Lääkärin rooli ei ole pelkästä takista kiinni. Sonja Sulkava terveystieteiden keskuskirjasto Terkossa Meilahdessa. Kuva: Hanna T
Puen valkoisen takin ylleni ja laitan stetoskoopin taskuun. Nimikyltti roikkuu rintapielessä, kun astelen pöydän ääreen ja hengähdän hetken ennen kuin tarkistan potilaan nimen ja huudan hänet sisään. Mukana on myös tulkki, joka haluaa ensin esittäytyä. Häntä selvästi jännittää. Minun tehtäväni on keskittyä vastapäätä istuvan potilaan tarinaan, niihin asioihin, joita hän minulle tulkin välityksellä kertoo.
Tosin tällä kertaa tiedän jo etukäteen, mitä asioita potilas ja minä tulemme sanomaan. Keskittymistä ei pitäisi kulua toisella puolella huonetta istuvaan tutkintolautakuntaan eikä tilanteen videoijaan. Olenhan tekemässä asiointitulkin tutkintotilanteesta realistisempaa.
Helsingin Haagassa sijaitsee aikuiskoulutukseen keskittyvä Amiedu, jossa on nyt kolme vuotta käytetty poliisi- ja lääkäriopiskelijoita esittämään viranomaisia asioimistulkkien loppututkintotilaisuudessa. Tulkin, jos kenen, on tärkeää päästä osoittamaan taitonsa mahdollisimman aitoa vastaavassa tilanteessa – mutta ammattiin kuuluvan salassapitovelvollisuuden estämättä lautakunnan läsnäoloa. Innostuin lähtemään leikkiin mukaan, onhan minulla hyviä kokemuksia omaltakin opiskeluajalta vuorovaikutusopinnoista näyttelijäpotilaiden tuella. Viitattuani noin viidennen kerran näyttökokeeseen sanoen “menen larppaamaan lääkäriä”, aloin miettiä, mitä eläytymisestä ja roolipeleistä lääketieteen opinnoissa tiedetäänkään.
Olen iloinen siitä, että Helsingin lääketieteellisessä tiedekunnassa on havaittu vuorovaikutusopintojen simuloidut potilastapaamiset käytetyn ajan, rahan ja vaivan arvoisiksi. Potilaiden avulla harjoitellaan tavallisen vastaanoton vuorovaikutusta ja eri tavoin vaikeiden potilaiden kohtaamista. Aivan, kuten tulkit, lääkärit puhuvat potilaiden kanssa herkistä asioista. Käytännön lopputentissäkin on siis näyttelijäpotilaita varmistamassa tilanteen uskottavuus ja arvioimassa kokelaan vuorovaikutustaitoja. Usein näyttelijäpotilaan arvio tulevan lääkärin miellyttävyydestä antaakin arvokasta, täydentävää tietoa opettajien arvion lisäksi.
Istun neuvotteluhuoneessa muun pienryhmäni ja opettajan kanssa. Yksi opiskelutoverini kutsuu potilaan käytävästä sisään tavalliselle kontrolliajalle. Tiedämme etukäteen, että viime vastaanottokerralla vajavaisesti selvitetyn oireen taustalta onkin potilaan yksityislääkärikäynnillä löytynyt vakava sairaus ja tarkoitus on harjoitella virheen myöntämistä potilaalle. Kiukusta myrkyllisen kihisevä näyttelijäpotilas istuu alas ja alkaa melkein heti huutaa täyttä kurkkua vasten valkotakkisen ryhmätoverin kasvoja. Kaikista ennakkotiedoista huolimatta säikähdän toden teolla, sydän hakkaa rinnassa ja olen todella helpottunut, ettei potilastapaus sattunut minun kohdalleni. En voi olla ihailematta ryhmätoverini rauhallisuutta ja asiallista sävyä hänen luodatessaan, mitkä edellytykset luottamuksen uudelleen rakentumiselle hoitosuhteessa ovat. Jälkipohdinnassa ryhmätoveri avaa rauhallisuutensa taustalla olleita ajatuksiaan, eikä vaikuta että hänen asiallisuutensa olisi ollut tilanteeseen eläytymisen puutetta. Oivallan, miten voisin kehittää omaa reagointitapaani hoitaakseni vastaavat tilanteet omalla työurallani ammatillisen asiallisesti.
Simuloituja potilaita käytetään lääkäreiden koulutuksessa ympäri maailmaa, on käytetty jo 1960-luvulta alkaen. Myös farmasian alalla potilasneuvontaa pääsee harjoittelemaan eläytyen. Vuorovaikutustaitoja ei opi luennolla: kokemuksellinen oppiminen on todetusti tehokkaampaa, kuin mallioppiminen. Jonna Koponen on tutkinut asiaa tuoreessa väitöskirjassaan.
