”Me ollaan parhaita!” (Vi är bäst!) Ruotsi, 2013. Ohjaus ja käsikirjoitus: Lukas Moodysson (perustuu Coco Moodyssonin sarjakuvateokseen “Aldrig godnatt”)

Kun olin 13-vuotias, elokuvateattereihin saapui jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Päähenkilöt olivat kaksi ikäistäni tyttöä, joita esittivät ikäiseni tytöt. Heidän maailmansa oli tutunoloinen ja tytöt potivat tunnetta siitä, että elämä tapahtuu jossain muualla kuin pikkukaupungissa. Elokuva oli täynnä pakahduttavaa vapaudenkaipuuta.

Vuosi oli 1998, ja elokuva Lukas Moodyssonin esikoispitkä Fucking Åmål. Elokuvaa katsoessa minusta tuntui kuin kamerat olisivat olleet tallentamassa oman kouluni elämää. Siitä asti olen seurannut Moodyssonin uraa suurella mielenkiinnolla.

Fucking Åmålin jälkeen Moodysson ohjasi 1970-luvun vasemmistolaiseen tukholmalaiskommuuniin sijoittuvan Kimpassa (Tillsammans, 2000). Kimpassa oli tyylillisesti ja temaattisestikin hyvin paljon sukua Fucking Åmålille: kommuunin henkisesti harhailevia aikuisia lähipiireineen sekä Åmålin kipuilevia teinityttöjä yhdistää halu löytää rakkaus ja oma paikka maailmassa. Kaikki päättyy suureen, onnelliseen katarsikseen. Sekä Kimpassa että Fucking Åmål ovat monen mielessä ”hyvän mielen elokuvia”, joiden rosoisuuden ja realismin alla on paljon inhimillistä lämpöä.

Moodyssonin seuraava elokuva Lilja 4-ever (2002) merkitsi täyskäännöstä ohjaajan uralla. Vaikka ”Lilja” oli edelleen teknisiltä ratkaisuiltaan pitkälti kahta ensimmäistä elokuvaa muistuttava, se ei kertonutkaan kansankodin helmassa toisiaan etsivistä ihmisistä, vaan romahtaneen Neuvostoliiton jälkeensä jättämän kaaoksen heikoimmista. En liioittele väittäessäni, että vaikka Lilja 4-ever onkin visuaalisesti ja dramaturgisesti erittäin onnistunut elokuva, on se myös yksi synkimmistä koskaan näkemistäni. Olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa, joista viimeisin tapahtui elokuvaopintojeni yhteydessä. En ole halunnut siihen sittemmin palata.

Ruotsiin prostituoiduksi joutuneen Liljan lohdutonta kujanjuoksua seurasi sarja kokeellisempia ja vaikeasti lähestyttävämpiä elokuvia. Reikä sydämessäni vuodelta 2004 kertoo kerrostaloasunnossaan amatööripornoa kuvaavasta kolmikosta, josta yhden osapuolen poika istuu lukittautuneena huoneeseensa. Elokuva sai kehnot arvostelut, joissa sitä haukuttiin suorastaan vastenmieliseksi ja vaikeaksi katsoa.

Seuraava elokuva, osittain Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden myötä autioituneessa Pripyatin kaupungissa kuvattu Container, jäi kaikessa epäelokuvallisuudessaan suurelta yleisöltä huomioimatta. Container on ohjaajan omien sanojen mukaan “mykkäelokuva äänellä”, ja sen ainoa ääniraita koostuu tajunnanvirtamaisesta monologista, joka on lähes irrallaan kuvallisesta kerronnasta.

Vuonna 2009 Moodysson ohjasi ensimmäisen kansainvälisen draamatuotantonsa Mammutin, jota tähdittivät isot nimet Gael Garcia Bernal ja Michelle Williams. Elokuvassa ei kuitenkaan ollut sitä taikaa, joka oli aikoinaan vanginnut katsomaan ohjaajan kolmea ensimmäistä pitkää ohjaustyötä.

