puolia, joita esim. chattailyssä on, mutta kuten kirjoitatkin, siinä menettää kuitenkin suuren osan aistien välityksellä tapahtuvasta viestinnästä.
Tämä on muuten yksi niitä asioita, joita netti on positiivisesti elämässäni muuttanut. Aikoinaan kun asuin pienellä paikkakunnalla ja nörttijuttuja harrastavana olin sosiaalinen hylkiö, ei toisia samanhenkisiä ollut lähimaillakaan. Mutta netistä niitä löytyi helposti. Olisi jäänyt niin paljon hienouksia kokematta ilman nettiä. Samoin tuo chatissa juttelu on edelleen itselleni luontaisin tapa kommunikoida. Koen, etten kasvokkain jutellessa useinkaan tule kuulluksi tai ainakaan ymmärretyksi.
Mutta sitten on se toinen puoli: netti kaappaa muun elämän niin helposti. Vaikka siellä ei olisi edes mitään kiinnostavaa! Mukanani on aina joko kone tai puhelin, ja sitäpä sitten tulee räpläiltyä aina, kun on aikaa. Tai vaikkei olisikaan. Ulkomailla matkustelu on melkein jo siksi niin hienoa, kun ei viitsi roudata läppäriään eikä käyttää paikallisia 3G-verkkoja, ja “joutuu” siis kiinnittämään huomionsa ihan oikeasti ympäristöönsä. Surullista, mutta totta.
Muistan ajan vielä kun sosiaalinen media ei ollut mikään kovin iso juttu ja täytyy sanoa että silloin verkostuminen tai kontaktien luominen oli äärimmäisen vaikeaa jos ei ollut opiskelupaikan, työn tms. viitekehystä ja silloinkin siinä oli haasteensa. Harrasteryhmätkin tuntuivat olevan läpitunkemattomia talipalloja.
Pitkän aikaa oma sukupolveni (nyt 30 ja jotain ikäiset) oli mielestäni hieman kahtaalle hajallaan niihin jotka ovat ottaneet uuden tekniikan suomat mahdollisuudet enemmän tai vähemmän hallitusti haltuunsa ja niihin joilla oli jonkinlainen torjunta tai äärimmäinen vierastaminen päällä. Nykyään lähes jokainen jonka olen joskus jollain tapaa tuntenut on verkossa.
Itse en ole koskaan hirveästi perustanu chäteistä, olen hirvittävän jähmeä kirjoittaja ja voisi sanoa että kirjeenvaihtoharrastus jostain kaukaa vuosien takaa näkyy kaikessa sosiaalisen median kommunikaatiossa. Niiden vanhojen kansainvälisten piirien sukupuolijakuman perusteella oletan että Nörttitytöistä varmasti löytyy niitä jotka muistavat mitä lyhenne “FB” merkitsi ennen Facebookkia.
Tietysti merkityksellisyys ja sen tiedostaminen on kadonnut tai muuntunut.
Kepeä esimerkki ilmiöstä voisi olla frendi jonka naamakirjan syötteeseen tulee jatkuvasti hänen Goodreads listauksiaan, ellen erikseen mainitse siitä ei hän tiedä että nyökkäilen hänen suosituksilleen ja otan niistä onkeeni ihan jatkuvasti eli stalkkaan hänen kirjahyllyään.
Surullisempana esimerkkinä taas olen huomannut että IRL ihmiset olettavat että heidän höpinöillään on yhtä vähän merkitystä kuin jollain youtuben tai lehden kommenttiosiolla, en siis tarkoita mitään törkyturpia vaan ihmisiä jotka eivät tunnu reagoivan tai tiedostavan että heitä kuullaan ja noteerataan ja sama vielä valitettavammin toisinpäin. Pistän lähes aina merkitystä kasvokkaisiin kohtaamisiin vaikka niistä ei saisi potentiaalisesti irti mitään tai minulle olisi henk. koht. mitään suoraa välitöntä hyötyä.
Ah, onneksi somepaastoa voi tehdä myös vapaaehtoisesti, vaikka moni meistä havahtuu vasta sitten kun on pakko. Kun netti tai laite ei vain toimi. Epäilen kyllä miten nopeasti some taas valtaa aikaa jokaisesta päivästäsi? 😀 Itse olen yrittänyt ratkaista asian niin, että viikonloput ovat pääosin somevapaata aikaa ja lomilla pidän vähintään parin viikon taukoja.
Kiitos herättelystä!
Mä olen 62 vuotta FM tietojenkäsittelystä Turun Yliopistosta 80. Olen tehnyt sovelluskehitys asiantuntijatehtäviä yli 30 v josta noin 20 vuotta oliopohjaisia. Tieto irtisanoi minut juuri kun täytin 60v ja 6 kk päästä siirryn eläkkeelle. En yrityksistä huolimatta ole saanut työtä. Tällä hetkellä opastan ikääntyviä vapaaehtoisena Enter Ry:ssä. Kun työni loppui – tai oikeastaan noin vuoden enne sitä – minulla loppui kaikki yhteys sovelluskehitysihmisiin. Siihen mennessä olin intohimoisesti näissä yhteisöissä kehittänyt sovelluskehitysprosessia.
