Mielikuvissa itämainen tanssi on eksoottista ja liittyy ehkä haaremeihin, strippaamiseen, siihen että näkyy kaistale vatsaa ja kissamaiseksi meikattuihin silmiin. Nykyään itämainen tanssi tai vatsatanssi tuo myös varmasti mieleen Shakiran ja sen, että Shakiran myötä moni naisesiintyjä alkoi käyttää itämaisen tanssin lantioliikkeitä videoissaan, esimerkiksi Britney Spears videollaan Slave 4 U.

Näihin mielikuviin kun sekoittaa nörttitytön, niin eikö siitä saisi jo iltapäivälehtiin otsikoita?

Nörtti tanssitunnilla! Pokat putosivat ja hiirikäsi kramppaa

Oikeat nörttitytöt eivät tietenkään ole stereotyyppisiä huonoryhtisiä, likinäköisiä ja meikkaamattomia hikipinkoja, joita kiinnostavat ainoastaan kirjapinot ja tietokoneet. Stereotypiat elävät kuitenkin vahvasti ihmisten mielissä. Kun kyselin, kuka itämaista tanssia harrastava nörtti tulisi haastateltavakseni, vastauksia tuli vähän ja nekin olivat epäröiviä. Jos ”nörtiksi” lasketaan vain yllälueteltujen ominaisuuksien täyttyessä, ja mukaan otetaan vielä sosiaalisten taitojen puuttuminen ja epäsuosio ihmisten keskuudessa, nörttien rivit käyvätkin harvoiksi. Onneksi Nörttitytöt-blogissa nörtteinä pidetään muitakin.

Kaksi itämaista tanssia harrastavaa oululaista nörttiä valaisee jännittävää glamouria, jota tanssitunneilla koetaan tietysti joka kerta.

”Välillä sitä kokee harjoituksissa itsensä kankeaksi ja kömpelöksi elefantiksi joka ei taivu mihinkään suuntaan”, kertoo Tiina Kela.

Kuva Sirpa Pöyhönen

Toinen jalka vartalon edessä päkiän varassa on itämaisen tanssin perusasentoja. Ilona Carlsson Naantalin itämaisen tanssin festivaaleilla 2011. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

”En todellakaan tuntenut olevani liihotteleva tanssijatar”, puistelee päätään Sirpa Pöyhönen muistellessaan alkuaikoja. Tömistelevä elefantti on myös hänen mielestään osuvampi kuvaus. ”Se oli aika kamalaa. Ei voinut kuin todeta että idioottimaiselta näyttää.”

”Idioottimaiselta näyttää” ei varmaan ole missään tanssituntien mainoslauseena. Itse asiassa tanssisivustoilla ei juurikaan puhuta ulkonäöstä vaan kunnosta, lihaksista, ryhdistä ja tasapainosta.

Samoilla linjoilla ovat myös Sirpa ja Tiina. ”Jos pitäisi määritellä itämainen tanssi, niin sanoisin, että se on liikuntaa, joka auttaa selkäongelmiin”, Sirpa toteaa. Selkäkivut olivat Tiinallekin syvin syy etsiytyä itämaisen tanssin pariin. ”Istun päivän koneen ääressä. Tanssi on minulle kuntoilua, joka avaa selkää ja hartioita. Itämaista tanssia voi pitää hyvänä harrastuksena nörtille.”

Tässä siis tervetulotoivotus itämaisen tanssin pariin kaikille nörteille, jotka jännittävät hartioitaan neuloessa tai kipeyttävät selkäänsä tietokoneen edessä.

Tiinasta itämainen tanssi on erityisen avoin harrastus kaikille: ”Itämainen tanssi niin hienoa siksi, ettei tarvitse kuulua mihinkään tiettyyn muottiin. Voi harrastaa omana itsenään.”

Idän tanssia

Itämaiseen tanssiin kuuluu pehmeitä ja kaarevia, väriseviä ja iskeviä liikkeitä. Tanssissa olennainen osa on eri ruumiinosien ”eristäminen” eli esimerkiksi ylävartalo liikkuu kun alavartalo on paikoillaan, tai lantiolla tehdään iskeviä liikkeitä samalla kun käsillä tehdään pehmeitä kaaria. Tämä on vaikeaa ja ensimmäisillä kerroilla tanssia harjoitellessa tulos on hyvin todennäköisesti sen näköistä, että tekisi mieli vajota maan alle. Varsinkin jos mielessä pyörii kuvia viettelevästi liikehtivästä videotähdestä. Toisaalta voi sanoa, että tanssissa riittää haastetta.

Itämainen tanssi on peräisin laajalta alueelta Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä, joten kyseessä ei ole yksi ja yhtenäinen tyyli vaan vaihtelua on. Esimerkiksi turkkilainen ja egyptiläinen tyyli voivat poiketa toisistaan huomattavasti. Tyylit ovat erilaisia myös siitä riippuen, tanssitaanko esimerkiksi kansantanssia vai estraditanssia. Fuusiotansseissa perinteiseen itämaiseen tanssiin yhdistetään vaikkapa flamencoa tai salsaa.

