Olen unelmoinut kirjailijan urasta hyvin kauan. Vuonna 2009 muistin tämän haaveen ja ryhdyin tekemään töitä sen eteen. Kirjoitin omia tarinoita ja luin kirjoittamisesta ja monta vuotta tein sen käytännössä yksin. Viime vuonna otin pari suurta askelta tuon tavoitteen suuntaan. Ensimmäisen otin keväällä osallistumalla Mary Robinette Kowalin Writing on the Fast Track -kurssin, jossa seitsemän muun oppilaan kanssa opettelimme tarinankerronnan hienouksia. Toinen suuri askel oli suunnata loka-marraskuun vaihteessa pidettyyn World Fantasy Conventioniin.

World Fantasy Convention tai WFC on pääasiassa science fiction – ja fantasia-kirjallisuuden kustantamisen parissa työskenteleville suunnattu konferenssi. Se kiertää kaupungista toiseen ja joka vuosi vietetään eri paikassa. Teoriassa se kiertää ympäri maailmaa, mutta käytännössä se viettää suurimman osan ajastaan Pohjois-Amerikan mantereella. Kun se vihdoin saapui niinkin lähelle kuin Iso-Britannia, oli se selkeä kohtalon kutsu, joten pakkasin kimpsut ja kampsut ja suuntasin Brightoniin.

Oikeasti monta kirjaa. Kolmea päällimmäistä lukuunottamatta kaikki ilmaisia.

Oikeasti monta kirjaa. Kolmea päällimmäistä lukuunottamatta kaikki ilmaisia.

Jännitys oli suuri, koska en varsinaisesti tuntenut ketään ja sain vasta muutaman päivän ennen tapahtumaa tietää, etten olisi ainoa suomalainen paikan päällä. Rekisteröitymisestä minut ohjattiin pöydälle, joka kirjaimellisesti notkui sille ladottujen kirjojen painosta, josta minun käskettiin valita mieluisat kotiin vietäväksi. Rekisteröidyttyäni törmäsin kirjaimellisesti Maryyn ja olin niin helpottunut nähdessäni tutun naaman, että saatoin ehkä hieman yli-innokkaasti selittää jotain, jota en onnekseni enää muista. Mary oli kuitenkin tuttuun tapaansa rauhoittava vaikute ja pian lähdinkin eteenpäin vakuuttuneena siitä, että viikonlopusta voisi selvitä hengissä. Ja toivottavasti ilman, että nolaisin itseni enää enempää.

Tapahtuma alkoi torstaina ja se oli monella tapaa todella outo päivä. En yleensä huomaa julkkiksia, ja jos huomaan en oikeastaan välitä. Ihmisiä he ovat siinä missä muutkin. Mutta Brightonissa tilanne oli eri. Voin myöntää, että kun Tobias Buckell käveli ensimmäisen kerran ohitseni, en pystynyt olemaan tuijottamatta. En ollut ehtinyt edes toipumaan tuosta, kun toiseen suuntaan samalla käytävällä kulki Ellen Datlow. Lähdin baarin suuntaan hakemaan hieman rohkeutta, kun portaikossa vastaan käveli Joe Hill. Baarissa puolestaan kävelin lähes suoraan päin Sarah Pinborough:ta. Baarissa onneksi oli myös Newbie-pöytä, josta löysin ihmisiä, jotka olivat aivan yhtä pyörällä päästään. Niin monta ihmistä, joiden työ on merkinnyt minulle paljon, joista jokaisen kanssa toivon joskus tekeväni töitä.

Viikonloppu jatkui enemmän tai vähemmän yhtä absurdina. Onneksi siihen mennessä, kun kävelin Neil Gaimanin ohi ensimmäistä kertaa, olin jo tottunut tähtien loisteeseen ympärilläni, enkä mennyt tökkimään miestä hokien jotain malliin “You write pretty. Me like much.” Pahat kielet voisivat ehkä väittää, että ei se siltikään kaukana ollut, eivätkä ehkä olisi ainakaan täysin väärässä. Jossain vaiheessa päädyin keskustelemaan saduista satunnaisen ihmisen kanssa Titan Booksin bileiden alkamista odotellessa ja pian minulle esiteltiin Ted Chiang, jonka kanssa päädyimme keskustelemaan aseista. Niistä bileistä lähtiessäni törmäsin suomalaiseen conimoguli Jukka Halmeeseen, joka loputtomaksi hämmennyksekseni paitsi muisti minut (tapasimme monta vuotta sitten Ann ja Jeff Vandermeerin käydessä Suomessa), oli seurannut blogiani siinä määrin, että tiesi minun käyneen Maryn kurssilla. Tämä kuulostaa jopa omiin korviini melkoiselta humblebragilta, mutta se ei muuta, miten oudolta se tuntui ja tuntuu edelleen.

Viime vuoden WFC ei suinkaan ollut vailla ongelmia. Marriott, jossa tapahtuma pidettiin, oli Regency-aikaisia rakennuksia ja sen mukaisesti täynnä portaita. Itse huoneisiin kyllä pääsi hissillä, mutta varsinaiset tapahtumatilat olivat niin monen miljoonan portaan takana, että jopa pari vuotta sitten revähtäneet nivelsiteeni valittelivat elämäänsä sunnuntaiaamuun mennessä. Vakavammin liikuntarajoitteisilla ei tapahtumaan ollut mitään asiaa. Hotelli oli kallis ja sen internet-yhteys suomalaiseen makuun auttamattoman toimimaton ja vaikea. Luentosaleissa ilmastointi oli niin kovalla, että monet yleisöstä istuivat kuuntelemassa paneeleja talvitakeissaan. Conin tiedotus oli pahimmillaan passiivis-agressiivista ja paneelit koostuivat lähes täysin mieskirjailijoista, joista monet ihmettelivät, että mitä oikeastaan tekivät niissä paneeleissa, kun taas yleisön joukosta olisi löytynyt useita naisia, joilla olisi ollut aiheesta paljonkin sanottavaa. Cheryl Morgan on kertonut aiheesta laajemminkin omassa blogissaan. Lisäksi sain tuliaisiksi järkyttävän coniruton, jonka takia vietin koko seuraavan viikon sängyn pohjalla, peläten että kuolema ei tulisikaan.

Kokonaiskokemukseni conista oli kuitenkin suorastaan yltiöpositiivinen. Siinä määrin, että liput seuraavaan coniin Washingtonissa on jo varattu. Minulla oli jopa niin hauskaa, että vallan kokonaan unohdin ottaa kuvia, huolimatta siitä, että minulla oli mukanani kolme eri laitetta, jotka olivat kykeneviä tuohon toimintoon.