Kirjoitin ylioppilaaksi Helsingin matematiikkalukiosta keväällä 2013, ja lukio-opintojen osana pääsin siis tekemään kaksi pakollista kurssia ”yleisiä tiedeopintoja”. Käytännössä se tarkoitti itsenäisesti toteuttavan tutkielman tekemistä, ja kurssia, jonka ensimmäisessä osassa tutkielmia suunniteltiin ja toisessa osassa esiteltiin opponentteineen kaikkineen. Tiedän, että minun tai aika harvan muunkaan 18-vuotiaan työtä on liioittelua kutsua oikeaksi tieteelliseksi tutkielmaksi, mutta joka tapauksessa tutustuminen Ihan Oikean Tieteen tekemiseen oli minusta mielenkiintoista ja hyödyllistä. Harmi, että suomalaisessa lukiossa sitä tehdään niin vähän – kansainvälistä opetussuunnitelmaa noudattavat IB-lukiot panostavat siihen kuulemma sentään hieman enemmän.

Kuten lukiomme nimestä voi päätellä, matematiikka tai luonnontieteet ovat enemmistön kiinnostuksen kohteita, mutta muunkinlaista porukkaa löytyy varsinkin lukion loppua kohden. Tutkielmiakin syntyy vaikka miltä aloilta: matematiikan, kemian ja tietojenkäsittelytieteen tapaisten aiheiden lisäksi luokkatoverini tutkivat mm. kaupungin esteettömyyttä ja vehnän kasvua. Itse nimesin tutkielmani tieteenalaksi sosiologian. Keväällä aiheen valinnan aikaan pyörittelin pitkään kahta vaihtoehtoa: koulukiusaamisen tai suomalaisten cosplay-harrastajien tutkimista. Päädyin lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja lopulliseksi otsikoksi muotoutui Suomalaiset cosplay-harrastajat. En valinnut aihettani kovinkaan sattumalta: harrastin cosplayta aktiivisesti noin vuosina 2009–2011 ja epäaktiivisemmin harrastan sitä yhä.

Kaunis kuvituskuva

Cosplay-rekvisiittaa. Kuva: Aino Haavisto

Tämä kirjoitus käsittelee tutkielmaani ja sen tekemistä yleisellä tasolla, mutta olen luvannut kirjoittaa itse cosplay-harrastuksesta tutkielmani perusteella lähikuukausina. Tässä vaiheessa riittänee lyhyt määritelmä itse harrastukselle: cosplaylla tarkoitetaan populaarikulttuurin hahmojen pukujen valmistamista ja niihin pukeutumista, ja tyypillisimmin pukujen mallit otetaan nimenomaan japanilaisesta populaarikulttuurista.

Tutkielman teko alkoi lukion kakkosluokan keväällä. Meillä oli kerran viikossa asiaan liittyvä oppitunti, ja kurssin kuluessa kaikkien piti valita aihe ja aloittaa työn suunnittelu. Minä sain aiheeni ja toteutustapani valittua varsin nopeasti: tutkisin yhden rakkaimmista harrastuksistani harrastajakenttää Suomessa ja tekisin sen jakamalla kyselylomaketta harrastajille. Cosplayta on tutkittu erittäin vähän Suomessa. Katja Valaskiven kirja Pokemonin perilliset (2009) sivuaa cosplayta, mutta sen lisäksi löysin vain yhden gradun, joka käsittelee aihetta (Niina Sormunen: Cosplay osana nuorten elämää (2011)). Mainintoja siitä on toki muuallakin. Pääsin siis tekemään perustutkimusta lähes tutkimattomasta alasta.

Alun perin olin ajatellut jakaa kyselylomaketta cosplay-tapahtumissa, mutta aikatauluni petti ensimmäisen kerran, ja lopulta tein vasta kesällä internet-kyselyn ja mainostin sitä anime- yms. japanilaisen popkulttuurin harrastajien foorumilla Anikissa. Vastaajia kertyi 69, mikä tuntui varsin sopivalta määrältä – isompaa määrää vastauksia en olisi luultavasti jaksanut tutkia yhtä huolellisesti. Enimmäkseen kysely koostui rasti ruutuun -tyyppisistä kysymyksistä (”Teetkö pukusi itse?”, ”Cosplayaatko omaa sukupuoltasi?”), mutta avokysymyksiäkin oli kolme.

Teknisiltäkään ongelmilta en välttynyt. Kyselynetti.fi, palvelu, jota hyödynsin, paljastui melko huonoksi: kysymyksiä ei pystynyt muokkaamaan ne kerran hyväksyttyään (vaikka itse lomake olisi ollut vielä kesken!), joten jouduin kirjoitusvirheiden yms. takia luomaan lomakkeen kolmesti. Lisäksi sieltä ei saanut dataa ulos kovinkaan järkevästi, minkä takia tein hyvin vähän laskennallista analyysia tai ristiintaulukointia. En suosittele kyseistä palvelua mihinkään isoon projektiin, mutta muutaman kysymyksen kyselyihin se kyllä toimii hyvin.