Esiintyvillä tanssijoilla on jos jonkinlaista rekvisiittaa: viuhkoja, keppi, huivi tai vaikka isot siivet. Lantiolla iskujen mukana helisevä kolikkovyö on ehkä yleisin tanssijan varuste.

Elysium-ryhmän koreografiaan kuuluu miekka. Naantalin tanssifestivaalit 2011. Kuva: Sirpa Pöyhönen

Elysium-ryhmän koreografiaan kuuluu miekka. Naantalin tanssifestivaalit 2011. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Harjoitustunneilla ei ole tietoakaan pikkiriikkisistä topeista ja säihkyvistä, eksoottisesti pussittavista housuista, vaan alkeiskurssille tullaan yleensä verkkareissa, joko avojaloin tai jumppatossut jalassa ja mahdollisesti huivi lantiolle kietaistuna. Myöhemmin harrastajat yleensä hankkivat toki kolikkovöitä ja näyttäviä esiintymisasujakin.

Länsimaissa itämaista tanssia on esitetty ainakin vuodesta 1893 lähtien, jolloin Chicagon maailmannäyttelyssä syyrialainen tanssija Little Egypt esitti itämaista tanssia. Hän sai osakseen runsaasti kiinnostusta ja myös useita jäljittelijöitä. 1960- ja 1970-luvuilla itämainen tanssi nousi laajan yleisön tietoisuuteen Pohjois-Amerikassa. Tällöin itämaista tanssia markkinoitiin kaikille naisille sopivana tanssina ikään ja kokoon katsomatta. Tanssin suosiolla oli yhteys naisliikkeeseen, ja se nähtiin oman ruumiin haltuunottona.

Suomeen itämainen tanssi tuli osittain Pohjois-Amerikasta, osittain suoraan Lähi-idästä tanssinopettajien mukana. Ensimmäinen itämaisen tanssin opettaja oli Suomessa Eva Hemming, joka oli opiskellut tanssia Yhdysvalloissa. Hän aloitti opettamisen vuonna 1977. 1980-luvun lopulla Suomessa oli muutama sata harrastajaa, ja määrä nousi 1990-luvun loppuun asti.

Sara Dastboots Naantalin tanssifestivaaleilla 2010. Tanssissa käsillä ja lantiolla on suuri merkitys. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Sara Dastboots Naantalin tanssifestivaaleilla 2010. Tanssissa käsillä ja lantiolla on suuri merkitys. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

1990-luvulla koettiin oikein itämaisen tanssin buumi. Itämaisen tanssin terveydellisiä vaikutuksia korostettiin ja harrastajat olivat paljolti ikääntyneitä naisia. Toisaalta itämaiseen tanssiin liitettiin myös feministisiä merkityksiä sen naiskeskeisyyden vuoksi. Yleensä tunneilla on pelkästään naisia, ja itämaista tanssia on pidetty myös terveellisenä vastapainona länsimaiselle, ahtaalle naisihanteelle.

2000-luvulla itämainen tanssi on ollut Suomessa yleinen harrastus, mutta sen harrastajamäärät ovat laskussa. Latinalaisamerikkalaiset tanssit, flamenco ja zumba ovat vuorostaan olleet enemmän muodissa. 2000-luvulla itämaisen tanssin uudet harrastajat ovat olleet useammin nuoria naisia, joita ovat innoittaneet sellaiset tähdet kuten Shakira.

Jännitteet tanssiin liitetyissä mielikuvissa

Itämaiseen tanssiin on liitetty länsimaissa sen reilun sadan vuoden historian aikana monenlaisia piirteitä. Vanhin näistä on niukoissa pukeissa viettelevästi liikehtivä tanssija, joka esiintyy miesasiakkaille saadakseen näiltä rahaa tai suosiota. Mielikuvaan kuuluu selitys tanssin alkuperästä haaremin naisten tapana viehättää miehiä ja kilpailla näiden huomiosta.

Jamaal Cham -ryhmän esitys kevätnäytöksessä 2013. Kuva: Jamaal Cham.

Leveällä hameella luodaan vaihtelua koreografiaan. Jamaal Cham -ryhmän esitys kevätnäytöksessä 2013. Kuva: Jamaal Cham.

Tämä mielikuva on sekä kiehtova että vastenmielinen. Itämaisen tanssin esiintyjät ja harrastajat ovat usein halunneet torjua sen ja siksi esimerkiksi ”napatanssi” ei ole tanssijoille itselleen mieluinen termi. Nimitystä muuttamalla on pyritty eroon mielleyhtymistä, joita ei haluta liittää itseen. Vuosikymmenien aikana on korostettu itämaisen tanssin terveydellisiä ja feministisiäkin puolia, jotta hälvennettäisiin paheellisena pidetyn seksuaalisuuden leimaa.

Suomessa itämaisen tanssin terveysvaikutukset ovat olleet keskeisellä sijalla. Tanssia voi kuitenkin pitää myös esimerkiksi taiteellisena tai naismyönteisenä. Itämaista tanssia markkinoidaan usein tanssina kaikille naisille koosta, iästä ja ulkonäöstä riippumatta. Kun halutaan korostaa itämaisen tanssin ilmaisua tai feministisyyttä, sen alkuperä selitetään jumalatarkultilla ja synnytysrituaaleilla. Miehille tanssiva viettelijätär vaihtuukin naisten väliseen hauskanpitoon ja illanviettoon.

