Armored Core Verdict Day

Kehittäjä: From Software
Julkaisija: Namco Bandai
Alustat: PS3, Xbox 360
Testattu: PS3
Genre: Toiminta
Ikäraja: PEGI-12 

Jättiläisrobottifaneilla on ollut pelien suhteen vähän valinnanvaraa länsimaissa. Japanissa tilanne on toinen, mutta täällä ei uskota olevan markkinoita, joten pelejä ei julkaista Euroopassa. From Softwaren (Dark Souls) Armored Core -sarja on ainoita poikkeuksia. Sen myynti ei ole koskaan päätä huimannut, mutta tuore Verdict Day on silti jo sarjan viidestoista osa, poislukien mobiiliversiot.

Pelasin Armored Corea ensimmäisen kerran alkuperäisellä PlayStationilla (1997). Se teki ison vaikutuksen yksityiskohtaisella jättiläisrobottirakentelullaan ja simulaatiomaisella lähestymisellään roboteilla taistelemiseen. Mieleen jäivät myös kamalan kankeat kontrollit sekä karu ulkoasu. Näistä asioista vain yksi on muuttunut 16 vuodessa: peliä on nykyään helpompi pelata.

Kun Armored Core Verdict Dayn käynnistää ensimmäisen kerran, sekuntiakaan ei tuhlata höpöttämiseen maailmasta tai tarinasta. Peli lataa suoraan mecha-pilotin tietokoneen työpöydälle, ikäänkuin olisit juuri tullut töihin ja käynnistänyt toimiston tietokoneen. Asiallisen kannustava naisääni tervehtii äänellä, joka on tervehtinyt sinua jo satoina aamuina. “GOOD MORNING, MAIN SYSTEM ENGAGED.” Olet välittömästi maailmassa sisällä.

Pelissä siis rakennetaan jättiläisrobotti, jolla sitten taistellaan erilaisia sotakoneita ja toisia jättiläisrobotteja vastaan. Iso osa peliä on pelaamaan opettelu ja kokeileminen, koska jokainen ase ja mecha toimii niin eri tavoilla.

Minkäänlaista kädestä pitelyä ei ole, poislukien pikainen kontrollien läpikäynti. Pelaajalle ei esimerkiksi missään vaiheessa sanota, mitä pelissä oikeastaan tehdään, eikä koko pelin varsinaista pointtia eli oman mechan rakentelua edes sivuta ohjeissa.

Verdict Day on lähtökohtaisesti moninpeli. Ensimmäinen askel pelissä on liittyä oikeista pelaajista koostuvaan taisteluryhmään netissä tai luoda omansa. Verkossa riehuu suursota kaikkien pelaajien edustamien tahojen kesken, ja suoritetut tehtävät parantavat oman jengin asemia. Verkkopeli toimiikin hyvin, mutta kääntöpuolena yksinäinen pelaaja on sitten todella yksin: jos tehtäviin ei löydy kavereita, mahdollisuudet selvitä viisihenkistä tiimiä varten suunnitellusta skenaariosta ovat heikot. Myöhemmin on saatavilla tietokoneen ohjaamia tiimikavereita, mutta ennen niiden saapumista pinna voi olla kireällä.

Erilaisia pelityyppejä esittelevän listan viimeiseltä sijalta löytyy “STORY MISSIONS”, yksinpelikampanja. Kovin kummoisesta tarinasta on turha puhua, mutta Fromin lähestymistä on kiitettävä: mikään hahmokeskeinen meininki ei istuisi tähän peliin niin millään. Tarinatehtävien rooli on antaa mahdollisuus ihastella hienoja koneita lyhyissä animaatiopätkissä ja harjoitella pelaamista ilman kasvojen menetystä oikeiden ihmisten kanssa. Vaikeustaso tosin nousee erittäin jyrkästi ja nopeasti. Tehtävien jälkeiset, pienellä printillä näytetyt tekstin pätkät ja sekavat kaavakuvat ovat maalaavinaan maailmaa syvemmin, mutta tyystin draamaton sotilas-scifi-teknohöpötys ei kiinnosta hetkeäkään. Vaan ei tarvitsekaan, sen väliin jättämisestä kun ei ole mitään haittaa. Pelin tarina on siis tuskin mainitsemisen arvoinen, mutta hämmentävän nihilistinen, lohduton maailmankuva loputtomasta sodasta ja palkkasotureista on nykyaikaisten, toinen toistaan “tärkeämpien” ja herkempien pelien joukossa suorastaan raikas. Simulationistinen lähestyminen ja häpeilemätön mecha-palvonta miellyttää. Tiedät kyllä, kuulutko heimoon vai et.

Pelin maailma on karu ja tylsä. Kaikkialla on vain aavikon valtaamaa, sodan täysin tuhoamaa maata, eikä sekään vähä näytä hyvältä. Taistelukoneet puolestaan ovat erittäin siistejä. Mechafaneillehan tämä on tehty, ja se näkyy. Valitettavasti yksinkertainen animaatio ja kököt efektit eivät ole eduksi kuolattavalle mechallekaan. Efektejä on sentään parannettu edellisestä osasta, jossa ne olivat aivan onnettomia, mutta on perin kummallista joutua edes arvostelemaan nykyaikaista täysihintaista peliä ulkonäöstä näin kovin sanoin. Eikä se edes pyöri hyvin. Karun ulkoasun voisi antaa anteeksi, jos pelissä olisi vallan hirvittävä rähinä päällä tai jos se edes rullaisi silkinpehmeästi 60 ruutua sekunnissa, mutta näin ei vaan ole. Paljoa ei tapahdu, ja sekin vähä yskii jatkuvasti. Ääniefektitkin ärsyttävät monotonisuudellaan.

