Rakkauden löytäminen ei aina ole helppoa – varsinkaan introverteille nörteille. Nörttitytöissä rakkaudennälkäisiä nörttejä pyritään nyt jo toista kertaa auttamaan treffi-ilmoituskampanjalla. Kirjoittajistamme moni on kuitenkin jo onnellisesti pariutunut.  Tällä kertaa haluamme jakaa kanssanne nörttirakkaustarinoitamme. Kuinka ollakaan, näissä tarinoissa amorin nuolet näyttäytyvät yhteisten nörähtävien intressien tunnistamisena. Vielä lempeä etsiville voinemme siis antaa yhden vinkin: ole avoimesti nörtti – ja nörttirakkaus voi löytää sinut.

Nina Niskanen

Tapasin mieheni Tommin ensimmäistä kertaa töissä, suuressa IT-hankkeessa. Kumpikaan ei tehnyt toiseen mitään lähtemätöntä vaikutusta, ja olimme töissä hankkeen eri osissa, joten törmäilimme toisiimme vain satunnaisesti seuraavien kuukausien aikana. Puoli vuotta myöhemmin istuimme samaan pöytään syömään tuon samaisen hankkeen pikkujouluissa. Ruokaa odotellessa etsimme puhuttavaa, ja satuin huomaamaan Tommin kantavan Mustanaamion sormusta. Ei sitä supertunnettua pääkallosormusta, vaan vähemmän tunnettua hyvä-merkkiä vieläpä asiaankuuluvasti vasemmassa kädessä. Väistämättä tästä seurasi automaattinen nörttitunnistus, ja kun on yksinäisenä nörttinä paikassa, joka on täpötäynnä ekonomisteja, sitä väkisinkin takertuu siihen toiseen löytämäänsä nörttiin. Näin ollen löysimme paljonkin yhteistä tuon illan aikana, ja samalla löytyi se oma happy ever after.

Kaiken takana on sormus (Nina)

Aino

Alkujaan tapasimme internetin ihmeellisessä maailmassa erään yhteisen tuttumme välityksellä, mikä sikäli ei erityisen nörttiä tietenkään ole. Mutta tietyllä perusnörtillä luonteella oli suurikin merkitys sillä, miten toisiamme lähestyimme. Erityisesti yksi tapaus aivan alkuajoiltamme on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Oli vuosi 2006. Olin vasta vähän aikaa sitten tavannut kumppanini, joka oli töissä tuolloin eräässä suomalaisessa peliaiheisessa tv-ohjelmassa. Elimme ns. hurmaamisvaihetta, jolloin oikeilla eleillä oli iso vaikutus ihastumisen kannalta. Eräänä päivänä sain kehoituksen avata töllö ja katsoa jakso tästä peliohjelmasta. Päivän peliarvostelussa oli muiden muassa Animal Crossing: Wild World, jossa uutuuksina olivat tuolloin mm. tähtitaivaan tutkiminen ja tähtikuvioiden luominen. Sanomattakin selvää lienee, että kun kumppanini oli päättänyt piirtää nimeni öiselle Animal Crossing -taivaalle, kuvata sen ja lisätä pätkän itse ohjelmaan, olin aika lailla täydellisesti myyty.

Riikka Karhu

Tapasin Juhan ensimmäistä kertaa kunnolla Tuskassa 2009 yhteisten ystäviemme kautta. Juha osoitti heti alusta lähtien kiinnostusta minua kohtaan, mutta sitoutumiskammosta johtuen itselläni ei ollut aikomustakaan alkaa parisuhteeseen kenenkään kanssa. Etenkään tuon kaljaan menevän hevimörön kanssa. Kivaa kainalointia ja halailua, ei mitään sen kummempaa.

Kului aikaa ja päädyimme eri bileistä samaan paikkaan jatkoille. Pelattiin porukalla Inglourious Basterds -elokuvasta tuttua Arvaa kuka -peliä. Tuolloin minulle avautui vähän paremmin, millaisesta miehestä oikein olikaan kysymys. Tosin vieläkään en halunnut mitään sen enempää, kainalointia ja halailua, omaan kotiin yksin yöksi. Kolmannen kerran tapasimme Tuskassa 2010. Istuttiin porukalla alueen ulkopuolella, kun pari ystävääni päättivät ottaa Juhan mukaan ja lähteä jatkoille. Minun luokseni. Siellä leivottiin porukalla pizzaa ja pelattiin samaista Arvaa kuka -peliä aamuun asti. Vieläkään tuo tapaaminen ei johtanut suhteeseen. Myönsin kuitenkin vähitellen itselleni, että olin ihastunut.