Itämaisen tanssin naiskeskeisyys on huomattavaa. Suomessa itämaisen tanssin harrastajat ovat aivan ylivoimaisesti naisia. Itämaisen tanssin katsotaan sopivan naisille paremmin – tai jopa olevan miehille kokonaan sopimaton. Tanssin pehmeät liikkeet nähdään naisellisina, tai tanssia pidetään luonnostaan naisten tanssina, ilman että sitä tarvitsee edes mitenkään perustella, se vain on luontevampaa naisille.

Ruusuntuoksu-ryhmän esitys. Kuva: Tiina Kela.

Ruusuntuoksu-ryhmän esitys. Tanssijoilla, Satu Huhtakankaalla ja Tiina Kelalla, on kolikkovyöt lanteilla. Kuva: Tiina Kela.

Suomalaisnaiset ovat voineet nähdä itämaisen tanssin tapana nauttia naisellisuudesta. Suomalainen kulttuuri on voitu nähdä ”liian tasa-arvoisena”, eli tasa-arvo on käsitetty järjestelmäksi, jossa naisten pitää käyttäytyä kuin miehet. Naisellinen tapa olla ja liikkua on ollut suorastaan mahdotonta. Itämainen tanssi on tarjonnut siihen mahdollisuuden.

Itämaisen tanssin luonteeseen naisille suunnattuna tanssina liittyy siis runsaasti oletuksia sukupuolesta ja kulttuurieroista. Tutkija Anu Laukkanen on tarkastellut suomalaisten itämaisen tanssin opettajien näkemyksiä itämaisesta tanssista ja kertoo monista ristiriitaisuuksista ja rasistisistakin vivahteista puheessa itämaisesta tanssista.

Laukkasen aineistossa miehen mahdollisuutta omaksua itämaisen tanssin liikekieltä pidetään luonnottomana. Toisaalta suomalainen nainen on tasa-arvon myötä menettänyt naisellisuuttaan, jota saa takaisin itämaisen tanssin kautta. Naisellisuus on siis yhtä aikaa sekä luonnollista, sisäsyntyistä, että myös jotain, jota voi oppia – mutta eivät siis miehet.

Laukkanen kertoo, että itämaisia naisia hänen haastateltavansa pitivät luonnostaan parempina tanssijoina. Laukkasen aineistossa on paljon väittämiä itämaisten ja suomalaisten naisten eroista. Itämaisten naisten notkeutta ei moderni tekniikka ole jäykistänyt, toisin kuin suomalaisnaisia. Heidän naisellisuuttaan ei ole tasa-arvo pilannut. Heillä on luonnollista estottomuutta niin kuin lapsilla ja eläimillä.

Nämä puheet saattavat ensikuulemalta tuntua itämaisia naisia ihailevilta, mutta tällaisessa eronteossa on vaikeaa välttyä asettamasta itseään parempaan asemaan. Tässä suomalaisnaiset esittävät itämaisten naisten olevan alemmalla kehitysasteella: sukupuoleltaan epätasa-arvoisia, tekniikkaa käyttämättömiä ja täysikasvuisen sijaan lasten tai eläinten tasolla olevia. Samalla suomalaisnaiset tulevat kuvailluiksi rationaalisina ja tasa-arvoisina – vaikka voivottelisivatkin samaan aikaan olevansa robottimaisen jäykkiä.

Itämainen tanssi on siis yllättävän latautunut aihe. Siihen liittyy kolonialistista historiaa, kulttuurien kohtaamista, kysymyksiä siitä, millaista naisellisuus on ja mikä on sopivaa naisten seksuaalisuutta.

Kultakalat esittää vauhdikasta ja voimakasta tanssia Naantalin tanssifestivaaleilla 2009. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Kultakalat esittää vauhdikasta ja voimakasta tanssia Naantalin tanssifestivaaleilla 2009. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Naisellista kehonkäyttöä ja miehistä nörtteilyä

Tiina on 30-vuotias ja töissä IT-alalla. Itämainen tanssi on hänelle tapa toteuttaa naisellista puoltaan.

Kuva: Tiina Kela

Kuva: Tiina Kela.

”En aloittanut itämaista tanssia naisellisuusaspektin vuoksi vaan etsin selkäkipujen takia itseäni kiinnostavaa liikuntalajia. Itämainen tanssi kiehtoi sen sulavuuden vuoksi, joten halusin kokeilla sitä.” Nyt Tiina on tanssinut jo neljä vuotta. ”Aloin nauttia tanssin naisellisuudesta sitten kun olin jo jonkin aikaa harrastanut.”