Armored Corea on aina vaivannut tunnottomuus, joka ei ole muuttunut miksikään. Pelaajan on vaikea nähdä, tekeekö hän vahinkoa vihollisille, tai vastaavasti tuleeko itselle turpaan. Varsinkin erilaisista panssarivaunu-tyyppisistä vihuista on melkein mahdoton sanoa, missä kunnossa ne ovat ja osuvatko kudit perille. Huomio keskittyy erilaisiin info-grafiikoihin, joilla sitten kerrotaan asioita, jotka eivät muuten käy ilmi.

Jos ampuminen onkin epämääräistä, liikkumisessa on fiilistä. Pelaajan kone sinkoilee kiukkuisesti ympäri taistelukenttää ja väistelee kohti lentävää kuolemaa parhaimmillaan suorastaan viehkeästi. Kun vastaan tulee lentäviä vihollisia, ilmabaletti ei hidastu hetkeksikään, ennen kuin toinen puoli on voitokas. Ohjaamisesta saa liikkeen iloa ja onnistumisen tunteita, kun taivaalta satavat ohjukset eivät osukaan ketterästi väistelevään pelaajaan.

Fromin Demon’s Soulsia ja sen jatko-osia pidetään vaikeina peleinä, mutta ne ovat käyttäjäystävällisiä ja helppoja lähestyä Armored Coreen verrattuna. Armored Core on kuin opettaja, joka ei hyväksy muuta kuin täydellisyyttä, eikä ole valmis tarjoamaan apua edes sadannen kaatumisen jälkeen. Jos mukaan on sattunut väärin viritelty kone tai jos taktiikka ei ole kunnossa, pelaaja kuolee kuolemasta päästyään. Kiukkuraivari ei ole kaukana, kun palaute on niin puutteellista, ettei oikein tiedä, miten ongelmaa voisi edes lähestyä.

Pelaaja kerää kokemusta ja rahaa, joilla saa auki erilaisia ja parempia osia omaan jättiläisrobottiin. Niitä sitten säädetään ja kokeillaan, kunnes tehtävään sopiva kokoonpano on löytynyt. Tämä on varsin koukuttavaa ja tyydyttävää, jos siis ajatus oman jättiläisrobotin tuunaamisesta innostaa. Uusia osia on päästävä heti kokeilemaan ja epäonnistunut keikka päätyy aina takaisin hangaariin. Millä varustuksella tästä selvittäisiin?

Ensimmäinen Armored Core vs Armored Core -kaksintaistelu erilaisten tankkikolonnien litistämisen sijaan tuntuu siltä, että nyt ollaan pelin varsinaisessa ytimessä. Matsi muistuttaa tuhoutuneen pääkadun päällä ja yläpuolella käytyjä turnajaisia kahden metallijätin syöksyessä rakettimoottoreilla toisiaan kohti. Voitokkaan yhteenoton jälkeen vihollisen kaatunut mecha pyörii maassa ja liukuu pelaajan ohjaaman koneen jalkoihin. Siinä ei voi olla hymyilemättä, vaikka korjaus- ja ammuslasku hirvittääkin jo etukäteen.

Peli tarjoaa syvyyttä, jollaista syntyy kun sama tiimi tekee samaa peliä lähes kaksikymmentä vuotta. Mechan virittely ja koristelu on suorastaan naurettavan yksityiskohtaista. Asiat kuten torson kääntönopeus, käsien liikkumisnopeus ja tasapaino muodostuvat tärkeiksi kun scifi-ritarit miettivät, mikä meni vikaan. Taistelukenttä puolestaan tarjoaa matsin jälkeisen strategisen kartan, josta voi seurata, mitä kaikki tekivät missäkin vaiheessa. Isoja tiimejä varten on erillinen komentaja-tila, jossa yksi pelaaja voi seurata tilannetta satelliittikartalta ja antaa ohjeita muille. Sodankäynti alueiden valtaamiseksi piristyy pelaajien suunnittelemien ja rakentamien puolustuslinjojen ansiosta. Mutta näistä asioista nauttiakseen peliin pitää päästä kiinni perusteellisesti, ja se on paljon pyydetty uusilta tulokkailta.

Armored Core on suunnattu vain ja ainoastaan hardcore-yleisölle, joka rakastaa sitä ehdoitta. Sen kunniaksi on sanottava, ettei se edes teeskentele mitään muuta. Silti en voi olla toivomatta, että sarja olisi helpommin lähestyttävä. Tähän kun yhdistettäisiin parhaita puolia Souls-sarjasta (loistava, selkeä ohjattavuus) ja Fromin täysin tuntemattomasta Xbox-helmi Otogista (audiovisuaalinen tykitys), syntyisi peli josta voisi ehkä nauttia sellainenkin ihminen, joka ei osaa nimetä tämän hetken parhaita japanilaisia mecha-suunnittelijoita ulkomuistista. Nyt pelin hienot latausruudut saavat miettimään, miltä pelin pelaaminen voisi tuntua.

Tiivistelmä

+ Jumalainen mecha
+ Simulaatio-meininki
+ Koneiden rakentelu ja virittäminen

– Kauheat valikot
– Ruma
– Posketon vaikeustaso
– Hyvin vaikea oppia

Arvosana