Sain tutkielmani valmiiksi melkein vuorokautta ennen deadlinea (mistä lisää tekstin lopussa), mutta aikataulutus oli todellakin yksi työn isoimpia haasteita. Oli vaikea keskittyä tekemään jotakin, jonka tarvitsi olla valmiina vasta kuukausien päästä. Muita haasteita ja stressin aiheita oli lähteiden etsiminen: cosplay-hakusanalla en löytänyt juuri mitään, mutta kiertoteitä löytyi hajamainintoja ja esimerkiksi nuorisotutkimuksia, joista otinkin muutaman kysymyksen aineistooni vertaillakseni harrastajia muuhun nuorisoon. Erinäisistä (nörtti)harrastuksista kiinnostuneena hakuammuntani oli kyllä varsin antoisaa sekin: luin mm. käsityötiedettä keskiaikaharrastajista, tutkimusta scifi-faneista ja nuorisotutkimuksen varhaishistoriaa. Ilman tutkielmaa en olisi varmaan tullut lukeneeksi noista aiheista yhdestäkään.

Tutkielmaa tekemässä

Muistiinpanoja aiheen tiimoilta ja kofeiinia. Kuva: Aino Haavisto.

Myös oman tutkimukseni taso aiheutti sisäiselle perfektionistilleni stressiä. Oliko 69 henkilön otos aivan liian pieni? Oliko se lainkaan edustava? Entä, jos en vain osaa etsiä lähteitä ja minulta jää siksi jotakin olennaista tajuamatta? Kaikesta kuumottelusta ja stressistä huolimatta tutkielman tekeminen oli erittäin antoisaa, ja voi sitä riemun määrää, kun valmis tekele lopulta oli edessä pdf-tiedostona koneen ruudulla! Tutkielman teossa hienointa oli päästä tutustumaan tiedemaailmaan itse tehden. Luulen, että monet tässä kuvaamistani riemuisista ja vähemmän riemukkaista hetkistä ovat tuttuja kandidaatintyön, gradun tai minkä tahansa tutkielman tekijöille.

Tutkielman teko jo lukiolaisena auttoi myös valitsemaan sopivan yliopistoalan. En ollut koskaan aiemmin pohtinut sosiologian lukemista pääaineena, mutta tutkielman aikana se alkoi kiinnostaa. Erityisesti nuorisotutkimus vaikutti kiehtovalta ja massakulttuurin ulkopuolisena hörhönä minua harmitti, kuinka vähän erilaisia (nörtti)nuorisokulttuureja ylipäänsä tutkitaan. Aloitin jo lukemaankin sosiologian pääsykoekirjaa, mutta totesin johdantoa lukiessani, ettei minusta taida olla alan pääaineopiskelijaksi. Lopulta päädyin monia vaihtoehtoja harkittuani humanistiseen tiedekuntaan, ja yhtenä syynä olivat tutkielman teossa syntyneet kokemukset. Osasinhan jo valmiiksi aavistaa ehkä hieman tavallista lukiolaista paremmin, mitä minulla olisi edessäni yliopistossa!

Aloitin tutkielman keväällä 2012 ja lopullisesti 24-sivuinen tutkielmani valmistui marraskuussa. Suurimman osan työtä tein syksyllä, ja paljon tekemistä kasaantui ihan viimeisille viikoillekin ennen deadlinea: Viksu-tiedekilpailun viimeistä sisäänjättöpäivää. Viksu toimi minulle ja monelle luokkatoverilleni hyvänä motivaattorina tehdä kunnon työ ja ajoissa: voittajille tarjottu maine, kunnia, rahapalkinnot ja opiskelupaikat kiehtoivat. Olen hyvin harmissani, että kilpailu laitettiin oman kilpailukierrokseni jälkeen ”tauolle”, eli saa nähdä jatkuuko kilpailu koskaan.

Viksu tarjosi sekä hienon kannusteen (ja mm. hyviä ohjeita tutkielman tekoon) että ennen kaikkea mahdollisuuden kunnolliseen palautteeseen työstä. Oli hienoa saada kahden oikean tiedeihmisen palaute siitä, mistä he työssäni pitivät ja mitä moittivat. Nyt yliopisto-opintoja aloitellessani ja läksyjen ja esseiden kanssa tuskaillessa minua on monesti lohduttanut Viksun kautta saamani, monilta osin kiittävä palaute. Toisaalta palautteen esiin nostamat puutteet kannustavat opiskelemaan, jotta jonakin päivänä saisin tehtyä ihan oikeaa ja laadukasta tieteellistä tutkimusta.

Mikäli tutkielmani lukeminen kokonaisuudessaan kiinnostaa, minuun voi ottaa yhteyttä osoitteeseen aino.r.haavisto[a]helsinki.fi.