”Itämaisella tanssillahan on naisellinen leima. Siitä tuleekin naisellinen olo, kehonkäyttö on naisellista. Elämäni on ollut miehispainotteista niin harrastusten, opintojen sekä työelämän saralla. Esimerkiksi peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun opiskelemaan sähköalaa, ja luokallani oli 17 poikaa ja kaksi tyttöä. IT-ala on ollut varsinkin ennen tosi miehinen. Ja kyllä ympäristö vaikuttaa siihen, miten käyttäytyy. Olen sellainen hyvä jätkä -tyyppi.”

Tiina näpytteli koko haastattelun ajan välillä konetta, Facebookin chat ja IRC ovat kovassa käytössä. ”Yläasteella opetin irccausta luokalle, koska tiesin siitä enemmän kuin opettaja.” Tietotekniikka on aina ollut lähellä hänen sydäntään.

”Olen saanut olla nykyisen työnantajan palkkalistoilla, oman alan töissä jo kymmenen vuotta. Perustutkinnon opiskelin kahdessa vuodessa, jonka jälkeen olin puoli vuotta työttömänä, kunnes sain töitä jotka eivät kuitenkaan vastanneet omaa koulutustani. Hain koko ajan alani tehtäviä, ja vuonna 2003 tärppäsi.”

Kun Tiina aloitti työt, hän huomasi välillä, että asiakkaat olisivat odottaneet IT-tukihenkilön olevan mies. ”Se saattoi kyllä johtua myös siitä, että olin niin nuori. Silloisessa tiimissäni oli ennen palkkaamistani vain yksi nainen. Nykyään tilanne on alkanut tasapainottumaan.”

Miesvoittoisella työpaikalla toimii tietty asenne. ”Olen päässyt hyvin sisään siihen maailmaan. Vitsailen toisten naisten kanssa, että kun osaa olla rento niin pärjää, sellainen rempseä, huumorintajuinen.”

Tiina on opiskellut vuodesta 2009 alkaen ammattikorkeakoulussa töittensä ohessa etäopintoina. ”Olen saanut opintopisteitä esimerkiksi tekemällä jostain työtehtävästä raportin. On palkitsevaa opiskella juuri sitä alaa, jota tekee työkseen. ” Töissä hän on myös edennyt. ”On sitä ”urakehitystä” tapahtunut, olen mennyt koko ajan enemmän sellaisiin tehtäviin, jotka vastaavat vahvimmin omia kiinnostuksenkohteita.”

Tiina pitää itseään vastakohtien ihmisenä ja itämainen tanssi on hänelle siksikin kiehtovaa. Tanssi on vastapainoa miehiselle työympäristölle ja harrastuksille. Siellä ollaan naisten kesken. ”Harvinaista on, että miehiä edes kiinnostaisi harrastaa itämaista tanssia. Vaikka kyllähän miestanssijoita maailmalla on, sitä ei vain yleensä tuoda esiin.”

Naisellisuuteen liittyy Tiinan mielessä sulavuus, jota hän näkee itämaisessa tanssissa. Alun perin hän halusi kehittää omaa liikkuvuuttaan. ”Kun aloitin, liikkeet olivat heikkoja ja pienempiä. Sittemmin varsinkin lantion liikkuvuus on parantunut.” Vielä tanssiessa on haastettakin: ”Käsien liikkeet ovat vaikeita ja ylävartalon liikkeet jäävät monesti puolitiehen tai ovat toispuoleisia. Olen oppinut paljon, mutta kokemus tuo myös lisää itsekritiikkiä, että eikö pitäisi jo osata kun on niin pitkään harrastanut.”

Itämainen tanssi on muuttanut Tiinaa. ”Tanssiminen on vaikuttanut siihen, miten liikun yleensäkin. Tulee arkeenkin sulavuutta mukaan. Sellaista naisellista itsevarmuutta olen saanut itämaisesta tanssista.”

Selkäliikuntaa Volvojen huoltamisen lomaan

Sirpan suhde naisellisina pidettyihin asioihin ei ole yksioikoinen. ”Olen maalta, elementtini ovat kumpparit ja verkkarit. Kun kuulin itämaisesta tanssista opiskelukaverilta, se kuulosti naisten hommalta koko juttu.”

E. Enkä mee.”

Sirpa Pöyhösen vastaus kysymykseen, pyöriikö hän myös baarien tanssilattioilla.

Hän alkoi harrastaa itämaista tanssia selkäkipujen vuoksi. Tanssi onkin auttanut. ”Minulla on ollut ryhtiongelmia ja diagnosoitu selkäreuma. Se ei auta, että olen paljon tietokoneen ääressä – olen usein ihan jumissa. Kun tanssista on kesätauko, menen huonompaan kuntoon. Lääkärin määräys harrastaa lisää liikuntaa oli minulle aikoinaan syy ottaa toinenkin viikkotunti itämaista tanssia.”

Itämaisen tanssin lisäksi Sirpa harrastaa tietokoneita ja 1980-luvun Volvojen fiksailua. Hänellä on paita, jossa lukee #usr/bin/girl. ”Linux-huumoria.”

”Aloin käyttää tietokoneita aika myöhään, opiskellessa kun oli pakko. Miehekkeellä oli Amiga eikä muuta ollut, joten piti opetella käyttämään sitä. Osasin kymmensormijärjestelmän, koska kävin yläasteella konekirjoitustunnit. Siellä kirjoitettiin kirjoituskoneilla. Se kuulostaa nyt ihan absurdilta.”