Mammutin jälkeen Moodyssonista ei kuulunut juuri mitään. Aloin suhtautua häneen taiteilijana, joka oli vuodattanut ensimmäisiin töihinsä lahjakkuutensa ja sanomansa aiheuttaen itselleen niin suuren purkauksen, että siitä palautumiseen menisi vuosia, jos sitä ikinä tapahtuisi.

Yllätys oli siis melkoinen, kun pari kuukautta sitten luin Moodyssonin ohjanneen 13-vuotiaista punkkaritytöistä kertovan elokuvan.

Vi är bäst! pohjautuu Lukas Moodyssonin vaimon Coco Moodyssonin omaelämänkerralliseen sarjakuvateokseen Aldrig godnatt. Elokuva kertoo Klarasta, Bobosta ja Hedvigistä vuoden 1982 Tukholmassa. Erilaiset nuoret Klara ja Bobo elävät lapsuuden loppua ja rakastavat punk-musiikkia. Nuorisotalolla sattuneen pienen välikohtauksen jälkeen he päättävät perustaa bändin, vaikka heillä ei ole minkäänlaista kokemusta soittamisesta. Soittimiksi valikoituvat basso ja rummut, koska nuorisotalon treenikämpän sähkökitara on epäkunnossa. Tytöt äkkäävät kitaristiksi Hedvigin, uskovaisen perheen yksinäisen tytön, joka on taitava soittamaan klassista kitaraa. Nuoriso-ohjaajat pitävät tyttöjen bänditouhua söpönä ja tarjoavat heille mahdollisuuden lähteä soittamaan västeråslaisen nuorisotalon järjestämään ”Pukkirockiin” yhdessä nuorisotalon ylpeyden, hardrockbändi Iron Fistin kanssa.

Ruotsissa tehtiin 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle joukko elokuvia, jotka nostivat kerronnan keskiöön teinitytöt. Nämä ns. tyttöelokuvat ovat otteeltaan realistisia, ja niissä käsitellään laajaa kirjoa tyttöjen elämään kuuluvia asioita, kuten koulukiusaamista, seksuaali-identiteettiä ja ulkonäköpaineita. Elokuvien päähenkilötytöt esitetään aktiivisina toimijoina. Me ollaan parhaita! -elokuvaa tarkasteltaessa ei voida ohittaa tätä ilmiötä, onhan Fucking Åmål yksi ”tyttöelokuvakauden” tunnetuimmista edustajista.

Moodyssonin uusintakin voidaan pitää näiden elokuvien perillisenä, vaikka se on tositapahtumiin perustuva, ja sen voidaan katsoa olevan epookki. Vaikka elokuva sijoittuu 30 vuoden takaiseen maailmaan, sen feminismi on sukua 1990-luvun ns. kolmannen aallon feminismille, jonka yhtenä ilmiönä olivat punkista ammentavat riot grrrl-bändit. Tunnistan tutuiksi ne asenteet ja ennakkoluulot, joita tytöt joutuvat kohtaamaan bändin perustettuaan. Ironista on, että elokuvan kaksi nuoriso-ohjaajahahmoa, joiden tulisi toimia toverillisina ja kannustavina aikuisina, kuvataan sukupuolikäsityksiltään mustavalkoisina. Elokuvan teinitytöt näyttäytyvät heille lapsellisina pelleilijöinä vaatiessaan samoja oikeuksia ja kohtelua kuin pojatkin.

Elokuvan parhainta antia on sen siloittelematon ajankuvaus. 1980-luvun alun Ruotsia ei ole kuvattu nostalgiahuuruissa. Liikuntatunneilla juostaan jumppasalia ympäri, kalapuikkoja lämmitetään leivänpaahtimessa ja ihastuksen nimi etsitään puhelinluettelosta.