Syyskuun 11. 2010 suhde lasketaan viralliseksi alkaneeksi, vaikka kävimme ensitreffeillä vasta muutamaa päivää myöhemmin. Olin Rakkautta & Anarkiaa -festareilla vapaaehtoisena ja minulla oli vapaalippuja leffaan. Pyysin Juhaa mukaani katsomaan laaturainan Killer Inside Me. Jos joku ei tiedä, elokuvassa Casey Affleck panee ja pahoinpitelee vuorotellen Jessica Albaa ja Katie Hudsonia. Täydellinen elokuvavalinta ensitreffeille. Leffan jälkeen käytiin drinkeillä, ja viimeistään tuossa vaiheessa jouduin myöntämään itselleni, että tuossa on se mies, jonka kanssa haluan olla.

Jenni Leivo

Tapasin mieheni tuttavien kautta, ensin larpissa ja myöhemmin samassa roperyhmässä. Eräässä Ropeconissa sitten tajusin, että tuossa on mies, joka tekee jonkun naisen onnelliseksi, ja minä haluan todella olla se nainen. Yritin olla järkevä ja odottaa seuraavan vuoden kesään, mutta onnekseni mies ehti ensin. Pikakelataan siitä kolme vuotta ja menimme naimisiin. Häät olivat pienet, mutta se, mikä molempien sydämiä lämmitti, oli pappi ja ystävä, joka lauloi Satumaa-tangon quenyaksi. Nörtin sydän oli pakahtua. Nyt yhä ollaan larpattu samoissa peleissä, ropetettu samoissa ryhmissä ja tuotu maailmaan pieni uusi nörtinalku.

Merli Lahtinen

Tapasimme ensi kertaa hyvin pian sen jälkeen, kun olin aloittanut opiskelun. Törmäsin Kumpulassa erääseen lapsuuden ystävään, joka kutsui mukaansa Linneaan eli historiallisia tansseja tanssivaan ryhmään. Ystävystyimme alkuun, mutta kului kuitenkin pari vuotta ennen kuin rakkaus sitten leimahti. Meillä tuntui olevan niin paljon yhteistä, että oli ihme, ettemme olleet tavanneet jo aikaisemmin. Molemmat opiskelimme fysiikkaa (tosin eri paikoissa), pidimme tähtitieteestä, olimme asuneet lapsuuden lähes vierekkäisissä taloissa ja meillä oli yhteisiä perhetuttuja. Eniten meitä kuitenkin yhdisti tanssi ja kihloihin menimme viisi vuotta sitten Saksassa eräässä historiallisen tanssin tapahtumassa.

Häitä meillä juhlittiin siitä sitten muutaman vuoden päästä tietenkin historiallisissa merkeissä. Juhlapaikkana toimi eräs vanha jauhovarasto Helsingistä, joka oli sisustettu kokonaan näyttämään keskiaikaiselta linnalta. Juhlissa pukukoodina oli historiallinen pukeutuminen ja häitä tanssittiin sitten kaksi päivää. Oli meillä myös nörttielementtejä mukana, kuten vihkimisestä pois kävellessämme huilisti ja viulisti soittivat Zeldan tunnaria. 😉

Hääauton perässä näkyi jo Newtonilta tuttu vetovoiman laki. (Merli) 

Reetta Järvenpää

Tapasin Villen ensimmäistä kertaa kaveripariskunnan kihlajaisissa elokuussa 2011. En itse asiassa muista juhlista juuri mitään, sillä olin aivan järkyttävässä krapulassa. Ilmeisesti olin kuitenkin nauranut Villen hassuttelulle ja kommentoinut innostuneesti juttelua klingonin kielen sanakirjasta. Ville väittää ihastuneensa minuun silloin. Jossain vaiheessa häneltä tuli kaveripyyntöä Facebookissa, ja näimme muutaman kerran niin, että satuimme samaan porukkaan baariin. Sitten eräänä huhtikuisena iltana Ville päätti pyytää minua treffeille. Suostuin, mutta menin myöhemmin paniikkiin ja peruin treffit. Pysyimme kuitenkin kavereina, ja paria kuukautta myöhemmin tajusin tehneeni suuren virheen. Tunnustin tämän Villelle, mutta siinä vaiheessa hänellä oli jo säätöä jonkun toisen kanssa. Kyllä muuten v***tti, varsinkin, kun olin ihan itse ryssinyt tilaisuuteni. Villen ja tämän toisen välinen säätö kuitenkin kaatui aika pian, ja tasan vuosi tapaamisestamme olimme ensitreffeillä.