Sirpalla ja hänen avomiehellään on yhteinen ohjelmistoalan yritys. He perustivat sen avoimena yhtiönä, kevyimpänä mahdollisena, vuonna 2009. Töitä alkoikin löytyä. ”Olen yhtiön toinen osakas. En itse koodaa, useimmat asiat menevät minulta yli hilseen. Teen yksinkertaisempia asioita eli esimerkiksi testikäytän käyttöliittymiä. Olen hyvä testaaja, koska olen hyvä valittamaan ja rikkomaan asioita.”

Näytöksissä on hienoja asuja ja värikkäitä valoja. Ruusuntuoksun asut Ruslana-kappaleeseen. Kuva: Satu Huhtakangas.

Näytöksissä on hienoja asuja ja värikkäitä valoja. Tässä Ruusuntuoksu. Kuva: Satu Huhtakangas.

”1980-luvun Volvot tulivat siitä, että miehen perheessä on aina ollut Volvoja, se on ”ainoa oikea auto”. Ja 80-luvun autot ovat sitä laatikomallia, legopalikoista tehdyn näköisiä, mikä viehättää. Sen aikainen tekniikka on sen verran simppeliä, että sitä ymmärtää. Kun hankimme ensimmäisen Volvomme, tokaisin huolettomasti, että kai se nyt sitten huolletaan itse. Myöhemmin se on kaduttanut, koska homma on vähän riistäytynyt käsistä…” talon pihalla on useampi kulmikas Volvo ilmeisesti käsittelyn eri vaiheissa. ”Alkujaan ei ollut kyllä hajuakaan miten niitä autoja huolletaan, mutta netissä ja kirjoissa on tietoa.”

Volvojen aukominen on tuntunut Sirpasta helpommalta kuin tanssitunnille meneminen. ”Mietin pitkään, lähtisinkö. Se kuulosti pelottavalta: minulla ei ole yhtään rytmitajua, ei koordinaatiota. Olen aina pyrkinyt olemaan mahdollisimman huomaamaton ja minulla oli ryhtiongelmia. Jossain vaiheessa sanoinkin, että jos minut joskus tapaa tanssimasta yhtään mitään, saa panna pehmustettuun koppiin.” Kun kysyin, onko Sirpa käynyt tanssimassa vaikka baarissa, vastaus oli ytimekäs: ”E. Enkä mee.”

Sirpaa arvelutti itämaisessa tanssissa mielikuva perinteisestä turkkilaisesta turistikohdetanssista. Bikineitä muistuttavissa, paljastavissa vaatteissa napa paljaana tanssiminen ei kuulostanut yhtään hänen jutultaan. Hän oli kuitenkin kuullut, että itämainen tanssi auttaa selkäongelmiin, ja lopulta opiskelukaverin suositus vakuutti. ”Siinä oli selväjärkinen ihminen, joka sanoi, että tanssi auttaa selkään. Jos tyyppi olisi ollut tosi naisellinen tai korostanut miten tanssiessa näyttää hyvältä, en olisi lähtenyt.”

Sirpaa siis mielikuva itsestä lumoavan naisellisena tanssijattarena ei suinkaan houkutellut kokeilemaan tanssia, vaan pikemminkin se oli este, josta hänen täytyi päästä yli. ”En ole ikinä ollut naisellinen. Ei se ole ollut minulle oleellista. Minulle oli iso kynnys ostaa mitään itämaiseen tanssiin liittyvää rekvisiittaa ja meni monta vuotta, ennen kuin ostin itselleni kolikkohuivin. Mietin, olenko enää järjissäni, kun käytän rahaa sellaiseen.”

Naisellinen Sirpa ei ole vieläkään. Hiusten muotoilun ajatteleminen saa hänessä aikaan paniikin. Itsensä laittaminen on hänelle rasite, vaivalloinen ja pelottavakin suoritus. Tanssitunneilla se ei onneksi vaivaa, mutta harrastukseen kuuluu vuosittainen kevätnäytös, johon tulisi laittautua näyttävän näköiseksi. ”Viikon stressi kun tulee ainoa kerta vuodessa jolloin pitäisi meikata ja laittaa hiuksia.”

Jamaal Cham kevätnäytöksessä 2013. Kuva: Jamaal Cham.

Jamaal Cham kevätnäytöksessä 2013. Kuva: Jamaal Cham.

Mutta onko se itämainen tanssi sitten seksikästä?

Tutkimuksessaan Anu Laukkanen on kartoittanut suomalaisten tanssijoiden puheesta mielikuvan halvasta napatanssijasta, jota tanssijat pyrkivät torjumaan ja kieltämään. Eroottinen napatanssija yhdistetään itämaiseen tanssiin, mutta monet suomalaiset tanssijat eivät halua sellaista leimaa itselleen. Siksi itämaisesta tanssista puhuttaessa voidaan voimakkaastikin kieltää mahdollisuus, että se olisi seksikästä.