Koposen tutkimuksessa kokemukselliset oppimismenetelmät selvästi paransivat asenteita vuorovaikutuksen opiskeluun. On varsin se ja sama, eläydytäänkö lääkärin rooliin ja potilaan asemaan simuloitujen potilaiden, roolipelin vai työpajateatterin keinoin. Kaikissa opitaan vuorovaikutustilanteiden havainnointia ja analysointia, reflektiivistä osallistumista ja lääkärin ammattiroolissa toimimista. Roolipeli olisi Koposen vertaamista oppimismenetelmistä halvin. Olisiko siitä pääasialliseksi vuorovaikutusopintojen menetelmäksi lääketieteen opintoihin?
Potilaiden kokemuksiin voi eläytyä vapaa-ajallakin, kuten kuvan Sonja Sulkava psykiatrialauluja tehdessään. Kuva: Hanna T
Jori Pitkänen on tutkinut gradussaan larppaamista menetelmänä opettaa historiallista empatiaa eli menneen ajan ihmisten ymmärtämistä. Hän huomauttaa yleisön tekevän eläytymisestä teennäistä, joten roolipelissä pääsee heittäytymään ilman yleisölle esittämistä. Hieman yllättäen Koposen tutkimuksessa työpajateatteri kasvatti potilaskeskeisyyteen kuitenkin roolipeliä tehokkaammin.
Pitkänen kirjoittaa larpissa kokeilemista ja siten oppimista tukevan sen, ettei hahmojen toimintaa arvioida todellisen minän ratkaisuiksi. Vuorovaikutusopinnoissa on kuitenkin tarkoitus paitsi opetella potilaskeskeisyyttä, myös omaa tapaa toimia lääkärinä. Koposen opiskelijat olivat jälkipuinnissa tyytyväisiä esitettyään lääkäriä tai harmittelivat, jos eivät olleet tähän uskaltautuneet. Toisaalta simuloitujen potilaiden kanssa kandeja jännitti kaikkein eniten jokaisen joutuessa toimimaan vuorollaan lääkärinä muiden arvioivan katseen edessä. Simuloiduissa potilastapauksissa jokainen kuitenkin esittää ensisijaisesti itseään lääkärin roolissa, joten jälkipuinnissa on tärkeää oppia kritisoimaan ilman henkilöön menemistä.
Vuorovaikutusopinnoissa halutaan opettelutilanteen vastaavan mahdollisimman tarkasti todellista tilannetta. Myriel Balzer kirjoittaa International Journal of Role-Playingissa julkaistussa artikkelissaan immersion eli eräänlaisen kuvitelmaan uppoutumisen ja sulautumisen merkityksestä oppimiselle. Kun tilanteeseen eläytyy riittävän syvällisesti, ei koe olevansa enää “vain” harjoitustilanteessa, vaan ajatukset ja tunteet vastaavat todellista tilannetta. Balzer korostaa tosin maailman vaihtoehtoisuutta ja mielikuvituksellisuutta, mutten näe syytä, miksei aivan yhtä todellisen maailman vastaanottotilanteeseen eläytyminen voisi vaatia sillä hetkellä eläytyjää ympäröivän tosimaailman unohtamista. Koposen tutkimuksessa opiskelijat kokivat potilaan esittäjän vastaavan roolihahmoaan paremmin simuloiduissa potilastapauksissa, jolloin tilanne tuntui realistisemmalta ja tilanteeseen ja potilaan asemaan eläytyminen oli helpompaa. Voikin olla, että roolipelissä kurssitoverin haluttomuus eläytyä voi haitata muiden eläytymistä enemmän, kuin vain kahden ihmisen välille muodostuvan kuvitellun tilanteen syntymistä simuloiduissa potilastapauksissa.
Roolipelejä ei kannata kuitenkaan haudata vuorovaikutusopinnoista. Koponen ehdottaa, että roolipeleissä opiskelijoiden kannattaisi esittää suunnilleen oman ikäisiään ja näköisiään potilaita ja eläytymistä potilaan elämäntilanteeseen pystyttäisiin painottamaan tukemalla hahmosuunnittelua enemmän. Kuten Pitkänenkin summaa, roolipeli, kuten mikä tahansa opetusmenetelmä, on hyvä taitavan, siihen harjaantuneen opettajan käyttämänä. Larppaamisen opetuskäytöstä kertyy tutkimustietoa hiljalleen, esimerkiksi Marjukka Lampolla on tekeillä väitöstutkimus aiheesta.
