Alustat: PC, PlayStation 3, Xbox 360, XboxOne, PlayStation 4
Testattu: XboxOne
Kehittäjä: Infinity Ward
Julkaisija: Activision
Ikäraja: PEGI 16 (kielenkäyttö, väkivalta, nettipelin vaarat)

Call Of Duty on edellisen pelikonsolisukupolven (Xbox 360/PS3/Wii) määrittävin pelisarja. Siitä on muotoutunut koko maailman suurin viihdebrändi. Joka vuosi tulee uusi osa ja sen ostaa yli kaksikymmentä miljoonaa pelaajaa.

Activisionin tavasta ryöstöviljellä pelibrändejään on puhuttu paljon. Tähän asti sen ratkaisu kierrättää kehitysvuoroa kahden kovan studion (Treyarch ja alkuperäinen kehittäjä Infinity Ward) välillä on kuitenkin onnistunut. Sarjan pelit ovat saaneet kehuja – joskus vastentahtoisestikin, kun kriitikot näkisivät mielellään jo jotain uutta, mutta peleissä ei vaan ole mitään vikaa. Liekö syy taisteluväsymyksessä vai uuden konsolisukupolven mukanaan tuomissa haasteissa, mutta tällä kertaa mennään metsään.

Call Of Dutyn ostaja tietää, mitä hakee: parasta mahdollista “putkiräiskintää” sekä aikansa suosituinta moninpeliräiskintää, johon löytyy aina peliseuraa verkosta. Putkiräiskintä tarkoittaa monia itsestäänselvyyksiä: pelatessa ei tarvitse ajatella, koko ajan mennään eteenpäin, ja pelaajalle tarjoillaan upeita toimintakohtauksia. Koko ajan räjähtää jotain. Tällaisen pelin voi tehdä hyvin, kuten sarjassa ollaan aina osattu. Alkuperäinen Call Of Duty 4: Modern Warfare (2007), jonka jatko-osa Ghosts on, oli käänteentekevä peli. Se vei putkiräiskintäkokemuksen äärimmilleen tiukalla toteutuksellaan. Se oli intensiivistä ja uutta.

Jostain syystä pelistä ei ole julkaistu kuvitusta, josta oikeastaan kävisi ilmi, millainen peli on kyseessä. Kyllä siinä sukelletaankin, ja kyllä se on nättiä. Kuvitus on pelin markkinointimateriaalia.

En ole pelannut Call Of Dutyä sen ensimmäisen Modern Warfaren jälkeen, mutta uuden konsolisukupolven myötä tuntui sopivalta uppoutua taas spektaakkelisodankäyntiin. On ehkä kohtuutonta odottaa tällaisen viiden alustan yhteisjulkaisun loistavan teknisesti missään. Petyin silti pelin ulkoasuun. Call Of Duty on aina ollut terävästi piirretty ja sulavasti pyörivä kokemus ja luonnollisesti odotin entistä korkeampaa resoluutiota ja silkinpehmeää ruudunpävitystä, mutta kumpaakaan ei ole tarjolla. Tällä kertaa sulavuus jopa kärsii muutamaan otteeseen, ja parannukset vanhaan nähden ovat pinnallisia. Efektejä on kyllä enemmän ja valaistus on kauniimpaa, parhaimmillaan loistavaa. Onnettomasti ympäristöön reagoivat ja asennosta toiseen poukkoilevat animaatiot ovat pettymys. Pelisarjan pohjalla oleva teknologia tarvitsisi jo pahasti päivitystä.

Tämä ei tarkoita, etteikö Ghosts onnistuisi tekemään vaikutusta. Joka ikinen kohtaus on tuhlaileva, ylenpalttinen toimintapläjäys. Pääset juoksemaan pilvenpiirtäjän seinää alas, taistelemaan avaruudessa Maan yläpuolella, hiippailemaan vihollisen tukikohtaan viholliseksi naamioituneena, hyppäämään lentokoneesta tankin ohjaimissa, sukeltamaan uppoavan laivaston keskellä, taistelemaan tuhoutuvan lentotukialuksen kannella, selviytymään maanjäristyksestä Los Angelesissa ja huuhtoutumaan tulvaveden mukana Etelä-Amerikassa. On vettä ja aavikkoa ja tyhjiötä ja pakkasta. Yhdessä kohtauksessa tapahtuu enemmän kuin monessa kokonaisessa pelissä.