Tapa häivyttää napatanssija keskustelusta on määritellä tanssin ihanne ja arvostella kaikkea tanssia, joka ei vastaa tätä ihannetta. Laukkasen haastattelututkimuksessa esille nousi rivous, joka ei kuulu ihanteeseen. Jos tanssija on siis vähänkään ”rivo”, häntä voi arvostella. Toisaalta tutkimukseen osallistuneiden naisten mielestä miehet pitävät rivostakin tanssista, tai ehkä nimenomaan rivosta tanssista. Rivouden vastakohtia ovat ylväys, siveellisyys ja taiteellisuus.

Rivouden määrittämisessäkin tanssiin liitetään sukupuolitettuja ja etnistettyjä merkityksiä. Sukupuolihan koetaan itämaisen tanssin olennaiseksi osaksi: se on naisten tanssia, naisellista tanssia. Kuitenkin naiset voivat tanssia itämaista tanssia myös niin, että se ei näytä naiselliselta. Tämä antaisi olettaa, että naisellisuus ei olekaan mitään sisäsyntyistä ja luonnollista, vaan täytyy opetella liikehtimään tietyllä tavalla, jotta se olisi naisellista.

Kuitenkaan puheessa ei välttämättä myönnetä, että naisellinen liikkumistapa on opeteltava, vaan sen sijaan arvostellaan epänaisellista tanssijaa. Laukkasen haastatteluaineistossa sanotaan mm., että nainen tanssii väärin ja rumasti, näyttää mieheltä tai transvestiitiltä, tai sukupuolettomalta. Näin vahvistetaan ajatusta siitä, että oikeat naiset tanssivat naisellisesti.

Fuusiotansseissa itämaiseen tanssiin yhdistyy elementtejä vaikkapa cancanista. Kuva: Tiina Kela.

Fuusiotansseissa itämaiseen tanssiin yhdistyy elementtejä vaikkapa cancanista. Kuva: Tiina Kela.

Anu Laukkasen tutkimuksen mukaan “naisellinen tanssi” on hallittua ja siveää. Jalat eivät saa olla miesmäisesti tai rivosti harallaan. Asennoissa, liikkeissä ja toki myös pukeutumisessa pidetään huolta, ettei tanssija asetu seksiobjektiksi, siis miehen katseen seksuaaliseksi kohteeksi. Tanssijan näkeminen objektina on ehkä kytköksissä rasistiseen mielikuvaan itämaisesta naisesta alistettuna.

Laukkanen väittää, että tanssijat torjuvat puheissaan stereotypiaa yliseksuaalisesta, hekumallisesta itämaisesta naisesta. Suomalainen tanssija ei halua tulla samastetuksi mystisen eroottiseen mielikuvaan itämaisesta naisesta, ja tätä tavoitellaan siveällä asennolla ja hallituilla liikkeillä.

”Minulla ei ole sellaista mielikuvaa”, Tiina toteaa itämaisen tanssin seksikkyydestä. ”Varmasti siihen saa eroottista latausta tietyillä puitteilla. Mieleen tulee Hollywood-tyylinen, pikku hepeneissä oleva napatanssija joka tulee keikuttamaan miehen naaman eteen.

Seksikkyys ja itämainen tanssi yhdessä tuovat Tiinankin mieleen strippaamiseen – ja sen, että mies katsoo naista.

Itämaisen tanssin yhteydessä seksikäs nainen nähdään siis helposti seksiobjektina, tai jotenkin riettaana ja pahana. Sirpakin kertoo kaverinsa kysyneen uudesta harrastuksesta: ”Onko se sellaista ketkuttelua?” Kukapa haluaisi sanoa harrastavansa ketkuttelua? Sanakin tuntuu väheksyvältä ja halvaksi tekevältä.

Itämaisen tanssin ja tanssijan seksikkyys voisi olla myös jotain muuta. Vaikka voimakas, intohimoinen nainen, joka itse katsoo miestä tai toista naista.

Maiju Alakylä ja Helen Lempinen Naantalin tanssifestivaaleilla 2011. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Maiju Alakylä ja Helen Lempinen Naantalin tanssifestivaaleilla 2011. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Sirpa pitää itämaisen tanssin seksikkyyttä riippuvaisena tilanteesta. ”Se on ja ei ole. Itse kun tanssin, niin ei lähellekään. Se on kiinni koreografiasta ja esiintyjästä, voidaan tanssia niin monella eri tavalla.””Festareilla näin tanssinopettajan, joka veti näytöksessä kapakkatanssikoreografian. Siihen kuului flirttiä yleisön kanssa, kontaktin ottamista, ja se oli seksikästä. Siinä ei ollut mitään perverssiä. Vuorovaikutusta yleisön kanssa voi tehdä niin monella eri tavalla. Itämainen tanssi on myös teatteria, siinä on käytössä laaja skaala, eikä tarvitse mennä härskin näköiseksi.”