Virkistävää on myös se, miten päähenkilöiden ongelmat ovat juuri sen kokoisia kuin 13-vuotiailla on: Tykkääköhän se poika musta? Uskaltaako bileisiin mennä? Siinä missä monien nuorisoelokuvien päähenkilöt tuntuvat elävän ”teiniplaneetalla”, jossa aikuiset ovat viitteellisiä hahmoja, Moodyssonin elokuvan vanhemmat ovat puutteistaan huolimatta läsnä, ja he asettavat lapsilleen rajoja. Uskottavaa on myös yksinhuoltajaäidin tytär Bobon tapa olla, jossa äidin potiessa sydänsuruja huolehtija-huolehdittava-asetelma kääntyy päälaelleen ja lapsesta tulee hoivaaja.

Monissa, varsinkin amerikkalaisissa elokuvissa, teinit kuvataan usein henkisiltä kyvyiltään lähes aikuisen kaltaisina. Tässä elokuvassa päähenkilöt käyttäytyvät ikäistensä tavoin. He mokailevat, miettivät mitä toiset ajattelevat, toimivat impulsiivisesti ja ovat taipuvaisia mustavalkoiseen ajatteluun.

Moodysson on aina ollut loistava nuorten ohjaaja eikä petä nytkään. Mira Barkhammar Bobona, Mira Grosin Klarana ja Liv LeMoyne Hedviginä ovat erinomaisia piirtäessään kolmen tytön erilaiset temperamentit esiin. Elokuvan tarina on pohjimmiltaan hyvin perinteinen, jopa ennalta-arvattava, mutta päähenkilöiden puuhastelujen seuraaminen on viihdyttävää juuri nuorten näyttelijöiden eloisan suorituksen ansiosta. Tarinassa ei ole suuria juonenkäänteitä, mutta se on ikkuna, josta pääsemme kurkistamaan näiden kolmen henkilön maailmaan.

Me ollaan parhaita! ei jätä jälkeensä aivan samanlaista euforiaa kuin Fucking Åmål – mikä tosin osittain johtunee myös siitä, että tällä kertaa en ole elokuvan päähenkilöiden kanssa samanikäinen. Mutta kun elokuvan ensiminuuteilla katson, miten 13-vuotias päähenkilö istuu itseleikatussa punk-kampauksessaan ja palestiinalaishuivissaan keittiön pöydän ääressä keskellä nousuhumalaista 40-vuotissyntymäpäiväseuruetta, tiedän katsovani Lukas Moodysson -elokuvaa. Fucking Åmål – ja Kimpassa-elokuvien lumo perustui niiden tavalle kuvata tuttujen tyyppien ja arkisten tapahtumaympäristöjen kautta universaaleja tunteita. Ensimmäisen tapauksessa Moodysson onnistui näin tehdessään myös ravistelemaan vallinnutta asenneilmastoa. Me ollaan parhaita! -elokuvassa Moodysson palaa siihen missä on paras: pienten asioiden tekemisessä suuriksi nostamalla ne esiin ja saamalla ihmiset kokemaan voimaantumisen tunnetta niihin samaistumisen kautta. Uusimmassa elokuvassa ei yritetä puhkoa yhteiskunnan mätäpaiseita tai läjäyttää kaikkia epäkohtia katsojien silmille. Ja hyvä niin.

Me ollaan parhaita! sai Suomen ensi-iltansa 6.12.

(Lue aiheesta lisää: Heta Mulari (2009): Ruotsalainen uusfeminismi ja tyttöyden murros Ella Lemhagenin tyttöelokuvissa 13-årsdagen (1994), Drömprinsen (1996) ja Välkommen till festen (1997) sekä Heta Mulari & Lauri Piispa (toim.) Elokuva historiassa, historia elokuvassa, Turku: k&h, Kulttuurihistoria 7, 267-290)

Elokuvaan orientoituessa voi kuunnella vaikka KSMB-yhtyeen klassikon ”Sex Noll Två”.