Mikä nörttitytöstä tulee isona? Miksi? Miten? Tämä luukku paljastaa, millaisia työ- ja koulutuspaikkoja Nörttitytöt toivovat joululahjaksi.

tohtori

Doctor Who:n tuotantotiimiin pääseminen olisi kirjoittajalle kaikkien aikojen joululahja.
(c) BBC

Reetta: Olen nyt toista kertaa opiskelemassa media-alaa, ja valmistuminen huhuilee vuoden kuluttua. Olen aina rakastanut tarinoita, lukemista ja kirjoittamista, ja tästä syystä hakeuduin opiskelemaan journalismia. Opiskelujen aikana kuitenkin selvisi, että vaikka toimittajat tarinoita kertovatkin, ne harvemmin ovat kauniita, ja suurin osa työajasta menee siihen, että soitellaan puhelimella ihmisille, jotka eivät halua vastata. Ei kovin palkitsevaa. Niinpä jatkoin opintojani tuottajaksi, sillä sitä kautta saatoin opiskella käsikirjoittamista ja tv-ohjelman tekemistä. Tänä vuonna haluaisin joululahjaksi harjoittelupaikan, josta maksetaan sen verran palkkaa, ettei minun tarvitse käydä enää siihen lisäksi töissä. Erityisen hyvä olisi, jos voisin vuoden kuluttua palata samaan paikkaan, tällä kertaa pysyvästi, tekemään jotain, josta nautin ja jossa olen hyvä. Ja ehkä jonakin jouluna saan lahjaksi tuottajan, ohjaajan tai käsikirjoittajan pestin BBC:ltä.

Aino: Elokuvassa New York Stories, joka on kokoelma lyhyelokuvia, nähdään Martin Scorsesen ansiokkaasti ohjaama, 40-minuuttinen episodi Life Lessons. Eräässä osion kohtauksessa Nick Nolten esittämä vanhempi taidemaalari ja tämän nuori oppilas (Rosanna Arquette) kiistelevät tulisesti taiteen tekemisen luonteesta. Arquetten hahmo kysyy tuskastuneena oppi-isältään, onko hänen tauluistaan mihinkään, vai pitäisikö koko taideunelma haudata ja alkaa tehdä jotain täysin muuta. Nolte vastaa kylmän rauhallisesti, että taiteilija ei kysy, kelpaako hän. Hän maalaa, koska hänen täytyy: koska sisäinen polte sanoo niin. Tuo dialoginpätkä on palanut mieleeni ikuisesti, sillä juuri tällä tavalla itse ajattelen kirjoittamisesta. En kirjoita, koska se sattuu kiinnostamaan, vaan koska minun on pakko.

Olen tiennyt, että haluan tuottaa tekstiä niin kauan kuin muistan. Lapsena istuin tuntikausia tietokoneen ääressä tai huoneeni lattialla luomassa omia maailmojani niille paperinpalasille, joita satuin mistä kulloinkin löytämään. Kävin läpi erilaisia kausia: tein runoja, näytelmiä, sketsejä, satuja, jopa yli 100 sivua romaanin alkua, joka tosin tuhoutui silloisen tietokoneen hajottua ukonilmalla, ja mitä surinkin pitkään ja hartaasti. Sillä ei ollut väliä, mitä tein, mutta kaikki hullutkin ajatukset oli pakko saada paperille heti, missä sitten satuinkaan olemaan. Minut tunnettiinkin yleisesti sinä hiljaisena lapsena, joka joko luki, kirjoitti tai piirsi täysin ajatuksiinsa uppoutuneena, eikä olisi tuosta transsista havahtunut, vaikka maailmansota olisi sattunut syttymään. Yli kymmenen vuoden ajan olen kanniskellut mukanani maailmalla papereita, joihin olen vuosien varrella vuodattanut itseäni, ja jatkanut vuodattamista aina pitkälle nykypäivään asti, tosin enää lähinnä sähköisessä muodossa.