Itse sanoisin, että itämainen tanssi voi olla ainakin hyvin sensuellia, jos ei suoraan eroottista. Seksikkyyden ei kuitenkaan tarvitse merkitä länsimaisen ihanteen mukaista vartaloa, vähiä vaatteita, paljasta ihoa, alistumista tai sitä, että mies on naistanssijan katsojana. Seksikkyys ei mielestäni ole sidoksissa strippaamiseen tai strippaamista muistuttavaan toimintaan. Naisten seksikkyydestä puhuessamme tulisikin löytää myös muita tapoja käsittää seksikkyys.

Oma ryhmä esiintymisen tuki ja turva

Tiina tanssii Ruusuntuoksu-nimisessä ryhmässä Nada Nabhanin opetuksessa. Ryhmässä on kuusitoista eri-ikäistä tanssijaa. Lukukausien aikana harjoitellaan koreografioita, jotka esitetään kevätnäytöksessä muiden Nada Nabhanin ryhmien kanssa.

”Näytökset jännittää aina aivan hulluna. Sitten jälkeenpäin tulee hyvä olo, kun selvittiin siitä.” Jännityksen käsittelyyn on tekniikkansa. Tiina on ollut yläasteella koulun kuorossa ja oppinut jo silloin selviämään paineiden kanssa. ”Pitää tsempata paljon itseä ja muita, pään sisällä ja ryhmän kesken, luoda yhteishenkeä. Kannustaa muita: kyllä se hyvin menee! Sitten on hyvä tunne mennä lavalle. On tärkeää, ettei sinne tarvitse mennä yksin. Jännitys laukeaa, kun lavalla alkaa musiikki soida, ja usein kun yleisö alkaa taputtaa mukana tulee vapautunut olo.”

Ruusuntuoksun esiintymisasu, joka on viimeistelty cowboy-hatulla. Hattu on ollennainen osa koreografiaa. Kuva: Tiina Kela.

Ruusuntuoksun esiintymisasu, joka on viimeistelty cowboy-hatulla. Hattu on olennainen osa koreografiaa. Kuva: Tiina Kela.

Ruusuntuoksun esittämät tanssit ovat usein iloisia, energisiä ja vauhdikkaita. Heillä on esimerkiksi länkkäritunnelmainen tanssi, johon kuuluu cowboy-hattu. ”Tanssista tulee näkyä, että se on hauskaa. On tärkeää, että yleisölle välittyy fiilis, miltä tanssi tuntuu. Se on liikuntaa mutta myös esittävää taidetta, näyttämötaidetta. Hymy on tärkeä. Harjoituksissa vedetään naama mutrullakin mutta mitä lähempänä näytös on, sitä enemmän keskitytään myös ilmeisiin. Luontevimmin esiintymishymy tulee, kun on yleisöä.”

”Aluksi, kun olin katsomassa tanssia näytöksissä, muut tuntuivat hirveän taitavilta ja ajattelin, että en minä koskaan mene tuonne lavalle. Erilaista silmää on tullut katsoa muiden tanssia, kun on itse harrastanut jo pidempään. Yhtä lailla kuitenkin nautin muiden tanssin katsomisesta. Väkisellä tulee kiinnitettyä tekniikkaan huomioita, huomaa sellaisia asioita toisista, jotka ovat itsellekin haastavia. Vaikka saattaa huomata toisten virheitä nyt helpommin, arvostus muita tanssijoita kohtaan on myös kasvanut, koska tietää miten vaikeaa se on.”

Näytöksissä tanssijat laittautuvat ja pukeutuvat myös komeasti. Ruusuntuoksun tansseihin on tehty pukuja osittain itse, osittain ostettu valmiita nettikaupoista. Tiinalta itse valmistaminenkin käy, hänellä on ompelukone ja saumuri. ”Olen ollut aina sellainen käsillä räpeltäjä ja tehnyt kaikenlaista. Vaatteita ja asusteita muutenkin kuin tanssia varten.” Kaikki ryhmäläiset eivät ole yhtä hyviä, osa pyytää apua. Koreiden esiintymisasujen tekotaito ei kuitenkaan ole vaatimuksena harrastuksen aloittamiselle.

Näytöksessä esitysten välissä iloitaan päivästä, jännityksestä ja kimaltavista esiintymisasuista. Kuva: Jamaal Cham.

Näytöksessä esitysten välissä iloitaan päivästä, jännityksestä ja kimaltavista esiintymisasuista. Kuva: Jamaal Cham.

Koordinaatiota tanssista

Sirpa tanssii myös Nada Nabhanin ryhmissä useassa kokoonpanossa. Hän aloitti tanssin yksitoista vuotta sitten, mutta alkuajat ovat edelleen kirkkaina mielessä. ”Se oli aika kamalaa. En ollut koskaan tanssinut mitään, ehkä se on erilaista, jos on harrastanut jotain muuta tanssia. Olin siellä alkeistunnilla ja siellä olisi pitänyt olla koko ajan tietoinen, mitä vaikka käsi jossakin tekee. Ei mitään aavistusta.”