Varsinkin vuorovaikutustaidot vaativat paljon harjoitusta ennen rutinoitumistaan. Kokemukselliset oppimismenetelmät sopivat varmasti aikaistamaan tätä harjoittelua ja säästävät potilaita ja kandeja tai vaikkapa asiakkaan ja farmaseutin huonoilta kokemuksilta, kun tulevan ammattilaisen ei tarvitse mennä todellisiin tilanteisiin ilman aikaisempaa kokemusta. Oli vuorovaikutusopinnoissa käytetty sitten mitä kokemuksellista menetelmää tahansa, uskon opintoihin kuuluneen eläytymisen selittävän sen, miksi nuorten lääkärien vuorovaikutustaidoista valitetaan nykyään keskimäärin vähemmän, kuin kokeneimpien. Ehkä jatkossa lääkäriopinnoissakin larpataan?
Vuorovaikutuksen treenaaminen palkitsee varmasti lääkärin myöhemmin onnistumisen kokemuksilla. Muistan kun kerran poikkeuksellisesti kohdalleni osui lääkäri, joka saarnasi valinnoistani sen sijaan että olisi hoitanut vaivaani. Kuukautiskipuja olisi hänen mielestään pitänyt lievittää käyttämällä e-pillereitä ja sitten vasta ottaa särkylääkettä. Niinpä hänen määräämänsä kipulääke ei tehonnutkaan, ja se varmaankin johtui paljolti huonosta kohtaamisesta. Yleensä lääkärit ovat kyllä tosi hyviä.
Siinäpä oivallinen syventävän tutkielman aihe. Tutkimusasetelmaksi muutama larppaajaryhmä ja sitten luodataan debriefingissä sanottu läpi. Haaveilin opiskellessani usein tekeväni oman tutkielmani tästä aiheesta. Olisikohan yleislääketieteen laitoksella innostuttu?
Taannoisen Lääketieteellisen koulutuksen tuki- ja kehittämisyksikön hommat jaettiin uudistuksessa Kliiniselle laitokselle ja Hjelt-instituutille http://www.med.helsinki.fi/tuke/ , voisin kuvitella, että esim. Helsingissä pitkäjänteisesti ja innostuneesti kasvaminen lääkäriksi -opintoja (joiden yhteydessä noita näyttelijäpotilaita tavataan) kehittäneen Pyörälän Eevan saisi avuksi aiheessa, jos vaan larppausintoinen kandi löytyisi tutkielmaa suunnittelemaan ja tekemään.
-nti Täti
Suomessa panostetaan aivan liian vähän lääkäreiden vuorovaikutustaitoihin. Lääkäri on palveluammatti! Tuttavapiirissäni on aivan liikaa ihmisiä, jotka kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä karmivien lääkärikokemusten takia.
Nyt on sitten kokemusta myös roolipelistä oppimismenetelmänä, ja olen ihan myyty!
Helsingissä on tarjottu muutaman vuoden ajan osalle viimeisen vuoden lääketieteen opiskelijoista tilaisuutta harjoitella moniammatillista tiimityötä Diakonia-ammattikorkeakoulun sairaanhoitaja-, terveydenhoitaja-, sosionomi- ja sosionomi-diakoniopiskelijoiden kanssa.
Kahden iltapäivän sessiossa ehti hieman tutustua toisten työnkuvaan ja käydä läpi kolme roolipeliä erilaisista kokoustilanteista, joissa on läsnä potilaan lisäksi useampia eri alojen edustajia. Kävi ilmi, että Diakkilaisista varsinkin sairaanhoitajilla opetusmenetelmää on käytetty paljon. Tämä kyllä näkyi siinä, kuinka luontevasti rooliin sujahtaminen ja palautteen antaminen jälkikeskusteluissa ammattikorkeakoulun opiskelijoilta sujui. Kokeilin sekä lääkärin että potilaan omaisen roolia, jonka lisäksi yhden roolipeleistä olin tarkkailijana.
Lyhyellä kurssilla tuli hyvin selvästi esiin blogitekstiin poimimani Koposen ja Pitkäsen havainnot siitä, kuinka roolipelitilanteeseen tuntuu paljon simuloitua potilastilannetta turvallisemmalta heittäytyä. Tämä siitä huolimatta (vai juuri siksi?), että valtaosa ryhmätovereista oli ennestään tuntemattomia. Palautetta oli myös paljon helpompi ottaa vastaan ja tilannetta tarkkailla, kun kenenkään persoona ei ollut kokonaisuudessaan suurennuslasin alla. Keskustelu jopa vapautti ylenpalttisesta itsekritiikistä, kun simuloidulla potilastapauksella oli aikoinaan täysin päinvastainen vaikutus!
Roolipeliksi järjestetystä tiimityöopetuksesta oppi kyllä tosi monella tasolla, vaikka kuinka olikin jo ollut töissä ja vetänyt vastaavia kokouksia tai hoitotapaamisia. Ei olisi kyllä pahitteeksi ottaa tällaista työskentelytapaa myös aiempiin vaiheisiin opintoja, jossa jännittäminen ja epävarmuus omasta ammattiroolista voivat haitata tilanteesta oppimista vielä paljon.