Nykyisin en unelmoi romaanikirjailijan urasta, mutta ilman kirjoittamista en voi tai halua elää. Vaikka tiedän, mitä haluan tehdä, ei se, miten sen tekisin ole lainkaan niin yksinkertaista. Urasuuntautumiseni ei ole ollut kohtalon oikusta koskaan suoraan journalistinen tai luova. Olen opiskellut media-alaa ja tehnyt sivussa jonkin verran opettajan opintoja. Näille aloillekaan lähteminen ei ole minulle vastenmielinen visio, päinvastoin. Rakastan elokuvia ja pelejä, ja erityisesti opettamiskeikoista on minulla upeita onnistumisen kokemuksia. Näiden intohimojen yhdistäminen onkin minulle se todellinen haaste. Täydellisen onnellinen olisin työstä, jossa saisin ilmaista itseäni, ja jossa minulle annettaisiin tilaa ja luottamusta luoda ja visioida omaan tahtiini. Toisaalta olen edelleen se hiljainen nörtti, joka viihtyy näppiksen kanssa paremmin kuin monen ihmisen, joten sikälikään juttujen tuottaminen hiljaa itsekseen ei olisi kovinkaan eksoottinen ilmiö minulle.

Monenlaista työtä olen elämässäni ehtinyt tekemään, mutta aivan liian harvoin olen edelleen saanut kirjoittaa rahaa vastaan. Myös tänä jouluna alan työpaikka on siis ykköstoiveeni. Jollei unelmaduunia saa lahjapakettiin kuitenkaan mahtumaan, toivoisin edes parempaa taloustilannetta, Nörttitytöt-blogin kaltaisia henkireikiä ja paljon voimia kirjoittaa niitä pirun työpaikkahakemuksia. (Niin, jotain, jonka naputtelusta EN nauti!)

Kirjahylly

Moni nörttityttö haaveilee kirjoittamisesta ammatikseen.
(c) Reetta Järvenpää

Nina: Olen aina halunnut kertoa tarinoita. Kun olin pieni, ohjasin leikkejä ja käytin siskoani ja muita leikkitovereitani apuna tarinoiden kertomisessa siten. Käytin kirjoituskoneita ja toimistotarvikkeita ja lopulta tietokoneita leluina, joilla kertoa uusia tarinoita. Kadotin tieni kauan sitten, kun köyhän artistin romantiikka katosi köyhän opiskelijan todellisuuteen. Kävi ilmi, että nälässä ei olekaan mitään romanttista. Joten etsin ja löysin ihanan päivätyön, mutta se suuri unelma tarinoiden kertomisesta häämötti ja häämöttää edelleen takaraivossa. Erityisesti tänä vuonna olen ottanut itse suuria askeleita tuon unelman toteuttamiseksi ja sain kuin sainkin tunnustusta kunniamaininnan muodossa. Toivoisin silti joulupukilta pientä lisäboostia, että saisin myytyä edes yhden novellin.

Hanna: Minä taidan olla unelma-alallani, ja vielä niin onnellisessa asemassa, että pääsen todennäköisesti ennemmin valitsemaan mieluisista työpaikoista mieluisimman, kuin tyytymään johonkin melkein hyvään. Tälläkään alalla ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että työelämän pyörityksestä selviää uupumatta ja kyynistymättä – siksipä pohdin pitkälti varsin konkreettisia, oikeassakin elämässä valintaperusteena käyttämiäni piirteitä unelmieni työpaikasta. Lääkäriliiton propagandamateriaalia ei ole tätä tekstiä ajatuksenvirratessa kurkittu, vaan lähden niistä kokemuksista, joita minulla tässä vaiheessa yhden oman alan töissä vietetyn kesän jäljiltä on.

Onnellisuus edellyttää, ettei sitä haittaavia tekijöitä ole liikaa eikä sitä edistäviä asioita ole liian vähän. Lähdinkin miettimään unelmieni työpaikkaa ensin kielteisen kautta: mitä haluan, ettei työpaikallani joudu sietämään. Ilmiselvästi huono, kyyninen työilmapiiri, työpaikkakiusaaminen ja potilaiden häiriökäytös eivät ole kovin houkuttelevia työpaikassa. Myöskään jatkuva ylityökuorma, liian iso vastuu tai liian monta potilasta eivät unelmien työpaikkaan kuulu. Tietojärjestelmien tulisi vastata diginatiivisukupolven käyttäjäkokemuksia, ja lukuisat klikkailut ennen asioiden toimimista, tiimalasin tuijotus ja normitekstinkäsittelyä monimutkaisemman kirjoitusalustan kanssa tappeleminen saisivat jäädä mahdollisimman vähälle.