Alkeiskurssilla oli kuitenkin mukavaa harjoitella, koska kaikki olivat samalla tasolla ja näyttivät samalta yrittäessään saada ruumiinsa taipumaan liikkeisiin. ”Toisena vuonna menin jatkoryhmään, joka olikin paljon edistyneempi. Puolet ajasta ajattelin, että lopetan. En tajunnut yhtään mitään mistään. Vuoden lopulla, kun näytöskoreografia oli valmis, alkoi helpottaa. Tuli sellainen olo, että se alkaa olla minulla hanskassa.” Alkutaival piti kuitenkin mennä ”ihme tahdonvoimalla”.

Itämaisella tanssilla on ollut pitkällä aikavälillä suuri merkitys Sirpan itsetunnolle. Kouluaikaisten kokemuksien vuoksi hän on ollut estynyt sekä kehollisesti että henkisesti. ”Olen ollut niin lukossa, etten jossain vaiheessa ole voinut luontevasti liikkua julkisilla paikoilla. Silloin tuntui toisaalta siltä, ettei ole mitään mutta toisaalta kumminkin oli sellainen olo, että kaikki aina tuijottivat – ja paheksuivat.”

Sirpasta oli vaikeaa liikkua ihmisten ilmoilla, koska hänestä tuntui, ettei hän hallinnut ruumistaan ja tuli tietämättään naurunalaiseksi. ”Tanssin ansiosta tiedän, missä raajani ovat. Nykyään normaali oleminen ja eläminen onnistuu, enkä käytä aikaani vain sen ajattelemiseen, näytänkö tyhmältä.”

Jos tanssitunneilla olikin haastavaa, näytökset ovat vielä oma lukunsa. ”Esiintyminen on hirveää. Edelleen. Mutta se on sellainen haaste, että jos jossain pääsee kokeilemaan, se pitää ottaa vastaan. Ja jos viidensadan ihmisen edessä on onnistunut tanssimaan, niin onhan se aika siistiä.”

Tanssijat meikkaavat ja laittavat hiuksiaan näytöksiin. Sirpakin tekee niin muiden mukana, mutta se on hänelle vaikeaa. ”Näytöksissä pitää laittautua naiseksi. Se on minulle vuosittainen roolileikki. Itselleni siinä ei ole mitään hauskaa eikä se lähde omasta halusta, vaan siksi on laittauduttava, kun muutkin niin tekevät.” Oma haasteensa on esiintymisasujen ompeleminen, josta Sirpa ei omien sanojensa mukaan ymmärrä mitään. Hän on selviytynyt etsimällä ohjeita ja kaavoja netistä. Tässä ovat auttaneet larppaajat, joilla on rooliasujen ompeluohjeita netissä.

Näytöstä ennen Sirpan ajatukset täyttävät meikkaus, kampauksen teko ja esiintymisasut. Hän opettelee aina koreografian ulkoa, niin ettei hänen tarvitse murehtia, muistaako sitä. Jännitys kuitenkin iskee joka kerta ennen esitystä.

”Lavalla lihakset vapisevat ja yritän vääntää suupieliä ylöspäin, kun on sanottu, että pitäisi olla iloinen hymy. Meidän koreografiamme ovat vielä esittävämpiä kuin monet teknisemmät itämaisen tanssin tyylit. Tanssin näytteleminen eli tunteiden kuvastaminen eleillä ja ilmeillä on minulla hakusassa. Se on enimmäkseen mekaanista suorittamista.”

Kultakalat Naantalin tanssifestivaaleilla 2009. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Kultakalat Naantalin tanssifestivaaleilla 2009. Kuva: Sirpa Pöyhönen.

Sirpa pitää kuitenkin suoristustaan hyvänä. ”Yritän parhaani ja olen tyytyväinen nykyiseen suoritukseeni. Olen ylpeä siitä, mihin olen päässyt. Lähtökohdat olivat heikot.”

Itämainen tanssi on ollut Sirpalle terapeuttinen harrastus. ”Olen kiinnostunut teknisistä asioista. Hameeseen pukeutuminen ei ennen tuntunut omalta. Tanssin kautta opin käyttämään sitä ja on mukavaa, että voin nykyään tehdä sitäkin.”

Hän sanoo, että nykyään luultavasti kokee olevansa nainen. ”Minulla on ollut ylipäätään hyvin epämääräinen ja epävarma kokemus omasta itsestäni. Tanssikuvioiden myötä minäkuva on muotoutunut kokonaisemmaksi. Voin olla auton alla rassaamassa sitä, huomata että puolen tunnin päästä on tanssitreenit ja mennä tanssimaan. Sen sijaan että pohtisin teenkö, kehtaanko tehdä tai kuuluisiko minun tehdä “miesten juttuja” vai “naisten juttuja”, voin ihan vaan tehdä “kivoja juttuja”. Ja se tuntuu hyvältä.”

Linkkejä

Anu Laukkasen väitöskirja Liikuttavat erot. Etnografisia kohtaamisia itämaisessa tanssissa (Turun yliopisto, 2012). Väitöskirja sisältää artikkelin “Luonnollista liikettä, epäsopivia asentoja. Haastattelututkimus itämaisen tanssin liikekielestä Suomessa”, johon viittaan tässä.

Elysium-ryhmän tansseja YouTubessa (ElysiumTribal).

Horacio Cifuentes, mies tanssii itämaista tanssia.