Anteeksiantamaton ongelma on pelin kadoksissa oleva hauskuus. Tekeminen saa pelaajan parhaimmillaan haukkomaan henkeä samaan tapaan kuin hieno vuoristorata-ajelu, mutta se ei koskaan saa sinua nauramaan ja tuskin edes hymyilemään. En toki tarkoita, että tappamiseen keskittyvän pelin pitäisi olla mikään komedia, mutta pelaamisen pitäisi olla silti hauskaa. Sen sijaan kaikki tuntuu pakotetulta. Pelaajaa usutetaan eteenpäin kuin karsinassa ja jatkuva kuoleminen tuntuu rankaisemiselta. Tuntuu, että putkessa pitää liikkua tismalleen oikealla nopeudella, eikä sivuille saa edes katsella tai kuolema korjaa. Vihollisten tiputtaminen ei tunnu hauskalta, kun et koskaan oikein tiedä, pärjäsitkö itse hyvin vai ylititkö näkymättömän tarkistuspisteen, jolloin peli päätti päästää sinut eteenpäin tappamalla vihollisesi. Voitot eivät tunnu saavutuksilta. Päälle liimatut “paina X tehdäksesi jotain muuta kuin juosta, ampua tai kuolla” -tilanteet onnistuvat vain hieromaan pelaajan naamaan tekemisen yksinkertaisuutta ja yksiulotteisuutta. Siinä missä sen ensimmäisen Modern Warfaren pelaamista oli vaikea lopettaa virheettömäksi säädetyn haasteen ja palkitsevuuden ansiosta, kumpaakaan ei tästä jatko-osasta löydy. Aivan kuin pelin tekijät olisivat unohtaneet, miksi sarja aikoinaan nousi suosioon.

Toinen iso ongelma ei useimpia pelaajia todennäköisesti edes häiritse, mutta minulle se pitkälti pilasi pelin. Pelin kerronta ja maailmankuva ovat laiskaa, vastenmielistä tarinointia. En tarkoita, että odottaisin tällaisen sarjan tarjoilevan älyllisesti stimuloivaa tai henkisesti haastavaa pelailua. Sarjan historiassa on silti hyvin kerrottuja ja ajatuksia herättäviä, kriittisiäkin kannanottoja, joissa käsitellään sodankäyntiä. Mieleen tulee World At Warin epäsankarillinen toiminta (pakenevia vihollisia ammutaan selkään), Modern Warfaren avaus istuttamalla pelaaja teloitettavan diktaattorin saappaisiin ja voitokkaan sankarin palkitseminen kuolemalla ydinaseiskussa, ja sen alkuperäisen Call Of Dutyn eläytyminen Stalingradin taistelun hirveisiin olosuhteisiin, joissa venäläisillä rivisotilailla ei ollut edes aseita. Mitään tällaista ei ole tällä kertaa luvassa.

Tämä on jo lähempänä totuutta, mutta tästä voisi päätellä, että pelissä hiippaillaan kuin sissijoukko ainakin. Sitä on todella vähän, mausteeksi sentään. Ruoho on ihan kohtuullista, parhaimmilaan Riley-koiran soolotehtävässä.

Ghosts alkaa ihan lupaavasti. Yhdysvaltoihin hyökätään kääntämällä supervallan kuvottava (pelissä kritiikittömästi ihailtu) superase sitä itseään vastaan. Pelaaja taistelee aluksi perheensä puolesta, mikä on ihan piristävää vaihtelua ja sopii yllätyshyökkäyksen teemaan hyvin. Tästä siirrytään aivan liian pian perusasetelmaan, jossa jenkki-armeijan supersotilaat ovat niskan päällä ja sokea ihannointi on ainoa tapa, jolla maailmaa tarkastellaan. Ulkomaata puhuvat ammutaan ja uhrauksia tehdään. Dialogi on urpoa sotilaslyhenteiden ja vieraannuttavien termien viljelyä, “uhkia poistetaan” ja “tangoja neutraloidaan”. Ikäänkuin ei kestettäisi ajatusta, että pelin henkilöt ovat ihmisiä.

Tuntuu, että mahdollisuuksia paljonkin tarjoava uhrin asema ja sissisodankäynnin fiilistely hukataan aivan täysin. Eivätkö nämä tyypit ole nähneet Red Dawnia (1984)? Jos lähdetään hakemaan motivaatiota ahtaalle ajetun puolustajan näkökulmasta, ei ehkä kannattaisi lähettää pelaajaa taisteluun lentotukialuksella ja antaa toistuvasti käyttöön taivaita hallitsevia kaukotapporobotteja ja kiertoradalla vaanivia hirviöaseita.