Tällä hetkelle kun vaimoni on työssä, on arkipäivisin ainoa yhteyteni ihmisiin some ( siis lähinnä LinkedIn, G+ ja FB). Nyt opastuksen myötä siihen on tullut jonkin verran oikeita ihmisiä, mutta nämä eivät ole ”hengenheimolaisia”, joiden kanssa voisi käydä innostavia tasavertaisia keskusteluja vaan nämä kontaktit ovat selvästi opettaja–oppilas luonteisia – ihan mukavia kumminkin.
Kirjoittelen OO – blogiani ja olen viimeisen puolen vuoden aikana opetellut Python kielen ja koodanut sillä Eclipse- ympäristössä. Minulla on kuitenkin suuria hankaluuksi saada oliotietokantaa toimimaan Window 7 ja Eclipse ympäristössäni.
Olen tosi iloinen kaikista niistä erilaisista ihmisistä, joihin olen tutustunut somen kautta ja joihin päivittäin tai ainakin viikoittain yhteydessa. Olen myös tavannut osaa näistä esim. SomeTime2013 & 2014 kautta. Minulle siis somessa ”roikkuminen” on henkireikä ja miellyttävää vastapainoa pelkästään omissa ajatuksissa vaeltamiseen. Minun on ollut vaikea löytää hengenheimolaisia todellisuudesta ja somesta.
On totta, että ihmiset (aikakin Suomessa) ovat muuttuneet niin, että aina kun syntyy joutilas tilanne, jossa pitää olla ventovieraiden kanssa samassa tilassa, tartutaan siihen älypuhelimeen jotta katseet eivät vaan kohtaa tai vielä pahempaa että pitäisi sanoa jotakin! Toisaalta voi sanoa, että tilanne ei mielestäni ole muuttunut huonommaksi jos ei paremmaksikaan. Suomalaiset vaan ovat edelleen ujoja eivätkä osaa keskustella ventovieraiden kanssa joustavasti – tosin nuoret ovat vähän parempia tässä kuin vanhat.
En kuitenkaan ymmärrä ollenkaan väitteitä siitä että kirjojen lukeminen tai musiikin kuuntelu olisi jotenkin arvokkaampaa kuin somessa ihmisten juttujen seuraaminen.
Summa summarum. Olen kohtuullisen onnellinen ja tyytyväinen ja vaikka olen hyvin analyyttinen en oikein näe miten oleellisesti voisin parantaa tilannetta.
Motto. Maailma muuttuu koko ajan ja tilanteeseen sopeutuminen on sääntö numero 1.
En tiedä onko tämä ikäkysymyskin, mutta itse koen nettiympäristön ehkä enemmänkin työkaluksi en niinkään yhteydenpitovälineeksi. Mediapajalaisia ohjatessa tuli puheeksi somen merkitys. Porukka oli aika yhteistä mieltä siitä, että sama kaveripoppoo löytyy niin netistä kuin oikeasta maailmastakin. Virtuaalisen kommunikaation ja IRL-kommunikaation linkki on nykyään vankkumaton.
Käykäähän vilkaisemassa pajalaisten sometuksia: http://mediakylpy.tumblr.com/
Näkisin tuon jaon ehkä juurikin päin vastoin: jos kaveripiiri on sama irl ja somessa, some on yhteydenpitoväline. Minulle some on työkalu, jota käytän yhteistyöhön (myös) minulle vieraiden ihmisten kanssa. Yhtymäkohdat saattavat olla aluksi esimerkiksi blogeissa puhtaan asiakeskeisiä, josta toistuvan kommunikaation jälkeen kehittyy yhteys joidenkin ihmisten kanssa myös henkilötasolla. Harvojen, mutta joidenkin kanssa on tavattu vasta tämän jälkeen kasvokkainkin.
Rajapinta somen ja irl kommunikoinnin välillä on kyllä jännä. Chat on toki kahden välistä keskustelua, jonka voidaan suoraan olettaa molempien huomioineen, mutta esimerkiksi Facebookin seinällä jaetut ajatukset ja uutiset vaativat kasvokkain vielä erillisen vahvistuksen ja viittauksen, jotta kaikki ovat samaa mieltä siitä, ettei asiaa tarvitse toistaa.
Jännän äärellä.
Olen samaa mieltä Hannan kanssa. Varsinkin G+ ja LinkedIn laajentaa mahdollisuuksiani vaihtaa tasavertaisesti ajatuksia hengenheimolaisen kanssa. Useimmiten tällöin kysymys on pieni syvän osaamisen ryhmä, joka on maantieteellisesti kovin hajallaan. Mun OO-blogia lukee Suomessa vain kourallinen ihmisiä, joita en nykyään enää tapaa. Suurin osa lukijoista tulee Intiasta, USA:sta, ja Kanadasta ja satunnaisia lukijoita yli 40:stä maasta. Näin some on luonut täysin uuden mahdollisuuden.