Anitta

Opiskelimme samalla luokalla leffakoulussa. Emme olleet erityisen läheisiä ystäviä, vaikka pidinkin hänestä salaa vähän enemmän kuin tuntui sopivalta. Wall-E-elokuvan tullessa ensi-iltaan pyysin ensin paria muuta leffakoulukaveria katsomaan sitä kanssani. Kukaan ei innostunut – yhtä eivät lastenelokuvat kiinnostaneet, toinen vastusti epätaiteellista kaupallista hapatusta. Asia tuli J:n kanssa puheeksi jollakin välitunnilla. Yllättäen hän osoittautui yhtä kovaksi Pixar-robottifaniksi kuin itsekin olin, ja tarjoutui lähtemään elokuviin kanssani.

Ne tuntuivat treffeiltä, eivätkä kuitenkaan olleet sitä. Olin etukäteen hermostunut, meikkasin ja pynttäsin vähän liikaa. Meinasin myöhästyä. Kun ehdin teatterin edustalle, J oli jo lähdössä pois. Nähdessään minut hän tarttui luontevasti käteeni ja veti minut juoksuun. Syöksyimme salin ovelle hetkeä ennen sen sulkeutumista. Koko elokuvan ajan kättäni kihelmöi, sillä olisin halunnut tarttua J:n käteen uudestaan. Hän nauroi elokuvalle juuri oikeissa kohdissa ja juuri oikealla tavalla.

Kaikki olisi varmasti ollut yksinkertaista – ellemme olisi jo molemmat seurustelleet tahoillamme. Pysyimme “vain kavereina”, mutta kävimme satunnaisesti kahdestaan elokuvissa. Makumme kohtasi Pixarin lisäksi muun muassa aikusten scifin ja kauhun alueella. Ystävyytemme syveni kihelmöivästi useamman vuoden ajan, kunnes lopulta vääjäämätön tapahtui. Suutelimme ensi kerran hyytävän kylmänä joulukuun yönä Aurajoen rannassa J:n lapsuuden ystävän punk-keikan jälkimainingeissa, eikä paluuta enää ollut. Tosi asiassa sitä ei ollut tainnut olla enää sen jälkeen, kun Wall-E ja EVE lentelivät taivaalla, ja meidän kätemme melkein koskettivat elokuvateatterin penkin käsinojalla.

Maddie

Tapasimme mieheni Johanneksen kanssa molemmille erittäin luontevassa paikassa, kamppailusalilla. Itse treenasin siihen aikaan ykköslajinani taekwondoa, ja samalle salille muutti silloin Suomessa vielä suhteellisen tuore korealainen miekkailulaji haedong kumdo. Pidin meiningistä kovasti ja uskaliaana pioneerina suuntasin miekkailun alkeiskurssille ensimmäisenä taekwondoseurastani.

Huhu kertoo, että Johanneksenkirkko muuttui hetkeksi Wikipediassa Johanneksen ja Maddien kirkoksi (kuvannut Kai Sippel)

Tutustuin kurssin tuoksinassa miekkailunopettajaani paremmin, ja kerran treenipizzalla istuessamme vain tajusimme molemmat yhtä aikaa, että tässä se nyt on. Tuon vastapäisen tyypin kanssa tulen menemään naimisiin. Vuotta myöhemmin tämä etiäinen toteutui, ja marssin alttarille historialliskiinalaisvaikutteisessa, punamustassa hääpuvussa Imperial Marchin kaikuessa Johanneksenkirkon uruista (musiikin olin päättänyt jo noin 13-vuotiaana, ja nörttimies oli välittömästi ideasta yhtä innoissaan) ja häävieraiden pyrskiessä hihoihinsa.

Häätanssi (kuvannut Helena Miettinen)

Vihkisormuksiksi valitsimme titaaniset, laserkaiverretut lohikäärmesormukset, koska titaani, laserit ja lohikäärmeet. Häävalssin sijasta tanssimme luonnollisesti juhlassamme miekkatanssin, joka sai hääjuhliin paatuneen catering-sedänkin innostumaan. Yhteiselomme jatkuu auvoisena miekkojen, pelien ja uuden nörtintaimen Ilon parissa.

Maddie <3 Johannes (kuvannut Helena Miettinen)