Hyviä, kehuttuun työpaikkaan vetäviä tekijöitä ovat riittävän paljon kiireetöntä aikaa potilasta kohden, mahdollisuus saada tukea kokeneemmalta heti, kun sitä tarvitaan, mahdollisuus vaihtaa kuulumisia ja pohtia vaikeita tapauksia muiden myös samassa tilanteessa olevien kanssa esim. lounaan merkeissä ja mielellään ruokala, joka poistaisi tarpeen käyttää vapaa-aikaa myös työpaikkaruokailusta huolehtimiseen. Kunnolliset työvälineet ovat aivan perusvaatimus, ja mahdollisuus vaikuttaa työssä vastaan tuleviin puutteisiin suoralla yhteydellä hankinnoista ja järjestelyistä vastaaviin ihmisiin pitäisikin tämän asian reilassa. Todennäköisesti tällaisessa paikassa myös työtoverit olisivat innostuneita työstään, ja toivoisin tasa-arvoista ja hierarkiatonta tiimipelaamista, jossa jokainen koulutustaustastaan riippumatta tekee työtään ammattiylpeydellä muita jalustalle nostamatta. Palkkauksesta ovat muut huolehtineet, joten itse en sen pohtimiseen ole ajatellut kovinkaan paljoa käyttää aikaa, mutta ylityökorvaukset myös ilman työnantajan kehotusta tarpeellisiksi katsotuista töistä olisivat paikallaan – niitähän tarvitsisi maksaa minulle kovin harvoin, kun työn ehtisi tehdä työajalla. Osaamisen ylläpitoon pitäisi jäädä aikaa ja voimia perustyöltä, joten erikseen varattu työaika koulutuksille ja itsenäiselle opiskelulle varmistaisi sen, että homma olisi järjestelmällistä. Mahdollisuus ohjata potilaita palveluiden kuten sosiaalityön, fysioterapian ja laitoshoidon piiriin ilman keinotekoisia kustannuspohjaisia rajoituksia, minun arvioimani tarpeen pohjalta vähentäisi turhautumista huomattavasti. Toisaalta potilaiden pitäisi minullekin päästä ilman sen pidempiä jonotteluja.

työaika

Maailmakin kaipaa pelastusta, mutta korjataan ensin tämä työpiste…
(c) Joanna Tervonen

Jos näin joulun alla saa heittäytyä lapseksi karkkikaupassa toivomaan kivoja ekstroja unelmien työpaikalta, sellainen olisi ainakin mahdollisuus osa-aikaiseen työhön. Erityisen hienoa olisi, jos minun tehtävänäni ei olisi olla kumileimasin ja erilaisten todistusten kirjuri, vaan voisin keskittyä terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn ja hoitoon täysipainoisesti, ilman tuntikausien näppäimistön hakkaamista. Missään maailmassa ei kaikkia potilaita saa noudattamaan tunnollisesti jokaista antamaani neuvoa ja suhtautumaan ajoittaiseen epävarmuuteeni rennosti, mutta unelmieni työpaikassa työjärjestelyt saisivat sen tuntumaan vain kivalta haasteelta kuormittavan vaikeuden sijaan. Ehkäpä unelmien työpaikkani tarjoaisi myös vastaavat tietokannat kotikäyttöönkin, kuin yliopisto, tukeakseen omaehtoista tutkimustyötä?

Jostain näistä piirteistä joutuu varmasti työpaikkaa etsiessään joustamaan, mutta onpahan nyt pohdittu, minkälaisia asioita pidän ensisijaisina ja mistä olisin valmis joustamaan. Viime kesänä tuli joustettua omasta vapaa-ajasta…

Merli: Haluaisin pelastaa maailmaa, en ole vain vielä ihan varma, miten sen tulen tekemään. Unelmatyössäni pääsisin käyttämään ainakin jotenkin sekä fyysikon koulutustani että myös haluani vaikuttaa asioihin. Haluan, että työllä on jotain väliä myös isommassa mittakaavassa. Tällä hetkellä minua ehkä kiinnostaa eniten energiateollisuus ja -politiikka, mutta en tiedä, mihin hommiin siellä haluaisin lähteä. Unelmatyöni voisi sisältää vaikka hiilijalanjälkilaskujen tekemistä ja niiden pohjalta parempien energiaratkaisujen kehittämistä. Toisaalta pidän myös paljon nykyisestä työstäni työmarkkinajärjestöjen parissa ja voisin haluta jatkossakin pitää luentoja ja kouluttaa ihmisiä. Unelmatyöni olisikin varmaan yhdistelmä maailman pelastamista, luonnontieteellistä osaamista ja paljon vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Kohti sitä siis mennään!