Jos temaattiset ongelmat sivuutetaankin, hahmotasolla ei mene yhtään paremmin. Minkään asteista tunnesidettä näihin identtisiin lihaskimppuihin ei muodostu – tuntuu, ettei sitä edes yritetä. Näin laiskaa hahmonrakennusta en ole nähnyt aikoihin, eikä se voi olla vaikuttamatta yleisfiiliksiin peliä kohtaan. Dramaattiseksi tarkoitettu loppuratkaisu ei jaksanut kiinnostaa himpun vertaa, koska pääosilla ei ole luonnetta edes muodon vuoksi. Sarjan hahmot eivät koskaan ole jääneet mieleen, mutta on niissä sentään ollut yritystä, ainakin tarpeeksi kantamaan omien peliensä keston verran.

Perusasetelman ohella ainoa valopilkku kerronnassa on sotilaskoira Riley. Se tuo hieman vaihtelua tekemiseen ja onnistuu haavoittuessaan jopa herättämään tunteita kaiken tappamisen keskellä, päinvastoin kuin kaikki puheosia saaneet hahmot.

Jotain kamalaa ajastamme ja näistä peleistä kertoo, että koen tarpeelliseksi kehaista sitä, että pelaajaa ei tällä kertaa pakoteta kiduttamaan ketään, eikä pelissä ole tuskissaan tai murhanhimoissaan kirkuvia arabeja (koska nyt tapetaan etelä-amerikkalaisia).

Kiertorata-ajelu ei siis ole hauska, vaikka hiukset tuulessa viuhuvatkin. Tämä ei suurta osaa Ghostsin ostajista kuitenkaan kiinnosta, koska pelin varsinainen juju on moninpeli. Sitä on rakennettu ja tuunattu huolella vuosien ajan ja kyllähän se näkyy. Mitään yksinpelin ongelmista ei verkkosodassa ole – jos lievää pettymystä ulkoasusta ei lasketa – ja jos pidät COD-moninpelistä, tulet joka tapauksessa pelaamaan tätä seuraavan vuoden. En ole niin asiantuntija, että osaisin sitä sen tarkemmin vertailla viime vuoden versioon. Siihen ensimmäiseen Modern Warfareen verrattuna vauhti on entistä kovempi ja peliin on lisätty melko lailla monimutkaistavia tekijöitä. Näin vuosien jälkeen ja hektisistä verkkosodista vieraantuneena Ghostsin moninpeli on minulle liian nopeaa ja rankaisevaa. Oma henki lähtee sekuntien välein, eikä pelissä tunnu saavan oikein mitään aikaiseksi. Kaveriporukalla ja “Hardcore” -pelimuodossa tahti on sopivasti hitaampi ja onkin vaikea nähdä, että pelaisin Ghostsia verkossa mitenkään muuten.

Moninpeliräiskintä on nuorten viihdettä ja tämän tietävät COD-räiskinnän alkuperäiset kehittäjätkin; samojen miesten uusi studio Respawn kehittää Titanfallia, jossa pyritään ratkaisemaan CODin epätyydyttävä uhrin osa ja pidentämään elinajanodote sekunneista minuutteihin. Kääntöpuoli tästä on tietenkin se, että CODissa pärjääminen tuntuu todella hyvältä. Kynnys on vain kovin korkea, jos et ole jo pelannut CODia vuosia. Tai ole niin nuori, että opit refleksiräiskinnän tuosta vaan.

Tästä kaikesta voisi päätellä, että olen vain väärä ihminen pelaamassa väärää peliä, mutta odotin pitäväni Ghostsista. Se on kuitenkin kadottanut pelisarjan tiukan, hauskan pelattavuuden ja loistavan kenttäsuunnittelun sekä huomion yksityiskohdille. Pelaajaa kohdellaan kuin idioottia, joka sivuuttaa kaikki ongelmat kunhan vain näkee vielä isompia räjähdyksiä. Onko tässä nähtävissä uuden konsolisukupolven vaatima ylimääräinen työ tai ehkä kahden vuoden kehitysajan niukkuus pidemmän päälle, en tiedä, mutta lopputulos ei lupaa hyvää Activisionin tärkeimmälle pelisarjalle.

Tiivistelmä

+ Parhaimmillaan hengästyttävää vuoristorata-ajelua, Disneyland pyssyillä
+ Erittäin toimiva verkkosota
+ Viihdettä koko rahan edestä, valtava budjetti näkyy kaikessa

– Tekeminen ei tunnu hyvältä
– Yksinpeli ei ole hauska
– Masentavan matalaotsainen, moraalisesti vaarallinen maailmankuva
– Typerä kerronta

Arvosana

Tavistyttö

*****

Peli on arvostelijan itse hankkima.